Väärät ja oikeat ihmeet

 Varhaisessa kristityssä Euroopassa vaikuttivat vielä monet vanhemman ajan jumaluudet ja uskomukset. Kirkko joutui taistelemaan niitä vastaan ja käymään ihmisten mielistä taistelua, jossa vastassa olivat vanhat uskomukset esimerkiksi parantumisesta taikojen ja vanhojen jumaluuksien palvonnan avulla. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, miten taikakeinojen avulla saavutetut ihmeparantumiset ovat demonien työtä; hän ei kiistänyt noiden keinojen avulla saavutettuja tuloksia ja niiden takana vaikuttavien henkien olemassaoloa, vaan tuomitsi nuo keinot pahoiksi, koska ne eivät olleet peräisin kristinuskon jumalasta.

Yksi tärkeimmistä seikoista, joiden takia suhtauduin kristinuskoon epäluuloisesti jo nuorena, on sen ihmetekojen korostaminen oppinsa voiman ja uskottavuuden vakuuttamiseksi. Minulle tärkein syy jonkin opin tai filosofian kannattamiseksi on sen totuudellisuus ja moraalinen hyvyys. Kristinusko kuitenkin julistaa sanomaansa juurikaan perustelematta sanellen, ja pyrkii tarinoissaan vakuuttamaan oppinsa oikeellisuutta sillä, että sen levittäjät kykenivät ihmetekoihin, jotka olivat luonnon voimat ylittäviä. Vaikka Jeesus oli useimmiten heikkojen puolella, niin uudessa testamentissa keskeisessä osassa ovat erilaiset hänen tekemänsä ihmeteot. Jos uskonto pyrkii saamaan puolelleen sillä, että se edustaa luonnonvoimat ylittäviä taikavoimia, niin eikö se silloin tavallaan pyri vetoamaan niihin, jotka haluavat olla voittajan puolella, välittämättä onko hän moraalisesti oikeassa?

Jeesuksen kuoleman jälkeen seuranneita vuosisatoja on sanottu ihmeiden aikakaudeksi. Ihmeitä oli esiintynyt myyteissä ja tarinoissa ennenkin, mutta niitä ei käsitetty samalla tavalla, koska luonnonlakeja ei pidetty vielä samalla tavalla vakiintuneina ja ylittämättöminä ilmiöinä. Ajanlaskumme alun aikoihin ihmiset alkoivat kuitenkin kiinnostua uudella tavalla luonnosta ja kerätä ja luokitella tietoa siitä aristoteeliseen tyyliin. Ihme sai tällöin merkityksensä ilmiönä, joka ei sopinut näihin aiempiin luokituksiin ylittäen jollain tavalla kategoriat.

Jonathan Blackin kyseenalaisen hengellisen historiannäkemyksen mukaan idealismi oli kuitenkin vielä varhaiskristillisessä maailmassa vallitseva maailmankatsomus, ilmenipä se sitten uusplatonismina, juutalaisena kabbalamystiikkana tai hermetismin nimen myöhemmin saavana filosofiana.  Idealistisen maailmankuvan mukaan aine syntyy hengestä, suuresta kosmisesta mielestä. Tämän näkemyksen mukaan ihmeet ovat enemmänkin odotettavissa maailman rakenteesta kuin poikkeuksia.

Yksi ihmeiden aikakauden merkittävistä hahmoista on Simon Magus. Hän oli ensimmäisellä vuosisadalla elänyt ihmeiden tekijä, joka mainitaan apostolien teoissa ja monissa apokryfisissa teksteissä. Kristityt ovat pitäneet häntä ensimmäisenä harhaoppisena. Hänet tunnettiin Simon Pietarin vastustajana. Gnostilainen simonianismin lahko piti häntä ihmishahmoisena jumalana ja uskontonsa perustajana.

Apokryfiteksti Pietarin teoissa sanotaan, että Simon Magus sai patsaat heräämään eloon ja itsensä kohoamaan ilmaan.  Hän kävi tekstin mukaan Roomassa ihmekilpailun Simon Pietarin kanssa. Kilpailussa Pietari paransi sairaita saaden vaikkapa sokeat näkemään. Apostolien teoissa Maguksen sanotaan tehneen ihmeitä, mutta ottaneen myös kristillisen kasteen kuultuaan Filippuksen saarnan.

Pietarin tekojen mukaan Simon Magus kuoli kun apostolit Pietari ja Paavali rukoilivat jumalaa keskeyttämään hänen levitointinäytöksensä; Simon kuoli myöhemmin pudotessaan saamiinsa vammoihin. Toisen version mukaan hän pyysi kannattajiaan hautaamaan hänet elävältä, sanoen nousevansa kolmantena päivänä kuolleista. Hän ei kuitenkaan pystynyt samaan kuin Jeesus ja kuoli elävältä haudattuna.

Uudessa testamentissa ei kielletä, että Simon Magus olisi tehnyt ihmetekoja. Hänen ihmeensä saivat kuitenkin voimansa vääristä jumalista. Maguksen piti kuolla, jotta osoitettaisiin kristinuskon jumalan olevan oikea ja voimakkain, jonka seuraaminen kannatti.

Jumalat ja niiden kuvat

 Luin eräästä myöhäisantiikin hermeettisestä kirjoituksesta, jossa käsiteltiin patsasmagiaa. Sen tavoitteena on tehdä patsaasta todellinen, elävä jumala suorittamalla oikeat rituaalit. Kiinnostavaa ei niinkään ollut tämä maaginen käytäntö vaan se, että tuona aikana jopa pakanat tuomitsivat sen.

Idolatria, jumalankuvat, niiden palvominen ja sen kielto ovat aihe, josta riittäisi filosofoitavaa ja tutkittavaa paljonkin. Aihe olisi helppo kytkeä nykyaikaan Charlie Hebdo-lehden pilakuvien provosoimien islamististen terrori-iskujen kautta, mutta aion tässä keskittyä aiheeseen yleisemmin ja enemmänkin oman länsimaisen ja kristityn kulttuurimme kautta.

Jumalankuvien kielto näyttää tulleen maailmaan yksijumalaisten uskontojen myötä. Antiikin kulttuurit harjoittivat monijumalaisuutta ja rakensivat ylpeinä jumalistaan patsaita joita he palvoivat. Kulttuurin ajattelumallit heijastuivat sen filosofioissa; edes Platon, joka valtiofilosofiassaan kielsi jyrkästi useita vahingollisina katsomiaan asioita, ei suhtautunut kielteisesti idolatriaan – hänen mielestään kuvat voivat toimia hyvässä mielessä välittäjänä ideoiden maailman ja jokapäiväisen todellisuuden välillä.

Vanhassa testamentissa jumala ei todellakaan innostu jumalankuvista, vaan rankaisee itselleen tyypilliseen ankaraan ja julmaan tapaan ihmisiä, jotka alkavat palvoa tekemäänsä patsasta. Vanhassa testamentissa kielletään hyvin yksiselitteisesti jumalan kuvien teko. Jumala isolla J:llä on tuossa kirjassa muodoton ja hahmoton hahmo, eikä häntä voi kuvata. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy kuvien kiellolle.

Vanhan testamentin jumala on kaikkivoipaisuudestaan huolimatta uskomattoman pikkumainen ja kateellinen. Yhden laajalle levinneen tulkinnan mukaan jumalankuvat tuomitaankin siinä petoksena. Tämä implikoisi sitä, että idoleina palvotut jumalat, joita patsaat esittivät, eivät olleet vääriä siinä mielessä, että ne olisivat olleet olemattomia, vaan ne olivat oikeita, vähäisempiä jumaluuksia. Jumala isolla J:llä ei tietenkään pitänyt asemansa keikuttamisesta ja lahtasi väärää hevosta veikanneet kylmäverisesti.

Myöhemmässä kristinuskossa ei ole ollut selvää kieltoa jumalankuville, mutta patsaiden palvontaa on kristittyjen piirissä yleisesti pidetty tuomittavana pakanuutena ja taikauskona. Augustinus tuomitsi vaikkapa astrologian kaltaiset ilmiöt, joissa planeettoja palvottiin eräänlaisina jumaluuksina, koska niissä sekoitettiin luotu luojaan.

Protestanttisissa kirkoissa on usein keskeisenä elementtinä alttaritaulu, joissa useimmiten esiintyy Jeesus. Teologiassa tehdään kuitenkin, teologeille tyypillisesti, tarkkoja, hiuksia halkoviakin erotteluja siitä, mikä kuvien käyttö on palvontaa ja missä symbolien käyttö on hyväksyttävää. Tällaisten halkaistujen hiusten takia kirkkokunnat ovat ottaneet verisesti yhteen Eurooppaa repineissä uskonsodissa uuden ajan alussa.

Monoteistinen kristinusko pitää itseään henkisen evoluution huippuna, ja kaikkea muuta jumalien palvontaa vääristyneenä ja pahana taikauskona, jota harjoittavat henkisessä pimeydessä elävät ihmiset. Jo David Hume teki huomion, että monijumalaiset uskonnot ja kulttuurit olivat perusluonteeltaan suvaitsevaisempia ja avoimempia vieraita uskontoja kohtaan kuin monoteistiset, jotka julistavat yhtä ainoaa totuutta.

Kristinuskossa tunnetusti logos tulee ensin. Johanneksen evankeliumi kuvaa maailman syntyä: ”Alussa oli sana.” Kristinuskossa merkitykset tulevat ennalta annettuina kirjoituksina, jumala ilmenee meille sanana. Tämä epistemologinen suhde merkitsijään merkityksen kiteytymänä ja jalustalle korotettuna palvonnan kohteena näkynee myös suhteessa jumalan kuviin: ikoni merkitsee paljon enemmän kuin sen instrumentaalinen rooli merkitsijänä voisi antaa odottaa.

 

Julian Jaynesin teoria kaksikamarisuudesta

 Varhaisen historian myyteissä jumalat ovat suorassa vaikutuksessa maailman ja siinä toimivien ihmisten kanssa. Vaikkapa Homeroksen tarinoissa jumalat vaikuttavat tapahtumiin saattaen vaikkapa tarttua ihmistä hiuksista estäen häntä lyömästä vihollistaan miekalla.

Psykologi Julian Jaynes kiinnitti huomiota siihen, että Homeroksen nimiin laitetussa tekstissä ei esiinny juuri ollenkaan introspektiota. Siinä ei ole kieltä, jolla kuvattaisiin mentaalisia tiloja. Tarinan miehet ja naiset eivät ensin mieti, mitä he aikovat tehdä, ja sitten päätä liikkeitään. Jaynes tuli siihen johtopäätökseen, että noille ihmisille se, mitä me koemme sisäisen mielemme impulsseiksi, tuntui tulevan ulkopuolelta.

Jaynes esitti vuonna 1976 kirjassaan The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind teoriansa kaksikamarisuudesta. Sen mukaan muinaisajan ihmisten tiedolliset toiminnot jakautuivat kahteen aivojen osaan, joista toisen koettiin ”puhuvan” ja toisen kuuntelevan ja tottelevan. Näin ollen noilla ihmisillä ei ollut tietoisuutta samassa mielessä kuin meillä, itsetietoisuutena.

Valtavirran konsensus psykologian tieteenalalla näkee aivopuoliskojen toimintojen olevan jossain määrin eriytyneet, tosin ei siinä määrin kuin popularisoidussa tieteessä ja kulttuurissa usein väitetään. Aivopuoliskot ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa aivokurkiaisen välityksellä. Kaksikamarisuus oli Jaynesin metafora kuvaamaan mielen tilaa, jossa oikean aivopuoliskon kokemukset ja muistot välittyvät vasemmalle aivopuoliskolle kuuloaistin hallusinaatioina. Vertauskuva ei tarkoita, että kaksikamarisessa mielessä aivopuoliskot olisivat olleet kokonaan erillään toisistaan, mutta kaksikamarinen mieli koettiin erilaisena, ei-tietoisena mielen tilana, jossa uusia ärsykkeitä kohdattaessa tahto välittyi kielellisten kontrollimekanismien kautta ja koettiin kuultuna sanallisena hallusinaationa. Jaynesin mukaan siis esi-isämme olivat kaikki itsetiedottomia ja äänien ohjaamia – sellaisia, jotka nykyisin luokittelisimme skitsofreenikoiksi.

Joidenkin kaksikamarisuudesta lähtevien väitteiden mukaan muinaisajan ihmisillä ei myöskään ollut samanlaista tunnetta yksityisestä henkisestä tilasta kuin meillä nykyään. Kun sodan jumalat tulivat taistelukentälle ja työnsivät vihollisen joukot pois, niitä eivät nähneet vain yksittäiset sotilaat, vaan kaikki läsnä olleet. Nämä Jaynesin kollektiivisiksi hallusinaatioiksi luokittelemat ilmiöt ohjasivat hänen mukaansa vaikkapa Troijan piiritystä ja pronssiajan monimutkaisia ja suhteessa hyvin kehittyneitä sivilisaatioita.

Kollektiivisten hallusinaatioiden voi nähdä sotivan materialistista maailmankuvaa vastaan, olevan sen näkökulmasta mahdottomia. Muinaisajoista kertovat tarinat ovat kuitenkin täynnä kertomuksia jumalien ja enkelien ilmestymisistä ja puuttumisesta maailman tapahtumiin. Näyttää siltä, kuin tuon ajan ihmisille tällaiset asiat olisivat olleet lähes arkipäivää ja luonnollisia tapahtumia. Kaksikamarisuus onkin kiehtova, materialistisen tieteen ja mytologian välillä keinuva teoria siitä, miksi muinaisajat mytologiat ovat täynnä korkeampien voimien väliintuloja.

Jaynesin mukaan kaksikamarinen mieli alkoi toimia huonosti ja luhistua toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Siihen perustuvat yhteiskunnat olivat häneen mukaansa luontaisesti epävakaita ja niillä oli taipumuksena romahtaa tietyin väliajoin. Kulttuurien romahdukset ja kansainvaellukset aiheuttivat odottamattomia tilanteita ja jännitteitä, ja niihin sopeutuakseen ihmismielen oli tultava entistä joustavammaksi ja luovemmaksi. Itsetajunta ja tietoisuus olivat kulttuurisia ratkaisuja tähän ongelmaan.  Jaynesin mukaan muutos oli ennen kaikkea kulttuurinen ja aikakauden runous vaikutti siihen. Ihmisen kehittyneet metaforiset kyvyt mahdollistivat itsetietoisuuden. Ennustaminen, rukous ja oraakkelit syntyivät Jaynesin mukaan tänä romahduskautena yrityksenä saada ohjeita jumalilta, joita ei enää kuultu.

Jaynesin teoria on pysynyt keskustelua herättävänä ja kiistanalaisena näihin päiviin saakka. Monet pitävät teesiä nerokkaana, mutta mahdottomana todistaa, koska se ei perustu mihinkään neuropsykologiseen dataan. Kaikesta huolimatta kaksikamarisuus on ihmiskunnan spirituaalisesta puolesta kiinnostuneelle tärkeää pohdittavaa, tieteellinen teoria, joka ottaa huomioon ja pyrkii selittämään myös ilmiöt, joita jyrkän materialistinen tiede pitää hölynpölynä.

Synkretismi ja arvovapaus

 Vertaileva uskontojen historia on - ainakin maallikoiden harjoittamana - alue, jossa arvovapaus ei kukoista. Akatemiankin alueella länsimaista, muihin kulttuureihin kohdistuvaa uskontoelämän tutkimusta hallitsi pitkään evolutionistinen ja arvottava suhtautumistapa. Vielä viime vuosisadan alkupuolella kulttuurimme oli hyvin syvälle käyvästi kristillinen, ja nämä arvot näkyivät myös nimellisesti objektiivisuuteen pyrkivien tiedemiesten ja vielä enemmän julkisesti mielipiteensä ilmi tuovien maallikoiden ajattelussa. Uskonnollisessa kasvatuksessa ja kulttuurissa uskonto on arvojen perusta, joka istutetaan lapseen hänen varhaisessa kehitysvaiheessaan ja joka siten istuu hänen persoonallisuudessaan tavalla, joka on hyvin pitkälle tiedostamaton ja jota vastaan on näin ollen hyvin vaikea kapinoida.

Perinteisin arvottava jaottelu on ollut atavistinen jako meihin ja muihin – toiseuteen, joka on nähty vieraana, pelottavana, vähempiarvoisena ja tuomittavana. Tämä on tarkoittanut kaikkien muiden paitsi kristillisten uskomusjärjestelmien tuomitsemista pakanuutena ja harhaoppina. Lienee jollain tavalla ihmisen perusluonteessa laumaeläimenä, että hän näkee oman viiteryhmänsä ensisijaisena ja ulkopuoliset vähempiarvoisina tai ainakin kilpakumppaneina. Poliittiset järjestelmät ovat syntyneet tämän ryhmämekanismin pohjalle ja hyväksikäyttäneet ja vahvistaneet sitä. Eron merkiksi on riittänyt hyvinkin pieni ero vaikkapa ajattelussa – esimerkiksi käynee eri kristillisten kirkkokuntien keskenään käymät veriset sodat uuden ajan Euroopassa.

Kun moderni tiede syntyi 1800-luvulla, kehitysoppi oli sen ytimessä. Suuri läpimurto, joka mullisti ajattelun ja tieteen, oli evoluutioteoria. Kehitysajattelusta tuli hyvin muodikasta, ja pian sitä sovellettiin kaikkiin ilmiöihin, mihin vain mahdollista. Evolutionistista ajattelua, jossa uutta pidettiin vanhaa parempana ja vanha nähtiin askeleena ja polkuna kohti uutta, pidetään niin kutsutun modernin ajan tunnusmerkkinä, ja se oli hyvin suoraviivaisesti länsimaista ajattelua piirre aina 1900-luvun puoliväliin asti. Uskontojen tutkimuksessa tämä näkyi arvottavana mallina, jossa kristinuskon kaltaista, monoteististä ja kirjoitettuun ja jäsenneltyyn oppiin perustuvaa uskontoa pidettiin kehittyneempänä ja parempana kuin ”pakanauskontoja”.

Sacred Historyssa Jonathan Black rakentaa synkretististä, eri uskontoja ja uskomuksia yhteen kokoavaa synteesiä. Hanke on siinä mielessä maailmaa ja erilaisuutta syleilevä, että Black suhtautuu avomielisesti kaikkiin erilaisiin uskomusjärjestelmiin ja ottaa vapaamielisesti niistä elementtejä omaan kudokseensa. Hänellä on kuitenkin kaiken tuon pohjalle rakentuva visio universumista ja sen henkisestä historiasta. Tämän takia hän ei voi olla arvottamatta eri uskontoja ja mytologioita – uskominen siihen, että historialla on tarkoitus ja sitä ohjaa korkeampi voima tai voimat, johtaa väistämättä siihen, että historiallisia tai myyttisiä tapahtumia tarkastellaan tuon vision tirkistysaukosta nähden, että ne joko edistävät korkeampaa tarkoitusta tai sotivat sitä vastaan.

Kirjassaan Black käsittelee Raamatun kertomusta Abrahamista yhdistäen sen löyhin assosiatiivisin sitein Gilgameshin ja Zarathustran myyttisiin hahmoihin. Abrahamin tarinan kautta hän tarkastelee monoteismin syntyä. Blackin narratiivissa ihmiskunnan myyttinen tarina etenee paratiisin alkukodista, missä ihminen eli jumalaista elämää suorassa kosketuksessa jumaluuteen, kreikkalaisten myyttien kuvaamaan elämään, missä ihminen eli suorassa kosketuksessa jumaliin ja heidän tekoihinsa. Historia etenee jumalien etääntyessä ihmisten elämästä, suuren vedenpaisumuksen ollessa jonkinlainen käännekohta, jonka jälkeen eläneet myyttiset sankarit, kuten Rama ja Krishna, taistelevat demonien kanssa ja ovat hyvin inhimillisiä.

Abraham meni erämaahan etsimään yhtenäistä visiota siitä, mitä maailmassa tapahtui. Myöhemmin Jumala keskeytti koetuksen ja Abraham ei polttanutkaan poikaansa, vaan paikalle ilmestyneen pässin, joka oli tarttunut pensaikkoon sarvistaan. Blackin mukaan pässin sarvet symboloivat kruunuchakraa, ihmisen kykyä nähdä henkinen maailma ja kommunikoida sen olentojen kanssa. Abraham uhrasi tämän kyvyn ja näin perusti monoteismin. Blackin näkemyksen mukaan monoteismi ei tarkoita, ettei ihmistä korkeampia henkisiä olentoja olisi muita kuin yksi jumala, vaan näkemystä suuresta kosmisesta mielestä, suunnitelmasta kaiken takana. Abrahamin myötä ihminen menetti atavistisen henkisen näkemisen kykynsä ja uskonnollisen elämän keskiöön tuli abstrakti päättely, jolla ihminen arvioi jumalan sanomaa.

Kohtalo ja laadun metafysiikka

 Jonathan Blackilla on omaperäinen näkemys kohtalosta, joka perustuu hänen henkiseen idealistiseen filosofiaansa. Hänen mukaansa me ihmiset elämme yhtä aikaa kahdessa maailmassa, joita hallitsevat kaksi joukkoa lakeja, jotka ovat jossain määrin samanlaisia, mutta eroavat toisistaan toisissa merkittävissä seikoissa.

Olemme fyysisiä ja materiaalisia olentoja ja elämme fysiikan lakien hallitsemassa maailmassa. Tämä on faktojen, datan ja lukujen maailma, joka on mitattavissa. Toisaalta on inhimillisten arvojen maailma. Henkisinä olentoina kaipaamme hyvyyttä, onnellisuutta ja merkitystä. Haluamme tehdä oikein, mutta toisaalta pelkäämme epäonnistumista. Katsomme maailmaa huolissamme, joskus jopa pelokkaina. Tiedostamme, miten monilla tavoilla asiat voivat mennä väärin.

Asiat, jotka määräävät ihmisen elämän onnistumisen ja hänen onnellisuutensa, ovat laadullisia, ja niitä on useimmiten mahdotonta mitata objektiivisesti. Pienet ja hienovaraiset asiat, kuten nopeasti haipuva hymy tai katse joka kääntyy pois kohtaamatta omaamme, voivat joskus saattaa onnen kukkuloille tai suistaa kadotukseen. Elämän tärkeimmät asiat ovat harvoin mitattavissa. Kohtaammeko meidät onnelliseksi tekevän kumppanin? Osaammeko sanoa hänelle oikeat sanat, jotka johtavat suhteeseen, vai jäämmekö yksin ja onnettomiksi?

Blackin ajatuksenkulku ei välttämättä ole kovin omaperäinen. Toisenlaisesta näkökulmasta objektiivisen ja subjektiivisen suhteesta tulee mieleen Robert M. Pirsig, joka klassikkokirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito esitteli oman näkökulmansa, jolle hän antoi nimen ”laadun metafysiikka”. Pirsigin näkökulmasta objektiivista totuutta ei absoluuttisesti ole olemassa, koska empiirisestä todellisuudesta koskien mitä tahansa asiantilaa voidaan lausua loputon määrä erilaisia objektiivisesti tosia näkemyksiä. Tämän asian ymmärtäminen vei Pirsigiltä suurimmaksi osaksi uskon ns. tieteelliseen menetelmään. Hän kehitti oman todellisuutta koskevan filosofiansa, joka oli saanut vaikutteita itäisistä filosfioista, kuten taoismista ja buddhalaisuudesta. Laadun metafysiikan mukaan tärkein todellisuutta koskeva aspekti tai fakta on laatu. Se edeltää aina faktoja, joita valitsemme kuvaamaan asioiden laitaa. Pirsigin mukaan hänen filosofiansa  murtaa subjekti-objekti dualismin ja mieli-ruumis- ja henkinen-materiaalinen- jaottelut, jotka ovat läpi historian hallinneet länsimaista ajattelua.

Filosofia ei selkeästikään ole Blackin vahvin puoli. Hän on tarinankertoja – vertaileva mytologi, joka vapaasti valitsee länsimaisten tarustojen joukosta tarinat, jotka tukevat hänen näkemystään maailman ja todellisuuden luonteesta. Ehkä tässä on näkyvissä ero länsimaisen ja itäisen elämännäkemyksen ja maailmankuvan ero: Läntiset uskonnot ja mytologiat ovat useimmiten lineaarisia tarinoita, jotka opettavat käytännöllistä oppia siitä, miten viisaasti toimimalla ihmistä odottaa hyvä kohtalo, ja toisaalta jumalia ja kohtaloa uhmaava, hybrikseen sairastunut yksilö kokee karun kohtalon. Idässä taas tärkeintä ei ole dynaaminen, lineaarisesti etenevä elämä, vaan tämä hetki ja harmonian kokeminen ympäristön ja todellisuuden kanssa.

Länsimainen tapa nähdä maailma ja ihmisen osa siinä on käytännöllistä ja dynaamista, ja ehkä tämän takia kulttuurimme on kehittänyt monimutkaisen teknis-tieteellisen sivilisaation ja aikoinaan alistanut suurimman osan maailmaa valtansa alle. Läntinen mieli on eteenpäin katsova ja objektiivisesti mitattavia asioita tavoitteleva. Tämä on ajanut meitä merkittäviin saavutuksiin, mutta toisaalta tuottanut valtavan määrän tyytymättömyyttä.

Toisaalta edes Black ei näe ihmistä erillisenä ja itsenäisenä oliona. Hänen mukaansa ihmisen päätä ja mieltä voisi verrata mehiläispesään: Yksittäiset mehiläiset eivät ole kovinkaan älykkäitä, mutta joukkona mehiläisiä hallitsee hyvin kehittynyt parviäly ja ne pystyvät viestimään toisilleen monimutkaisia asioita. Blackin mukaan nerokkaat ajatuksemme ja ideamme ovat peräisin enkeleiltä ja hengiltä, jotka jatkuvasti vaeltavat mielemme läpi. Meidän pitäisi pyrkiä tiedostamaan oman mielemme ja kosmoksen henkisen elämän yhteys.

Viikinkimytologia ja maailman spiritualistinen evoluutio

 Kuten edellisen kerran hänen kirjaansa The Sacred History käsitellessäni kerroin, Jonathan Blackin mukaan maailman ja universumin historia ja kehitys on aiheutunut Jumalan lähettämistä ajatuksista, jotka saavat enkelten hahmon. Kirjassa Black harrastaa vertailevaa mytologiaa ja toteaa, että eri kulttuureissa maailmalla eri enkelit ovat olleet keskeisiä. Kun antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille keskeinen oli enkeli Jupiter, pohjoisen Euroopan kansoille tärkeämpi taas oli enkeli Merkurius, jonka he tunsivat nimellä Odin.

Nykyisin Odin muistetaan lähinnä viikinkien jumalana, mutta hän kuului myös muinaisgermaanien mytologiaan ja häntä palvottiin Manner-Euroopassa ja Englannissa. Odin oli jumalten kuningas, ylimystön, sodan, viisauden, runouden ja kuoleman jumala.

Odin ei saavuttanut viisauttaan ja asemaansa jumalten kuninkaana ja maailman pelastajana helpolla. Hän kärsi ja koki suuria koetuksia valmistautuakseen kohtaloaan varten. Sanotaan, että Odin ”uhrasi itsensä itselleen” lävistämällä itsensä keihäällä ja roikkumalla hirtettynä maailmanpuusta yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä. Tuona aikana hän oppi suuria viisauksia ja keksi riimut. Yhdeksän vuorokauden jälkeen hän herätti itsensä henkiin taikuudella. Kerrotaan myös, että Odin matkusti tiheän sumun läpi synkkiin luoliin oppiakseen mustilta kääpiöiltä elementtien hallitsemisen salat. Hän matkusti maailmanpuun juurille juodakseen viisauden lähteestä. Sitä vartioiva jättiläinen vaati häntä uhraamaan arvokkaimman omaisuutensa saadakseen nauttia lähteen vettä, joten Odin kaivoi ulos toisen silmänsä ja heitti sen lähteeseen.

Odinin tarinassa voi nähdä yhteyksiä myös kristillisyyteen. Maailmanpuussa roikkumisesta tulee tietenkin mieleen Jeesuksen roikkuminen ristillä, kärsiminen hyvien asioiden saavuttamisen vuoksi. Ehkä pahan metafysiikka, jossa liha nähdään alempiarvoisena ja voitettavana asiana ja kärsimystä ihannoidaan, ei syntynytkään vasta kristinuskon myötä ja ollut heidän omaa keksintöään, kuten jotkut kristinuskon arvostelijat ovat väittäneet.

Viikinkimytologian vastine kristinuskon langenneelle enkelille Luciferille on jumalien kanssa asunut Loki, joka otti puolisokseen naispuolisen jättiläisen, jumalien vihollisen, joka synnytti liiton seurauksena kolme hirviötä. On mielenkiintoista, miten eri uskonnoissa ja mytologioissa pahuus on saanut henkilöityneen muodon, jota vastaan muut jumalat ovat käyneet taistelua, joka on kuvastanut ihmisen pyrkimystä pysyä kaidalla polulla. Ajatuksen monomyytistä, eri kulttuurien myyteissä samanlaisena toistuvasta juonikuviosta on tehnyt kuuluisaksi amerikkalainen antropologi Joseph Campbell.

Black näkee Viikinkimytologiankin jumalat enkeleinä, jotka olivat maailman kehityksen agentteja. Hänen mielestään tällainen idealistinen maailmankuva ei välttämättä ole tieteen vastainen. Black vetoaa luonnonvalinnan teorian itsenäisesti yhtä aikaa Darwinin kanssa keksineeseen Alfred Russell Wallaceen, jonka mukaan evoluutiota ohjasivat luovat älyt, jotka hän yhdisti enkeleihin. Blackin mukaan nykyisen valtavirtatieteen materialistinen maailmankuva on vajavainen, eikä kykene vastaamaan esimerkiksi tietoisuuden ja elämän synnyn kaltaisiin keskeisiin kysymyksiin.

Blackille maailma on täynnä älyä ja kaikella on mieli ja tarkoitus. Emme ole täällä sattumalta, aineellinen maailma on luotu kannattelemaan kasvimaailmaa, joka taas on olemassa pitääkseen hengissä eläinmaailmaa. Kaiken kruununa on inhimillinen mieli. On mielenkiintoista, miten Black tulee jokseenkin holistisesta ja idealistisesta lähtökohdastaan dualistiseen ja antroposentriseen johtopäätökseen, jossa ihminen on kaiken tarkoitus ja mitta, luomakunnan kruunu. Black esittää vastaväitteen tätä näkemystä vastaan sanomalla, että maailmassa olevat merkitykset, suhteet ja ominaisuudet ovat luoneet meidät, emme ole heijastaneet niitä maailmaan niin kuin arvostelijat väittävät. Itse kuitenkin uskon, että jos mieli tai merkitys on osa kaikkea, on se ihmiselle osittain tavoittamattomissa olevaa, dualistisen ajattelumme ulkopuolella.

L. Ron Hubbard ja dianetiikka

 L. Ron Hubbard (1911-1986) onnistui siinä, mistä monet nojatuolifilosofit ja harrastelijakirjoittajat haaveilevat: spekulatiivisilla, näennäisesti tieteelliseen muotoon puetuilla kirjoituksillaan hän perusti oman uskonnollisen liikkeen ja tuli miljonääriksi ja palvotuksi seuraajiensa keskuudessa. Tämä oli melkoinen suoritus mieheltä, joka aloitti uransa opiskeltuaan yliopistossa matematiikkaa kirjoittamalla science fiction novelleja kioskilehtiin.

Hubbardin perustama uskonto on skientologia. Se on tullut tunnetuksi amerikkalaisista julkkisjäsenistään ja kohuotsikoista jotka kertovat kiristyksestä, veronkierrosta ja muista väärinkäytöksistä.

Skientologia lähti liikkeelle dianetiikasta, Hubbardin kehittämästä terapiamenetelmästä. Dianetiikka ei lupaa parantaa ainoastaan henkisiä ongelmia, vaan väittää myös, että suurin osa ihmisen fysiologisista vaivoista on luonteeltaan psykosomaattisia ja parannettavissa dianetiikan avulla; Hubbardin kirjassa Dianetiikka – Nykyajan tiede mielen terveydestä, väitetäänkin menetelmän parantavan vaikkapa likinäköisyyden ja tekevän ihmisestä huomattavassa määrin pitkäikäisemmän.

Hubbard kirjoitti kirjansa 1950-luvulla, aikana, jolloin psykiatria oli vielä hyvin kehittymätöntä. Tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä psyykelääkkeitä ei ollut vielä markkinoilla ja mielen sairauksia hoidettiinkin sairaaloissa sähköshokeilla tai vielä drastisemmin lobotomialeikkauksilla. Terapiassa ei oltu vielä kokonaan vapauduttu Freudin villeimmistä psyyken laeiksi korottamista ajatuskuluista. Aika oli siis hyvin otollinen mielenterveyttä koskeville uusille ideoille – alalla ei ollut uskottavaa vakiintunutta tieteellistä auktoriteettia, joka olisi voinut uskottavasti kumota spekulatiiviset teoriat.

Hubbardin teoria lähti toisaalta liikkeelle freudilaisesta tiedostamattoman teoriasta ja neurooseja ja komplekseja koskevasta tiedosta (vaikka tätä ei missään kohti kirjaa myönnetäkään – siinä ei ole ollekaan lähdeviitteitä, ja Hubbard vetoaa vain tutkimuksiin, joita hän väittää itse tehneensä ja jotka vaikuttavat keksityiltä), ja toisaalta tuon ajan uusinta uutta edustavien tietokoneiden tietojenkäsittelyn mallista. Hubbard kuvaa ihmisen mielen toimivan kuin tietokone – viisikymmentäluvun reikäkorteilla toimiva kömpelö tietokone. Toisaalta ihminen ei ole pelkästään rationaalinen olento, vaan hänellä on myös freudilainen, tiedostamaton puolensa.

Hubbard näki ihmisen psyykkisten ongelmien syntyvän tiedottomuuden hetkistä, jolloin tiedostamaton reaktiivinen malli ottaa vallan. Se kirjoittaa muistiin kuvauksen tuona tiedottomuuden hetkenä ihmisen ympärillä tapahtuneista asioista, ja tästä muistijäljestä syntyy engrammi, eräänlainen bugi ihmisen koodissa, joka aiheuttaa epätervettä käytöstä ja henkistä haittaa. Dianetiikka parantaa ihmisen käymällä läpi noita tiedottomuuden hetkiä kunnes niiden psyykkinen varaus on poistunut ja ne eivät enää vaikuta ihmiseen.

Dianetiikka ei lupaa apua pelkästään psyykkisistä sairauksista kärsiville. Se lupaa tehdä myös henkisesti terveestä ihmisestä vielä paremman version, clearin, jonka potentiaali ja kyvykkyys on normaaliin ihmiseen verrattuna samankaltainen kuin normaalin ihmisen suhde mielisairaalapotilaaseen.

Terveellä ihmisellä ei tietenkään ole helposti löydettäviä engrammeja. Dianetiikka ei tästä kuitenkaan lannistu. Sen tärkeimpiä valttikortteja tällaisessa tapauksessa on teoria prenataalisista muistijäljistä – ajatus, että sikiöaikana lasta odottavalle äidille tapahtuneet asiat jäävät tietyllä solutasolla lapsen muistiin. Tämä on eräänlainen dianetiikan perisynti – se tarjoaa lunastusta puutteellisuudesta, joka vaivaa meitä kaikkia, vaikka emme sitä aina tiedostaisi. Hubbardin mukaan prenataalisia engrammeja aiheuttivat etenkin aborttiyritykset. Teoriansa kahjoudesta huolimatta hän osuikin tietynlaiseen hermoon vetoamalla aikansa länsimaisen yhteiskunnan neurooseihin, jotka liittyivät ehkäisyn puutteeseen. Dianetiikka tarjosi myös hyvän opin kultin perustamiselle, siinä oli suuri potentiaali kääntää potilaansa vanhempiaan ja muuta lähipiiriään vastaan ja tehdä hänet riippuvaiseksi terapian tarjoajista.

Jonathan Blackin hengellinen historia

 Tietoteoreettisella idealismilla on nykyisin filosofiassa tai tieteen maailmassa hyvin vähän puolustajia. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla on totuttu tarkoittamaan ihanteellisuutta ja tinkimättömyyttä, mutta filosofiassa käsite tarkoittaa jotain aivan muuta: käsitystä, että todellisuus on perimmäiseltä olemukseltaan henkinen.

Kirjailijanimellä Jonathan Black paremmin tunnettu Mark Booth on yksi nykyajan harvoista näkyvistä ja tieteellisen taustan omaavista idealismin puolustajista. Booth on opiskellut Oxfordin yliopistossa filosofiaa ja teologiaa. Hän on työskennellyt pitkään kustannusmaailmassa ja noussut myöhemmin julkisuuteen ja best seller-listoille kirjoillaan The Secret Historyof the World, joka käsittelee maailmanhistoriaa salaseurojen näkökulmasta katsottuna ja The Sacred History – How angels, mystics and higher intelligence made our world, jonka lukemisen olen juuri aloittanut.

The Sacred History käsittelee yliluonnollisen osuutta maailmanhistoriassa aina maailman synnystä nykymaailmaan. Siinä Booth tulkitsee maailmanuskontoja ja mytologisia tarinoita esittäen kuvauksen maailmanhistoriasta, jossa henki on ollut alkuunpaneva ja vaikuttava voima. Booth näkee mystikot ihmiskunnan silminä henkiseen maailmaan, joka on limittäinen materiaalisen maailman kanssa, mutta näkymätön mystista visiota omaamattomille ihmisille.

Booth lähtee liikkeelle maailman synnystä, alusta jolloin ei ollut aikaa, avaruutta eikä materiaa. Tiedemiesten mukaan tuolloin ei ollut muuta kuin ei-mitään, mutta Boothin mukaan maailmankaikkeus koostui tuolloin jumalan mielestä. Luominen lähti liikkeelle siitä, kun jumala alkoi ajatella. Jumalan ajatusten aallot koostuvat miljoonista enkeleistä, jotka vähitellen muodostavat maailmankaikkeuden, kaiken sen materian ja hengen jonka ympärillä elämme ja josta maailmamme on kehittynyt. Booth näkee ajatukset elävinä olentoina, joilla on tietynasteinen itsenäinen olemassaolo ja elämä; hän huomioi, että pohjimmiltaan kaikki rukoilevat ihmiset uskovat jollain tavalla tähän käsitykseen.

Maailman kulttuureissa ja uskonnoissa on useita erilaisia kuvauksia maailman synnystä tai luomisesta. Booth ei kirjassaan oikeastaan perustele, miksi hän uskoo tähän tietynlaiseen mytologiaan aiheesta. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tämä ei ole tiukkoja kriteereitä täyttävä tieteellinen tai filosofinen teos; tekstissä ei ole juurikaan lähdeviitteitä ja Booth ei perustele metodologiaansa, sitä, miksi hän on päätynyt tietynlaisiin tulkintoihin tai valinnut tulkittaviksi tietyt mytologiat tai tarinat. Ehkä tässä näkyy juuri Boothin perimmäinen idealismi: hän uskoo mielen ja ajatusten absoluuttisuuteen ja ensisijaisuuteen. Jos Mark Boothin mielessä on syntynyt ajatuksia, joissa maailmanhistoria on edennyt tietyllä tavalla, täytyy tuon tarinan olla totta absoluuttisella tasolla ja hänen ajatuksensa riittävät siitä todisteeksi. Ensimmäisessä luvussa Booth puolustelee tulkintaansa kertoen saaneensa sille tukea keskusteluissaan erään mystikon kanssa, joka on keskustellut enkelten kanssa koko elämänsä ja konsultoinut enkeliasioissa jopa Roomaa ja Dublinilaisen yliopiston teologian laitosta.

Myytit ovat sitä, millaisina ne meille tällä hetkellä näyttäytyvät, ja niiden merkityksessä on kyse siitä, miten ne tulkitaan – näille asioille on vaikea antaa absoluuttista, subjektiivisuudesta vapaata merkitystä. Täten Boothin metodi on tietyllä tasolla hyvinkin perusteltu. Olen aina ollut kiinnostunut idealismista ja sen puolesta esitetyistä argumenteista, ja Boothin kirja tarjonnee kevyen ja viihdyttävän lähestymistavan aiheeseen ja mytologioihin.

Enkeleiden kanssa kommunikoiva tiedemies John Dee

 John Dee (1527-1609) oli englantilainen matemaatikko, maantieteilijä, okkultisti, astronomi ja astrologi. Dee oli yksi aikansa oppineimmista ihmisistä. Hän luovi tieteen ja magian välillä aikana, jolloin nuo kaksi tiedon aluetta olivat juuri eroamassa toisistaan.

Dee syntyi Lontoossa rikkaaseen kauppiassukuun. Etuoikeutetun asemansa takia hän sai hyvän koulutuksen. Hän suoritti maisterintutkinnon Cambridgen yliopistosta 21-vuotiaana ja sai heti paikan luennoitsijana. Parikymppisenä hän luennoi täysille saleille matematiikasta Pariisin yliopistossa. Dee oli huippulahjakkuus ja yleisnero. Hän teki monia keksintöjä esimerkiksi navigaatiossa. Hovin neuvonantajana hän suositteli esimerkiksi Pohjois-Amerikan valtaamista siirtokunnaksi briteille ja loi brittiläisen imperiumin käsitteen.

Elisabeth I:n astuessa valtaistuimelle 1558 Deestä tuli hovin neuvonantaja astrologisissa ja tieteellisissä asioissa, asema, jossa hän toimi kaksi vuosikymmentä. Dee muun muassa valitsi kuningattaren kruunajaisille astrologisesti suotuisan päivämäärän.

Dee uskoi kaiken luodun olevan pohjimmiltaan yhtä. Hän oli harras kristitty, mutta hänen uskonnollisuuttaan värittivät hermetistiset ja platonis-pythagorealaiset ajatukset. Dee uskoi, että numerot olivat kaikkien asioiden perusta ja avain tietoon. Hermetismistä hän sai ajatuksen, että ihmisellä oli kyky jumalaiseen voimaan, mitä hän kykeni käyttämään matematiikan kautta. Hänen tavoitteenaan oli luoda yhdistynyt maailmanuskonto sovittamalla protestanttien ja katolisten kiistat ja luomalla uusi yhtenäinen teologia.

1580-luvulle tultaessa Dee alkoi olla tyytymätön menestykseensä luonnon salaisuuksien oppimisessa ja vaikutusvallan ja tunnustuksen saamisessa. Hän alkoi etsiä yliluonnollisia keinoja mystisen tiedon saavuttamiseen. Dee alkoi olla yhteydessä enkeleihin, jotka paljastivat hänelle jumalaista tietoa kristallipalloa katselevan meedion kautta. Deen mukaan enkelit sanelivat hänelle useita kirjoja.

Sessiot yhteydessä enkeleihin käytiin hyvin kristillisessä hengessä, ja Dee uskoi niiden olevan koko ihmiskunnan hyväksi. Dee ja hänen meedionsa Edward Kelley tunsivat hyvin käytännöllisen kabbalan ja renessanssi-maagikko Henry Cornelius Agrippan luoman enkelimagian. Agrippa oli koonnut numero- ja kirjaintaulukoita enkelien paikallekutsumiseksi, joita Dee ja Kelley hyödynsivät. Kelley vaelsi tuonpuoleisissa maailmoissa ja kommunikoi niiden asukkaiden kanssa; Dee esitti hänen kauttaan enkeleille kysymyksiä, joiden avulla hän toivoi saavansa tietoa maailmankaikkeuden salaisuuksista. Kelleyn viestien avulla hän rakensi kokonaisen kosmologian enkelien ja demonien asuttamista tuonpuoleisista maailmoista.

Dee uskoi vilpittömästi enkelien kanssa kommunikointiin, mutta Kelleytä monet ovat epäilleet huijariksi. Vuonna 1587, kun kaksikko oli kiertämässä Eurooppaa sessioitaan tehden ja mesenaatteja etsien, Kelley kertoi sessiossa saaneensa hengiltä viestin, että kaksikon tulisi jakaa kaikki omaisuutensa, mukaan lukien vaimonsa. Uskotaan, että Kelley kertoi tämän viestin, koska hänestä oli tulossa tavoiteltu alkemisti, ja hän halusi lopettaa kaksikon yhteistyön ja keskittyä omaan uraansa. Dee kuitenkin uskoi lujasti enkelikommunikoinnissa saatuihin viesteihin ja suostui pyyntöön, vaikkakin vastentahtoisesti. Pian pyynnön toteuttamisen jälkeen miesten yhteistyö päättyi. Dee palasi Englantiin ja yhdeksän kuukautta tuon kohtalokkaan session jälkeen hänen vaimolleen syntyi lapsi, jota Dee toki kasvatti kuin omaansa.

Dee edusti aikansa ajattelun huippua. Hän näki matematiikan avaimena tieteen kehitykseen ja oli tässä suhteessa ehkä jopa modernimpi kuin Francis Bacon. Häntä ajoi vilpitön halu saada tietoonsa universumin salaisuudet, joka tuolloin tarkoitti sekä meidän nykyisin tieteinä että taikauskona pitämiimme tietämyksen aloihin tutustumista.

 

Chögyam Trungpan hullu viisaus

Chögyam Trungpa (1939-1987) on yksi tunnetuimmista, mutta myös kiistanalaisimmista ja ristiriitaisimmista länsimaissa vaikuttaneista buddhalaisista opettajista. Trungpa syntyi ja kasvoi Tiibetissä, missä hänet todettiin tulkuksi, korkea-arvoiseksi perimyslinjan laman jälleensyntymäksi. Vuonna 1959, Kiinan valloittaessa Tiibetin, hän joutui kuitenkin jättämään kotimaansa. Trungpa ja hänen seurueensa kestivät eeppisen, yhdeksän kuukautta kestäneen pakomatkan Himalajan yli, jonka aikana he muun muassa joutuivat ruoan puutteessa syömään nahkaiset vyönsä ja laukkunsa ennen kuin pääsivät turvaan Intiaan.

Intiassa Trungpa alkoi opiskella englantia. 60-luvun alkupuolella hän muutti Britanniaan saatuaan stipendin uskontotieteen opiskeluun Oxfordin yliopistossa. Hän perusti Skotlantiin meditaatiokeskuksen, josta tuli myöhemmin ensimmäinen tiibetinbuddhalainen luostari länsimaissa. Vuonna 1970 hän muutti oppilaidensa kutsusta Yhdysvaltoihin.

Kokemukset lännessä muuttivat Trungpaa ja hänen maailmankatsomustaan. Erityisen merkittävä oli Skotlannissa koettu liikenneonnettomuus, joka jätti Trungpan osittain halvaantuneeksi. Kaiken summana Trungpa luopui munkin valoistaan ja jatkoi uraansa maallikko-opettajana. Maallistuminen näkyi myös maailmankatsomuksessaan ja toiminnassaan: kunnioitettu opettaja joi alkoholia, poltti tupakkaa, harrasti seksiä oppilaidensa kanssa ja toimi kaikin puolin hämmennystä herättävällä ja normeja rikkovalla tavalla.  Trungpan epätavanomainen tyyli iski liberalisoituvan länsimaisen kulttuurin hermoon ja teki hänestä kuuluisan ja ihaillun, mutta lopulta hänen elämäntyylinsä johti ennenaikaiseen kuolemaan 48-vuotiaana.

Luin äskettäin uudestaan Trungpan tunnetuimman teoksen Henkisen materialismin ylittäminen. Luin kirjan ensimmäisen kerran joitain vuosia sitten harjoittaessani lähinnä pelkästään zen-buddhalaisuutta. Pidin sitä silloin yhtenä parhaista lukemistani buddhalaisista kirjoista. Nyt, laajennettuani henkistä kenttääni ja harjoitustani, kirja tuntuu edelleen puhuttelevalta ja tärkeältä kaikille henkisestä kehityksestä kiinnostuneille.

Materialismi kirjan otsikossa ei viittaa filosofian ontologiseen kantaan, vaan asenteeseen suhteessa objekteihin. Kun aineellisessa materialismissa kerätään tavaraa ja nähdään aineellinen menestys elämäntehtävänä ja korkeimpana päämääränä, henkisessä materialismissa keräilemme henkisiä opetuksia ja filosofiaa kuin tavaroita hyllyllemme. Koristamme niillä persoonaamme, mutta samalla sodimme egosta luopumista julistavia opetuksia vastaan käyttämällä niitä minuutemme rakennuspalikoina.

Trungpa vaatii opetukset tosissaan ottavia ihmisiä luopumaan kaikista käsityksistään ja suuntaamaan kohti pettymystä ja toiveista luopumista, sillä se on egottomuuden tie. Hänen opetuksensa keskiössä on pitkälle viety ei-dualismi, kaikesta kaksinaisuudesta luopuminen. Meidän tulee antautua hetkelle ja opettajalle; kun tavoittelemme jotakin, vahvistamme samalla egoamme – on minuus ja kohde tulevaisuudessa, johon se suuntautuu. Pitää luopua myös pyhyyden käsitteestä – valaistuneelle ihmiselle ei ole olemassa pyhiä ja maallisia, tavoiteltuja ja kartettavia asioita, vaan kaikki asiat maailmassa ovat samalla tavalla pyhiä ja valaistuneen ihmisen kaikki toiminta on pyhää.

Trungpan tiibetinbuddhalainen tausta näkynee selvimmin siinä, että kirjassa käsitellään paljon opettaja-oppilas suhdetta ja oikeaa suhtautumista guruun. Aihe oli varmasti Trungpalle läheinen ja tärkeä hänen yrittäessään sopeutua palvotun ja jalustalle nostetun opettajan rooliin. Epäsovinnaisella käytöksellään hän pyrki murtamaan ihailun kahleet ja näkemään opettaja-oppilas-suhteen uudessa valossa. Tämä oli varmasti hyödyllistä monelle oppilaalle, jotka olivat tottuneet näkemään buddhalaiset opettajat jonkinlaisina pyhinä yli-ihmisinä, joilla ei ollut inhimillisiä tarpeita ja haluja. Toisaalta epäsovinnainen käytös on yksi tapa korostaa itseään ja omaa erityisyyttään. Saattoi olla, että Trungpa jäi tämän epäsovinnaisen opettajan roolin vangiksi ja se maksoi lopulta hänen henkensä. Oliko hän hyvä opettaja? Kysymykseen on mahdotonta vastata, kun ei ole itse kokenut hänen preesensiään ja vuorovaikutusta opetustilanteissa. Henkisen materialismin ylittäminen on kuitenkin loistava kirja, jota voi suositella kaikille ihmisenä kehittymisestä ja henkisestä polusta kiinnostuneille.

Jokapäiväinen ja esoteerinen kohtalo

 

Ajatus kohtalosta, että ihmisen elämänkulku on ennalta määrätty tai sidottu voimiin jotka ovat hänen hallintansa ulkopuolella, on yhtä vanha kuin inhimillinen kulttuuri ja ajattelu. Se oli primitiivisen uskonnon synnyn taustalla, kun ihmiset uhrilahjoilla ja muilla maagisilla rituaaleilla pyrkivät lepyttämään vihaisia jumalia tai lahjomaan onnettaria suosiollisiksi.

Kohtalo ja siihen vaikuttaminen ovat keskeisiä aiheita monissa esoteerisissa perinteissä ja käytänteissä. Nykyaikana näkyvin esimerkki lienee new age ja siihen liittyvät ennustajat ja etenkin astrologia. Kohtalo on esoteerisista käsitteistä varmaan jokapäiväisin - ihmiset, jotka eivät millään tavalla miellä olevansa okkultisteja tai esoteerisesta kiinnostuneita, saattavat sanoa uskovansa kohtaloon. Käsitteen käytöstä jokapäiväisessä kielenkäytössä voisi varmaankin tehdä monenlaisia tutkielmia. Toisaalta ihmiset uskovat olevansa vapaita, mutta jotkut asiat ovat kohtalon sanelemina merkittävämpiä osia heidän elämänkulkuaan ja tavallaan valinnan ulkopuolella. Tässä on mielenkiintoinen paradoksi – jos kohtalo on olemassa, miksi se määräisi vain tietyistä asioista?

Olen nyt lukenut Christopher Voglerin kirjaa The Writer’s Journey – Mythic Structure for Writers. Kirjassa Hollywoodin käsikirjoitusbisneksessä uransa tehnyt Vogler analysoi ja neuvoo tarinan luomista myyttien pohjalta. Voglerin teesi on, että kulttuurissamme sankarin tarinan kulkua säätelevät tietyt myyttiset lainalaisuudet, jotka ovat yhtä vanhoja kuin kulttuurimme. Ehkä kohtalon käsite on osa tällaista myyttistä rakennetta, joka ohjaa käsityksiämme toivotusta ja tapahtuneesta elämänkulusta.

En allekirjoita jokapäiväisiä käsityksiä kohtalosta. Kuitenkin varmaan uskon jonkinlaiseen kohtaloon, sillä pidän valinnanvapautta suurimmaksi osaksi harhana. Emme voi kontrolloida sitä, mitä olemme, mitä teemme ja mitä meille tapahtuu. Maailmankaikkeudessa kaikki on välttämättömyyden determinoimaa tai ainakin satunnaisilmiöiden lakien mukaista. Vapaa tahto on käsitykseni mukaan lähinnä mielen luoma illuusio, ja käsittääkseni aivotutkimuksen uusimmat tulokset tukevat tätä käsitettä.

Jos aika on neljäs ulottuvuus, voidaan neliulotteista universumia tarkastella noiden ulottuvuuksien ulkopuolelta entiteettinä, johon sisältyy paitsi sen fyysinen aines, myös tuon aineen ja elämän muutos ja historia syntyineen ja loppuineen. Lapsuudessani tuollaiset mietteet tekivät minut raskasmieliseksi ja pahoinvoivaksi.

Suurin osa ennustajista, profeetoista ja muista tulevaisuuden näkijöistä on varmasti huijareita tai vain harhautuneita ihmisiä, hulluja, jotka ohjaavat muita harhautuneita ihmisiä. Suhtaudun hyvin skeptisesti perinteisiin povauksen menetelmiin, kuten astrologiaan ja kristallipalloihin. Fiksusti tehdyillä ennustuksilla voi olla kuitenkin ihmisen tietoisuutta avartava vaikutus joka voi johtaa viisauden lisääntymiseen ja parempiin valintoihin. Vaikkapa tarot-korttien tai I Chingin konsultoiminen tuottaa parhaimmillaan sopivalla tavalla monimutkaisia ja avoimia ennustuksia, jotka saavat ihmiset pohtimaan tilannettaan ja tulevaisuuden vaihtoehtojaan.

Mielestäni karman käsite yksi järkevimpiä ja viisaimpia tapoja käsittää ihmisen elämän ennalta määräytyneisyys, se, miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ja tahdon vapaus. Karma ei tarkoita, että olisimme tiukasti ennalta määrätyn kohtalon vankeja, vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti syyn ja seurauksen lakia. Teoillamme ja sillä, mitä ajattelemme ja puhumme, on vaikutusta siihen, miten asiat kehkeytyvät. Vaikka emme ole vapaita sanan jyrkimmässä merkityksessä, voimme vaikuttaa karmaamme tiedostamalla tekomme. Viisaus ja tietoisena oleminen on lähimpänä vapautta, mitä tulemme koskaan pääsemään.

 

 

Saatana ja buddhalainen metafysiikka

Saatanasta on kulttuurissamme vallalla vahva tietynlainen stereotypia. Tämä arkkityyppi helvettiä hallitsevasta ja ihmisiä pahuuteen houkuttelevasta paholaisesta ei kuitenkaan vastaa edes kristinuskon ja raamatun – mistä sen yleisesti oletetaan olevan peräisin – kuvausta tuosta jumalan vastavoimasta.

Saatana edustaa kulttuurisesti pahaa, se on yhtä epämääräisen hyvän käsitteen metafyysinen vastakohta. Yleinen väärinkäsitys on sekoittaa keskenään saatananpalvojat ja satanistit. Saatananpalvojille saatana on todellinen ja olemassa oleva jumalhahmo, jota he palvovat. Satanisteille taas saatana on vertauskuvallinen hahmo, heille raamatun kertomus saatanasta on allegoria ja nimeämällä itsensä Saatanan mukaan he ilmaisevat kristinuskon vastaisuuttaan ja vastakohtaisuutta sille.

Satanistit uskovat arvoihin, joiden he näkevät olevan vastakkaisia kristinuskolle. Perinteisesti tällaisina arvoina on nähty muun muassa yksilöllisyys, nautinnon tavoittelu ja ruumiillisuus. Satanismikin saa kuitenkin hyvin monenlaisia ilmenemismuotoja.

Oodi-kirjastossa käydessäni löysin rajatietokirjojen joukosta pienen mustakantisen kirjasen, joka vaikutti takakantensa puolesta mielenkiintoiselta. Kirjan nimi oli Fohat, ja sen on julkaissut Azazelin tähti-nimiseen suomalaiseen seuraan kuuluva nimimerkki Henry Nox Viides askel-nimisen, esoteeriseen kirjallisuuteen erikoistuvan pienkustantamon kautta.

Fohat on käsite, jota Blavatsky käytti merkitsemään primääriä elinvoimaa, joka saa atomit eloon. Teosofiaan hän oli omaksunut sen tiibetinbuddhalaisuudesta. Azazelin tähti onkin seura, jonka oppi rakentuu osittain teosofian pohjalle. Seura yhdistää kuitenkin erilaisia, perinteisesti vastakkaisina pidettyjä henkisen elämän muotoja. Se eroaa puhdasoppisesta teosofiasta Saatanan merkityksen korostamisessa. Fohat-kirjanen onkin esitys satanismin filosofiasta – takakannen mukaan – tantrisena oppirakennelmana.

Kirjassa minulle uutta ja yllättävää tähän mennessä lukemaani okkultistiseen kirjallisuuteen verrattuna oli synkretismi, jossa tärkeässä osassa oli buddhalaisten käsitteiden omaksuminen kuvaamaan kirjoittajan satanistista maailmankuvaa. Kirjassa saatanaa ei nähdä kristinuskon prinsiippien vastakohtana ainoastaan moraalisena, vaan myös metafyysisenä vastakohtana. Saatana on osa täyttä elämää ja maailmaa – ilman kuolemaa ei ole elämää eikä valoa ilman pimeyttä. Ihmisyydessä kietoutuvat toisiinsa valo ja varjo, merkitys ja merkityksettömyys. Nirvana on olemassa vain samsaran keskellä

Tässä kirjan filosofia tuleekin hyvin lähelle zenin tulkintaa buddhalaisuudesta. Olen itse kokenut hyvin oikeaan osuvaksi tulkinnan, jonka mukaan zazen-meditaation tarkoituksena on kokea itsessään ja hyväksyä se, mikä jää tietoisen ja kielellisen ajattelun ulkopuolelle. Tämä tiedostamaton puoli edustaa paitsi käsitteellistämätöntä, myös kuolemaa ja sitä osaa elämästä, jota emme kykene hallitsemaan. Tavoitteena on tulla tutuksi tuon puolen kanssa ja ikään kuin sulauttaa se osaksi itseään.

Fohatissa satanistisen filosofian ja harjoituksen tavoitteena on samankaltainen vastakohtaparien yhdistäminen ja dualiteettien hävittäminen. Kirjan maailmankuva ja metafysiikka on hyvin buddhalainen ja tuo mieleen tyhjyyden käsitteen, jossa ilmiöiden ja asioiden erillisyys on pohjimmiltaan harhaa. Buddhalaisuuden kanssa yhteistä on myös näkemys hengen ja aineen yhteydestä – kirjassa on hyvä kuvaus aineesta henkenä alimmalla tasolla ja hengestä aineena ylimmällä tasolla.

Kirja on hyvin filosofinen ja teoreettinen. Siinä ei paneuduta käytännölliseen harjoittamiseen oikeastaan millään tasolla. Kielenkäyttö on hyvin mahtipontista, välillä jopa siinä määrin, että se tuntuu ylimitoitetulta viestin sisällön merkitykseen ja omaperäisyyteen suhteutettuna. Tämä kirja herätti kuitenkin kiinnostukseni Azazelin tähteä ja sen filosofiaa kohtaan, ja aionkin etsiä käsiini lisää seuran oppia käsittelevää kirjallisuutta.

 

Yliluonnolliseksi tieteen avulla - tapaus Joe Dispenza

Henkiset piirit, etenkin new age-liike, tuntuvat janoavan tieteeltä vahvistusta sanomansa pätevyydelle. Monet uuden henkisyyden suuntaukset esiintyvät mielellään tieteellisinä koulukuntina, joiden opit ovat vain niin kehittyneitä, ettei valtavirtatiede ole vielä niitä tunnustanut. Myös oppiarvot ovat arvokasta symbolista pääomaa henkisyyden kentällä; jos lääkäri tai jonkun muun alan tohtori puhuu asioita, jotka tuntuvat vahvistavan henkisten piirien näkökulmia, nostetaan hänet jalustalle ja sanomisiaan käytetään todisteena omien uskomusten tieteellisyydestä – vaikka tiedemiehen sanoma ei liittyisi hänen oppialaansa tai perustuisi tieteelliseen tutkimukseen.

Yksi tällaisista puoskareista on kirjan Becoming Supernatural (suomennettu nimellä Yliluonnolliseksi) kirjoittaja Joe Dispenza. Kirjan kannessa Dispenzan nimen edessä on näkyvästi lyhenne DR; hän on lääkäri, tosin kiropraktikko eikä vaikkapa neurologi, jolloin hänen koulutuksensa liittyisi enemmän asioihin, joista hän puhuu. Tämä ei kuitenkaan tunnu haittaavan hänen seuraajiaan. Dispenzan kirja on keikkunut best seller-listojen kärjessä ja hän on mittavan henkisen liikkeen keulakuva. Dispenza järjestää opetuksiinsa liittyviä maksullisia työpajoja ympäri maailman eksoottisissa kohteissa ja puhutaan, että hän on monimiljonääri. Tietoja gurun henkilökohtaisesta elämästä on kuitenkin niukasti saatavilla. Hänestä ei ole edes artikkelia wikipediassa, mikä best seller-kirjailijan kohdalla on hyvin epätavallista ja kertonee hänen lakimiesarmeijansa vaikutusvallasta. Ainakin se tiedetään, että Dispenza on hyvin varakas.

Aloitin kirjan lukemisen positiivisten odotusten siivittämänä. Hyvä ystäväni O oli suositellut sitä, ja pinnallisten esittelyjen perusteella sen sanoma vaikutti mielenkiintoiselta – yhdistelmältä buddhalaisuudestakin vaikutteita saanutta henkisyyttä ja kovaa tiedettä. Odotin sisällön olevan parhaimmassa tapauksessa jonkinlaista mystiikkaa, jossa herätetään ihmisiä tiedostamaan tavallisuudessaan piilevä jumalaisuus ja yhteys kaikkeen universumiin.

Jo johdanto kuitenkin loi skeptikon naamalle märän rätin. Heti toisessa lauseessa kerrotaan esimerkkinä yliluonnollisuuden saavuttamisena taistelulajien mestarista, joka eli yli 250 vuotta.

Dispenzalle henkinen kehitys ei ole hengen ja luonteen kehittämistä, vaan biologisen organismin – ruumiisi – virittämistä saavutuksiin, joita normaali luonnontiede pitää ihmiselle mahdottomana. Hänen oppinsa takana on kyllä nähtävissä joitain oppeja, joilla on taustaa buddhalaisuudessa ja muissa vanhoissa henkisissä perinteissä. Dispenza kuitenkin kääntää vanhat käsitteet kvasitieteellisiksi new age-saduiksi. Mikä buddhalaisille on tyhjyyttä ja siitä kokemuksellisen otteen saamista on Dispenzalle kvanttitasolle siirtymistä ja yhtenäisessä kentässä vaikuttamista. Hänen harjoituksensa sisältävät muun muassa selkäydinnesteen nostamista aivoihin alaselän lihaksia supistamalla ja chakroihin, joista hän puhuu kehon energiakeskuksina, vaikuttamista tavoitteena säteillä näkymätöntä valoa ja saada käpylisäke herättämällä universumilta viestejä, jotka se välittää tavallisille aistinelimille näkymättömillä ja saavuttamattomilla taajuuksilla

Dispenzan ideologia on perinteisten, Näin saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa – self help-oppaiden viesti menestyksen tavoittelusta ja tahdon vahvistamisesta. Hänen kertomuksissaan kirjan oppien toteuttamisella saavutetusta menestyksessään toistuvat menestyminen liike-elämässä ja suurien rahasummien saavuttaminen.

Kirjan pseudotieteelliseen retoriikkaan kuuluu tieteellisiltä kuulostavien käsitteiden, kuten informaatio ja energia, käyttäminen yleiskäsitteinä, joilla ilmiöiden toiminta selitetään ja perustellaan harjoitusten vaikuttavuus. Dispenza vetoaa myös joihinkin tutkimuksiin, jotka vaikuttavat jo ensi näkemältä erittäin epäilyttäviltä tieteellisyytensä ja toistettavuutensa suhteen. ”Tieteellisiä” käsitteitä käytetään tarpeeksi yleisellä ja luovalla tasolla, jotta Dispenzan ei tarvitsisi kuvata tarpeeksi yksityiskohtaisella fysikaalisella tai kemiallisella tieteellisellä tasolla miten hänen teoriansa toimivat – joka olisi luultavasti mahdotonta. Uskomaan taipuvaiselle ja vähän koulutetulle lukijalle ne kuitenkin luonevat vaikutelman tieteellisestä tekstistä. En ole kovinkaan perehtynyt luonnontieteisiin, mutta silti näin Dispenzan väitteiden epätieteellisyyden ja perustelemattomuuden.

Dispenza on kirjoittanut myös kirjan nimeltään You Are the Placebo, Sinä olet lumelääke. En ole lukenut kyseistä teosta, mutta sen otsikko kertonee millä tavalla hänen opetuksiinsa kannattaa suhtautua, jos haluaa nähdä ne positiivisessa valossa.  Uskon, että Dispenzan opetuksista on ollut apua monille ihmisille. Monet hänen harjoituksensa ovat jonkinlaisia kehitelmiä buddhalaisesta meditaatiosta, jonka on aidosti tieteellisesti todistettu lisäävän terveyttä ja hyvinvointia. Huonosti voiville ja sairaille ihmisille on hyväksi, jos heille tarjotaan työkaluja, joiden avulla he voivat edistää terveyttään. On varmasti mukavaa tuntea värähtelevänsä ja säteilevänsä muita korkeammalla tasolla ja kokea olevansa yliluonnollinen. Tässä auttaa, jos opetukset tarjotaan tieteelliseltä vaikuttavassa paketissa. Itse en kuitenkaan pidä maallista menestystä merkkinä henkisestä kehittyneisyydestä, ja tieteen vääristäminen oman sanoman pönkittämiseksi saa minut voimaan pahoin.

 

 

 

Arvoituksia avaruudesta

Esoteeristen aiheiden ja ilmiöiden tieteellinen tutkimus on selkeästi lisääntymässä Suomessa. Yksi osoitus tästä on tänä keväänä ilmestynyt tietokirja Arvoituksia avaruudesta – näkökulmia ufouskomuksiin. Kirja on kokoelma eri kirjoittajien temaattisesti yhteen liittyviä artikkeleita, ja se on ensimmäinen suomalainen tieteelliset kriteerit täyttävä uskontotieteellinen yleisteos.

Kirja käsittelee ufoilmiöitä kansainvälisesti, mutta tuo useimmissa artikkeleissa esille suomalaisen näkökulman. Näkökulma on julkilausutusti uskontotieteellinen, mutta aihetta käsitellään myös sosiologisesta, psykologisesta, historiallisesta ja teknis-luonnontieteellisestä näkökulmasta.

Kirjassa ufot nähdään uuden henkisyyden ilmentymänä. Kun perinteinen uskonto, religion, on menettänyt otettaan ihmiselämästä, ihmiset etsivät uusia kanavia henkisten tarpeidensa toteuttamiseen. Tähän on vastannut henkisyys, spitiruality, joka ilmenee usein erilaisina new age-oppeina ja taikauskona. Toisaalta henkisyyden ilmiöissä, kuten ufouskomuksissa, vanhat uskonnolliset myytit on usein puettu vain moderniin kaapuun. Ufouskomuksissa esimerkiksi on paljon yhteistä kristillisten myyttien ja kansanomaisen keijuperinteen kanssa.

Ufot ovat aikansa ilmiöitä. Ennen tekniikan kehitystä ihmiset eivät osanneet kuvitella, millaista avaruusmatkailu tekniikan avulla voisi olla. Mystikko ja filosofi Emmanuel Swedenborg matkusti oman kertomuksensa mukaan 1700-luvulla vieraisiin maailmoihin, mutta tämä matkailu tapahtui ”hengessä”, ei avaruusraketilla tai jollain vielä kehittyneemmällä teknisellä laitteella. 1800-luvun lopulla teknologia ja luonnontiede alkoivat kehittyä hurjaa vauhtia ja avaruusmatkailustakin alettiin haaveilla inhimillisen uuden teknologian avulla. Lentokoneen synnyn myötä ihmiset alkoivat nähdä ympäri maailmaa salaperäisiä ”mysteerilentokoneita”, jotka suorittivat lentoliikkeitä, jotka tuon ajan lentokoneille olisivat olleet mahdottomia.

Ufoilmiö, sellaisena kuin me sen tunnemme, sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen Roswellin vuoden 1947 ufohavainnosta ja siitä seuranneesta mediakohusta. Psykohistorian näkökulmasta ufohavaintojen lisääntymisellä on aina ollut yhteys aikansa henkiseen ilmapiiriin. Avaruusolennot ovat nousseet pinnalle aina kiihkeän modernisaation ja muutoksen aikana, jolloin traditio on ollut kriisissä. Tällaista aikaa oli varmasti toisen maailmansodan päättymistä seuranneet vuodet samoin kuin 1960-luvun loppupuoli, jolloin uusi sukupolvi haastoi uusilla liberaaleilla arvoillaan vanhan konservatiivisen järjestyksen hakien pohjaa henkisyydelleen myös ufouskomuksista.

Ufot, avaruus ja vieraat sivilisaatiot ovat olleet osa myös perinteikkäämpää esoteriaa ja okkultismia. Esimerkiksi osa Blavatskyn suurista henkisistä mestareista, joilta hän kertomansa mukaan sai oppinsa, asui Venuksessa. Suomessa alan legendaarisista nimistä vaikkapa Aino Kassinen kertoi kohtaamisistaan avaruuden muukalaisten kanssa.

Ufosieppauksiin Suomessa ja maailmalla on aina liittynyt tietty kaksijakoisuus. Joillekin muukalaisten kohtaaminen on ollut kauhistuttavaa ja syvästi traumatisoivaa, toiset kokemus on taas ollut voimaannuttavaa ja kantava voima myöhemmässä elämässä. Joillekin sieppaus on ollut merkki siitä, että he ovat valittuja shamaaneja ja henkisiä johtajia, joiden tulee johdattaa ihmiskuntaa kohti parempaa. Muukalaisten kanssa on tietysti myös harrastettu seksiä ja jalostettu uutta kehittynyttä hybridirotua.

Kirjassa on ilmiötä yleisesti käsittelevien lukujen lisäksi myös artikkeleita joissa keskitytään tiettyyn ufoilmiöön. Erich von Däniken saa yhden artikkelin melkein kokonaan. Hän on ollut maailmalla ja Suomessa hyvin suosittu ja luettu ufoteoreetikko, joka on pyrkinyt arkeologisilla todisteilla vakuuttamaan, että avaruusoliot ovat historiassa käyneet maapallolla ja auttaneet ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä. Samassa artikkelissa käsitellään myös suomalaista kristillistä ufoperinnettä, joka on yllättävän laajaa. Tässä perinteessä Raamattu on nähty ufokontakteista kertovana kirjana.

Muita kirjassa käsiteltyjä kultteja ja suuntauksia, jotka vaatisivat omat postauksensa tullakseen kunnolla käsitellyiksi tässä blogissa, ovat esimerkiksi Urantia-kirja ja sen ympärille syntynyt liikehdintä, joka on suomessakin ollut suhteellisen laajaa. Mielenkiintoinen on luku Raëlilaisesta ufokultista, jossa sen perustaja on koonnut ympärilleen muiden kannattajien lisäksi suuren lauman viehättäviä naisia, joiden tehtävänä on tarjota kultin johtajalle seksuaalista nautintoa.

Ihmistieteellisesti kirjan vahvinta antia on varmaankin luku ufouskomusten naurettavuudesta, jossa pohditaan uskottavuuden ja naurunalaisuuden kriteereitä ja sosiaalista kontekstia. Kirjan ongelma on mielestäni kuitenkin, että se ei osaa päättää, minkä alan tutkimusta ja näkökulmaa se edustaa. Puhtaasti ihmistieteellisestä näkökulmasta ufoilmiöistä riittäisi varmasti valtavasti pohdittavaa ja kirjoitettavaa, mutta tässä kirjassa ilmiötä tarkastellaan mielestäni häiritsevästi joka välissä myös luonnontieteellisestä ja teknologisesta näkökulmasta. Esimerkiksi ufohavaintojen psykologiaa käsittelevä luku keskittyy hyvin kapeasti mekaanista havaintopsykologiaa ja ihmisen psykologisen havainnointimekanismin virhelähteitä. Loppuluvussa ihmistieteellinen näkökulma on melkeinpä sivuosassa – siinä pohditaan luonnontieteen pohjalta millaista vieras älyllinen elämä voisi olla ja käsitellään avaruusmatkailua teknologian näkökulmasta. Tämä on toisaalta alaa suomeksi ensimmäistä kertaa laajasti käsittelemään pyrkivälle kirjalle ymmärrettävää.

 

Carl Jung ja henkimaailma

Carl Jung on okkultisteille varmaankin ainakin historiallisesti tärkein psykologi. Niinpä olinkin innoissani, kun sain käsiini kirjasen hänen okkultismia käsitteleviä kirjoituksiaan, Psychology and the Occult. Kirja sisältää kirjoituksia vuodesta 1902 aina Jungin kuolinvuoteen 1960 asti.

Koko Jungin psykologinen teoria voidaan nähdä henkisyyden painotuksessaan okkultistisena. Niinpä kirjaan valittujen artikkeleiden valintakriteeri herättääkin hieman kummastusta; olin pettynyt, kun artikkelit oli valittu sen perusteella, että niissä käsiteltiin parapsykologisia ilmiöitä – spiritualismia, henkiä, selvänäköisyyttä ynnä muuta sellaista.

Ensimmäinen puoli kirjasta kuvaakin eriskummallisia, kuin kauhuromaanista repäistyltä kuulostavia ilmiöitä, kuten unessa puhumista, sivupersoonallisuuksia, automaattikirjoitusta ja henkien tapaamista. Kuvaukset ovat itsessään kirjallisuutena mielenkiintoista luettavaa, vaikka eivät tarjoakaan suuria psykologisia oivalluksia.

Alussa Jung pysytteli vielä hyvin perinteisessä tieteellisessä, naturalistisessa näkökulmassa ja selitysmallissa. Hän uskoi, että okkultistiset ilmiöt olivat selitettävissä materialistisella tieteellä ja perustuivat alitajuisiin ärsykkeisiin ja komplekseihin. Psykologiset selitykset ovat ainakin kirjan alkupuolella tylsempää luettavaa kuin kuvaukset yliluonnollisilta vaikuttavista ilmiöistä; uransa alussa Jung oli vielä kiinni perinteisessä freudilaisessa psykoanalyysissa, joka nykypäivänä vaikuttaa vanhanaikaiselta ja kehittymättömältä. En sano, että Jungin omaperäisempi myöhempi teoretisointi olisi enemmän oikeassa, mutta ainakin se oli omaperäisempää ja kiinnostavampaa.

Jung selitti uransa alkupuolla henget ja spiritismin alitajuisilla komplekseilla. Ne sijaitsivat ihmisen mielessä ja olivat osa hänen psyykettään, ne eivät siis olleet mitään todellisia ihmisen ulkopuolisia entiteettejä. Henkiä selittäessään Jung otti käyttöön myös kollektiivisen alitajunnan käsitteen. Kun yhteisö kokee merkittävän sosiaalisen, poliittisen tai uskonnollisen muutoksen vaikuttaa se kollektiiviseen alitajuntaan niin, että yhteisö voi ajautua psykoosin kaltaiseen tilaan. Henget voivat olla kollektiivisen alitajunnan kompleksien manifestoitumista yksilötasolla ihmisen todellisuussuhteen kriisiytyessä.

Myös kollektiivinen alitajunta vaatii samanlaista terapeuttista hoitoa kuin yksilön tiedostamaton. Sen ristiriidat täytyy tehdä tietoisiksi. Tätä tehtävää toteuttivat taide ja uskonto.

Jung selitti kuolleiden henget sillä, että kun ihminen poistuu keskuudestamme, alkaa hän vaikuttaa alitajunnassa.

Ikääntyessään ja oman vääjäämättömän kuolemansa lähestyessä Jung alkoi suhtautua eri tavalla todellisuuteen ja ihmisen olemukseen. Yksi kirjan loppupuolen artikkeleista käsittelee juurikin kuolemaa. Jung kiinnitti huomiota siihen, että ihmisen mieli sijaitsee fyysisessä, ajan myötä rappeutuvassa ja lopulta kuolevassa organismissa, vaikka hänen looginen ajattelunsa onkin abstraktia ja ajatonta. Rationalistiset mielipiteet muistuttavatkin tästä näkökulmasta neuroottisia komplekseja – elämä ei noudata logiikkaa ja ajattelu ja biologisen olennon kohtaama todellisuus joutuvat helposti ristiriitaan.

Vaikuttaa siltä, että ikääntyessään Jung alkoi pitää henkimaailmaa ja okkultistisia ilmiöitä hyvin todellisena. Kuolemaa käsittelevässä artikkelissa hän suoraan sanoo pitävänsä telepatiaa todellisena ilmiönä. Mieli oli yhteydessä johonkin henkiseen todellisuuteen ja näin ollen se ei rajoittunut aivoihin vaan oli ikuista.

Rotuoppia ja spiritualistista sosialismia – okkultismi ja politiikka

Pitkään valtalinjaa edustanut tutkimuslinja esoterian ja politiikan yhteydestä on sen näkeminen yhdeksi natsismin nousuun vaikuttaneeksi voimaksi. Fasistien rotuideologia oli peräisin pitkälti erilaisten esoteeristen ajattelijoiden kirjoista ja he tunsivat vetoa okkultistiseen mystiikkaan. Tämä historiallinen tulkinta oli vallalla etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin kuitenkin alaa sai toinen tutkimuslinja, missä esoteria nähtiin osana länsimaiden salattua historiaa, joka johti osaltaan 1960- ja 70-lukujen liberalisaatioon.

 Nykyisin näkemys asiasta on paljon hienojakoisempi. Ensimmäiset modernit salaseurat ilmestyivät 1700-luvulla, ja ne olivat osa nykyaikaisen kansalaisyhteiskunnan syntyä. Vihkimykselliset yhteisöt, kuten vapaamuurarit, olivat osa yhteiskunnan sisällä vaikuttavaa pienempää yhteisöä, jossa eri kansanosat, aluksi aateliset ja myöhemmin porvarit, kokoontuivat yhteen. Myös Ruotsi-Suomessa vapaamuurariloosit olivat tärkeä osa syntyvää kansalaisyhteiskuntaa ja seuraelämää 1700-luvulta alkaen.

 1800-luvun lopulla etenkin spiritualistisella liikkeellä oli merkittävä yhteys ajan edistyksellisiin poliittisiin kiistoihin, kuten työväen- ja naiskysymykseen. Spiritualismin ydinkäsitys oli, ettei ihmisen ydinolemus ollut hänen materiaalinen kehonsa, vaan henkinen sielu, joka oli kaikilla ihmisillä samanlainen.

Naisten vapautuksessa esoteerisilla liikkeillä oli oma merkittävä asemansa. Meediona toimiminen toi monille naisille julkisuutta ja arvostettua asemaa. Myös vaikkapa teosofian perustaja Madame Blavatsky oli aikansa normaaliin naisten asemaan suhteutettuna erittäin huomattavassa asemassa. Suomessa esoteria liittyy kiinteästi sosialistiseen liikkeeseen. Vaikkapa Yrjö Kallinen ja Pekka Ervasti olivat sekä sosialisteja että mukana teosofisessa liikehdinnässä.

Oikealla laidalla sata vuotta sitten vaikutti Lebensreform-liike, joka korosti luonnonmukaisuuden ihannetta – kasvisruoan syömistä, päihteistä pidättäytymistä ja voiman hakemista luonnosta. Siinä oli osansa myös teosofialla ja spiritualismilla. Kuuluisin aatetta kannattaneista henkilöistä oli Adolf Hitler.

1900-luvun oikeistolaisessa ja nationalistisessa liikehdinnässä silloin muodikkailla ja tieteellisinäkin pidetyillä rotuopeilla oli tärkeä osa. Myös ajan esoteeriset liikkeet ottivat nuo opit osaksi ajatteluaan. Esimerkiksi teosofiassa rotuopeilla oli tärkeä osa. He uskoivat seitsemään juurirotuun, jotka taas jakautuivat seitsemään alarotuun. Teosofit eivät kuitenkaan kannattaneet oikeistolaista voimapolitiikkaa. Heidän mielestään eurooppalainen imperialismi oli osoitus täkäläisen rodun heikkenemisestä, koska sen piti haalia valtaa muiden rotujen kustannuksella.

Myös suomessa elettiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kansallisen heräämisen aikaa. Suomalaiseen nationalismiin liittyi oman kansan herkkyyden ja luomisvoiman myytin helliminen. Nousevan kansan taiteilijat loivat taidetta kansallisista aiheista ja vaikkapa karelianismi korosti suomalaisten historiallista erityisyyttä. Teosofiaa käytettiin osana rotuideologiaa. Kansalliskiihkoilijoita kuitenkin kaihersi se, että kansainvälisessä rotuajattelussa suomalaisten nähtiin yleensä kuuluvan alempiarvoiseen, aasialaisperäiseen rotuun, ei parhaana pidettyyn arjalaiseen. Tähän tuli avuksi teosofia, jossa pohjoiseurooppalaisen rotumme nähtiin periytyvän Atlantikselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka kvasikielitieteellisillä teorioillaan pyrki todistamaan, että kaikki maailman sivistys on lähtöisin Suomesta.

Näyttää siltä, ettei okkultismi ole koskaan puhtaasti vasemmistolaista tai oikeistolaista. Historiasta löytyy sekä natsi- että sosialistiokkultisteja. Ihminen henkisenä olentona ei olekaan poliittinen entiteetti. Henkiseen kehitykseen johtaa monia teitä.

Zosimoksen synkretistinen alkemia

Panopoliksen Zosimos, joka tunnetaan myös alkemisti Zosimoksena, oli ensimmäisiä nykypäivänä tunnettuja alkemisteja. Hän eli 200- ja 300-lukujen taitteessa ja kirjoitti ensimmäiset tunnetut kirjat alkemiasta. Hän eli roomalaisen Egyptin eteläosassa

Yleinen käsitys alkemiasta on, että siinä oli kyse kullan valmistamisesta vähempiarvoisista materiaaleista. Tämä on varsinkin nykypäivänä yleinen harhakäsitys, joka ei tee millään tavalla oikeutta alkemistien kirjoituksille ja toiminnalle, joka oli vähintään yhtä paljon henkistä etsintää ja sielun transformaation tavoittelua.

Zosimoksen elinaikana myöhäisantiikissa monet eri uskonnot ja henkiset traditiot kilpailivat keskenään välimeren alueen maailmassa. Kristinusko oli leviämässä ja valloitti alaa juutalaisuudelta, gnostilaisuudelta ja hellenisoinuteilta Egyptin pakanoilta. Zosimoksen kirjoituksissa esiintyykin synkretistinen symboliikka, jossa Jeesuskin esiintyy allegorisena alkemiallisena agenttina. Pääosin hänen käsityksensä alkemiasta pohjautuu käsitykseen hermetistisestä ja gnostilaisesta henkisyydestä. Hänen mukaansa langenneet enkelit olivat opettaneet metallurgiaa naisille, joihin he olivat rakastuneet ja joiden kanssa he olivat menneet naimisiin.

Zosimoksen ajattelussa ulkoista aineen muutosta edusti sisäinen henkinen muutos. Hänen mukaansa henkisen kehityksen, johon alkemiakin tähtäsi, tavoitteena oli kohtalon pakeneminen vapautumalla ruumiista. Kohtalo edusti hänelle maallista ja materiaalista elämää. Tässä tulee esiin Zosimoksen magian ero muihin: kun useat muut maagikot pyrkivät vaikuttamaan maailman tapahtumiin tai ennustamaan niitä, kuten vaikkapa astrologit, hänelle tavoitteena oli henkistyminen ja vapautuminen materiaalisen maailman kahleista.

Monien mystillisten tekstien tapaan Zosimoksen kirjoitukset perustuvat oppiin kahdesta tasosta puheessa ja totuudessa. Vaikka alkemia ja alkemistiset kirjoitukset ovat pintatasolla ohjeita aineiden kemialliseen käsittelyyn ja erotteluun, niiden syvempi taso käsittelee hengen jalostamista ja muuttamista. Zosimos puhuikin kahdesta puheesta, ruumiillistuneesta ja ruumiista irronneesta.

Zosimos oli alkemiaan perehtyneelle Carl Jungille tärkeä vaikuttaja, ja hän kirjoitti tämän unistaan kertovista teksteistä tulkintoja. Monet Jungin analyyttisen psykologian käsitteet tulivat alkemiasta. Monet hänen unien tulkinnassa käyttämistään symboleista ja allegorioista esiintyivät Jungin mukaan ensimmäistä kertaa Zosimoksen unissa. Monet näistä symboleista ja tarinoista olivat allegorioita alkemian henkisistä prosesseista. Jung sai alkemiasta vaikutteita esimerkiksi ideasta kaikissa asioissa vaikuttavista toisiaan tasapainottavista voimista tai periaatteista, kuten aktiivinen ja passiivinen, feminiininen ja maskuliininen.

Alkemian edeltäjän opetukset myös perustuivat jossain määrin hänen omissa unissaan saamiinsa visioihin. Hän sai inspiraatiota myös ihastuksestaan naispuoliseen oppilaaseensa. Ihastus ei ollut tyydytettävissä fyysisesti, ja tämä sai Zosimoksen etsimään tyydytystä alkemian henkisistä prosesseista.

Zosimosta pidetään melko yksimielisesti kreikkalais-roomalaisen antiikin suurimpana alkemistina, joka nosti alan hienostuneelle tasolle liittämällä teknisiin yksityiskohtiin mystiikkaa joka tähtäsi henkiseen pelastukseen. Vaikka hänen kirjoituksistaan on säilynyt vain fragmentteja, todistavat ne silti hienostuneen synkretistisen mystikon ajattelusta.

Okkultismin tieteellistä tutkimusta Suomessa – vihdoinkin!

Esoteerisuus ja okkultismi ovat viime aikoina herättäneet yhä enemmän kiinnostusta sekä suuren yleisön keskuudessa että akateemisessa maailmassa. Muutama vuosi sitten ilmestyi Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin Valonkantajat-teos suomalaisesta okkultismista. Kirja täytti jonkinlaisen aukon ensimmäisenä suomenkielisenä esityksenä täkäläisen esoterian historiasta. Se ei kuitenkaan ollut akateeminen historiateos, vaan populaari tietoteos, joka keskittyi pitkälti mielenkiintoisten elämäntarinoiden esittelemiseen.

Tutkimuksellista aukkoa täyttää tänä keväänä ilmestynyt, Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisen toimittama, vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Kirja lienee ensimmäinen tieteellinen yleisesitys niin kutsutuista salatieteistä ja niiden harjoittamisesta maassamme. Kirja keskittyy 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikaan, jolloin okkultismi oli kaikkein valtavirtaisinta ja myös hyvin suosittua Suomessa – tuona aikana se oli tärkeä tekijän itsenäisen valtion ja kansallisen identiteetin muotoutumisessa. Aikarajaus ei kuitenkaan ole selvärajainen; historiaa pohjustetaan jo keskiajalta lähtien ja viimeisessä luvussa luodaan katsaus esoteriaan nykyajan Suomessa.

Suomalaisia on historiassa pidetty pitkään noitakansana, outona pohjoisena rotuna, joka on taipuvainen yliluonnollisiin kykyihin. Tällaisia merkintöjä löytyy eurooppalaisista teksteistä aina 1100-luvulta lähtien. Taustalla on varmasti vaikuttanut maamme syrjäinen sijainti ja heikko tietämys elinolosuhteista ja kulttuurista täällä; ihmisillä on aina tapana projisoida tuntemattomiin asioihin pelkojaan ja liioitella outoutta.

Kristillistymisen myötä kirkosta ja sen uskonnosta tuli keskeinen osa maamme henkistä pohjavirtaa. Tämä on vaikuttanut siihen, että suurin osa myös okkultistisista ja esoteerisista liikkeistä, jotka ovat saaneet täällä jonkinlaista jalansijaa, on ollut jollain tavalla kristinuskoon pohjautuvia tai ainakin teistisiä. Varhaisimpia esimerkkejä ovat 1700-luvulla Pohjanmaalla vaikuttaneet Böhmeläiset mystikot, jotka uskoivat omaehtoiseen, mystiseen näkemykseen kristinuskosta. He ovat mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten myös vähän koulutetun kansan keskuudessa on voinut jo tuolloin esiintyä omaehtoista ajattelua ja opiskelua.

Teosofia oli ehkä laajimmalle kirjan kuvaamana aikana Suomessa levinnyt esoteerinen oppi. Sekin tunnusti jollain tasolla kristinuskon totuudet, vaikka otti oppiinsa runsaasti vaikutteita muistakin maailmanuskonnoista ja mystisistä traditioista. Antroposofia ja ruusuristiläisyys taas olivat täällä jonkinlaisia haaraumia teosofiasta.  Vapaamuurarius on vielä tänä päivänäkin hyvin suosittua, ja sekin pitää perustanaan jonkinlaista jumaluskoa.

1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa okkultismi limittyi merkittävällä tavalla tieteen kanssa. Tieteen ollessa vielä monelta osin kykenemätön selittämään maailman ilmiöitä, ajateltiin okkultismin olevan osa tiedettä – henkimaailman tutkimista tieteellisen menetelmän avulla. Toisaalta monia tieteen piirin ilmiöitä, kuten sähköä, pidettiin jossain vaiheessa henkimaailman okkultistisina ilmiöinä. Jossain vaiheessa vaikutti järkevältä uskoa henkimaailmaan ja vaikkapa spiritistisiin menetelmiin; niiden ei katsottu sotivan modernin tieteellisen maailmankuvan kanssa.

Teosofia ja antroposofia katsoivat olevansa, kaiken muun lisäksi, henkeä tutkivia tieteitä. Parapsykologisia ilmiöitä tutkittiin pitkään yliopistoillakin ja niiden tutkijat pyrkivät tieteellisen menetelmän noudattamiseen. Tieteellisyys on nykypäivänäkin monien new age-oppien tapa perustella sanomansa uskottavuus – ne esittävät edustavansa uusinta tieteellistä tutkimusta vaikkapa neurotieteen saralla.

Kirja käsittelee myös mielenkiintoisesti esoterian suhdetta politiikkaan ja sen näkymistä taiteessa ja populaarikulttuurissa. Ehkä kirjoitan näistä teemoista vielä lisää tässä blogissa kirjan pohjalta.

Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa täyttää merkittävän aukon tutkimuskentässä. Tähän mennessä alan historiaa ei ole kartoitettu tieteellisessä teoksessa kunnolla. Minulle tämä oli tärkeä teos, johon tulen varmasti palaamaan jatkossakin. Olen kiinnostunut okkultismista, mutta myös saanut tieteellisen koulutuksen, joten olen kyllästynyt lukemaan harrastelijoiden kirjoittamia ”historioita” täynnä kiistämättä jäävää mytologiaa, lähdekritiikittömyyttä ja perusteettomia tulkintoja. Tämä kirja on kriittinen, mutta kuitenkin sellaista uskontohistoriaa, joka ei puutu kuvailemiensa liikkeiden oppien mahdolliseen totuudellisuuteen tai sen puutteeseen. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Plotinuksen uusplatonilainen filosofia

Antiikin kreikkalaista filosofia Plotinusta (204-270) pidetään yleisesti uusplatonismina tunnetun filosofisen koulukunnan oppi-isänä ja perustajana. Nimensä mukaan tuo oppisuunta sai innoituksensa Platonilta, kehittäen kuitenkin sitä rohkeamman ja mielikuvituksellisemman maailmankuvan. Plotinuksen henkisen kosmologian kolme peruselementtiä olivat yksi, järki ja sielu. Näiden kolmen luovasta yhteydestä kumpusi kaikki olemassaolo.

Tiedot Plotinuksen elämästä tulevat lähinnä hänen oppilaansa Porfyrioksen johdannosta Plotinuksen teokseen Enneadit. Omien sanojensa mukaan Plotinus tunsi suurta vastenmielisyyttä ”ruumiissa olemista” kohtaan, joten hän ei koskaan puhunut menneisyydestään tai syntymästään. Tämä varmaankin kertoo hänen platonilaisesta näkemyksestään, jossa henki nähdään ensisijaisena ja ruumiillisuus alempiarvoisena ja halveksuttavana.

Plotinus aloitti filosofian opiskelun 27-vuotiaana Aleksandriassa. Hänen tärkein opettajansa siellä oli Ammonios Sakkas. Hän eli Aleksandriassa 11 vuotta filosofiaa opiskellen, jonka jälkeen hän päätti opiskella persialaisten ja intialaisten filosofiaa. Hän liittyi Gordianus III:n armeijaan, joka marssi Persiaan. Gordianus kuitenkin kuoli ja Plotinus palasi Antiokiaan. Neljäkymmentävuotiaana hän muutti Roomaan, jossa hän asui suurimman osan loppuelämäänsä kooten ympärilleen suuren määrän oppilaita. Hän saavutti myös keisari Gallienuksen suosion ja jossain vaiheessa yritti saada tätä rakentamaan erään hylätyn siirtokunnan Campaniassa uudestaan Filosofian kaupungiksi, jossa elettäisiin Platonin ihannevaltiolle suunnittelemien lakien mukaan, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Plotinuksen filosofiassa Yksi oli kaikkein ylin ja täydellisesti tuonpuoleinen. Se oli täydellisesti kaiken olemisen ja ei-olemisen kategorioinnin ulkopuolella. Yksi on kaikkien attribuuttien lähde ja myös kaikkien kuvaavien käsitteiden ulkopuolella. Se on johtanut itsestään kaiken kaikkeuden ja vähäisemmät asiat ja olennot.

Ensimmäinen yhdestä syntynyt oli Plotinuksen mukaan Ajatus tai Järki (nous), joka vastasi Platonin dialogeissa esiintyvä demiurgi, luojajumala. Sitä seurasi Maailmansielu, joka jakautui ylempään ja alempaan, joista alempi vastasi luontoa. Maailmansielusta seurasivat yksittäisten ihmisten sielut ja lopulta aine olemisen ja täydellisyyden alhaisimpana tasona. Vaikka aine olikin olemisen alhaisimmalla tasolla, Plotinus arvosteli gnostilaisten harjoittamaa aineen ja ruumiin halveksuntaa; hänen mielestään myös aineella oli jumalainen luonto, koska se oli Järjen ja Maailmansielun tuotetta.

Plotinuksen filosofia oli luonteeltaan hyvin uskonnollisesta. Hän korosti mietiskelyn luovaa luonnetta ja ekstaattista yhtymistä Yhteen. Hänen oppilaidensa mukaan Plotinus saavutti tämän yhtymisen useita kertoja. Uusplatonismia on usein pidetty pakanuuden filosofisena perustana ja sitä käytettiin filosofisessa taistelussa kristinuskoa vastaan, mutta myös monet tärkeät kristityt ajattelijat ottivat siitä vaikutteita.

Plotinuksen teoksista löytyy myös filosfinen perustelu magialle. Hänen mukaansa kaikki mikä oli osa Yhtä, sai vaikutteita muilta osilta. Tällä tavalla magia oli universaali, painovoiman kaltainen luonnonlaki. Magia oli kuitenkin myös orgaanista. Sen voimat olivat luonnollisia sympatioita ja antipatioita elävässä organismissa, hieman kuin rakkauden voima, mitä Platon kuvaili magian perustavana voimana. Plotinukselle magia oli kuitenkin luonnollinen voima joka vaikuttaa aineellisessa maailmassamme nousematta koskaan jumaluuksien tasolle.

Plotinuksen mukaan magia vaikutti vain sielun alemmissa, ruumiillisissa osissa kontrolloimatta koskaan järkeä tai tahtoa. Se oli itsestään maailmassa vaikuttava voima, kuin resonanssi musiikissa tai toisiinsa vaikuttava elimet ruumiissa.

Plotinuksen filosofia ja kirjoitukset magiasta ovat hyvä esimerkki siitä, miten magia oli vuosituhansia luonnollinen ja elimellinen osa ihmisten maailmankuvaa. Jopa platonilaiset filosofit, jotka korottivat järjen kaiken muun yläpuolelle ja halveksivat aineellista maailmaa, pitivät sitä luonnollisena maailmassa vaikuttavana voimana.

Paratiisit ja kognitiivinen uskontotiede

Yliluonnollisen psykologia on aina kiehtonut minua. Mielestäni ihmisten niin kutsuttuun yliluonnolliseen liittyvissä uskomuksissa ja rituaaleissa tulee ilmi psyykeemme rakenteet. Tiede on näiden myyttien ja rakenteiden tutkimista; okkultismi on niihin vaikuttamista.

Psykologiassa yliluonnollisen tutkiminen lähti liikkeelle ainakin jo Carl Jungista. Nykyisin hänen psykoanalyyttinen lähestymistapansa ja teoriansa ovat yliopistoissa ja tieteellisessä psykologiassa joutuneet hyvin marginaaliin ja kiinnostavat lähinnä esoteerikkoja ja tieteen historioitsijoita.

1990-luvulla uskontotieteen piirissä syntyi kuitenkin kognitiivisen uskontotieteen lähestymistapa, joka tutkii  uskontoja ja laajemmin uskonnollisiksi miellettävää käyttäytymistä ja uskomuksia modernin psykologian teorioita ja tuloksia hyväksi käyttäen. Se pyrkii palauttamaan uskonnon ihmisen aivojen rakenteeseen ja evoluutiohistorian aikana kehittyneisiin tiedonkäsittelymalleihin tukeutuen.

Luin nyt yhden tätä tutkimussuuntausta edustavan kirjan: Jani Närhi: Paratiisien synty – Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Kirja pohjautuu Närhen vuonna 2009 ilmestyneeseen uskontotieteen väitöskirjaan. Sen lähtökohtana on huomio, että lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy jossain muodossa ajatus paratiisista. Yltäkylläisestä paikasta, missä vietetään ikuista, autuasta elämää vaarojen uhkaamatta.

Paratiisi on joko Edenin puutarhan kaltainen alkukoti, kuvaus elämästä kuolemanjälkeisessä ympäristössä tai kuvaus tulevasta täydellisestä aikakaudesta, jonka saa aikaan yliluonnollinen toimija. Paratiiseille yhteistä, ja ne utopioista erottava seikka on jokin yliluonnollinen piirre. Eläminen kuoleman jälkeen tai esimerkiksi kaikkivaltias jumala joka on kaiken takana.

Paratiisimyytit ovat muuten varsin tähän maailmaan perustuvia tätä niille yhteistä yliluonnollista aspektia lukuun ottamatta.  Tämän Närhi selittää myyttien kilpailun mekanismilla: niiden täytyy olla tarpeeksi arkisia ollakseen helposti omaksuttavissa ja ymmärrettävissä, mutta jokin yliluonnollinen elementti lisää niiden kiinnostavuutta.

Närhen tutkimus keskittyy paratiisien tutkimiseen juuri ympäristöinä. Kirjassa on kuvaliite, jossa on kuvia maalauksista paratiiseista kautta aikojen. Paratiisien kuvaus ympäristöinä on melko samanlainen jopa sellaisten kulttuurien kesken, jotka eivät ole olleet kulttuurisessa vaihdossa keskenään. Täten niiden muoto on luultavimmin selitettävissä ihmisen evolutiivisella sopeutumisella elinympäristöön, jossa hän kehittyessään eli. Suuri osa Närhen tutkimuksen empiirisestä annista onkin paratiisimyyttien ja – kuvien tarkastelua ympäristöpsykologian näkökulmasta: millainen on ihmisen ihanteelliseksi kokema elinympäristö ja miten sen muoto on selitettävissä evoluutiolla.

Kirjan anti tutkimuksena jääkin melko ohueksi. En toki tiedä, onko väitöskirjassa, johon tämä kirja perustuu asia samoin. Elinympäristöjen käsitteleminen esimerkiksi turvallisuuden ja tarpeiden täyttämisen mahdollisuuksien näkökulmasta tuntuu lattealta annilta kirjassa, jonka otsikko herätti paljon odotuksia.

Närhen kirjassa teoreettiset ja empiiriset osiot ovat jotenkin erillään toisistaan. Toki evoluutiopsykologian ja myytintutkimuksen nykyteorioiden esittelyt ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne olisi voinut opiskella varmaankin helpommin jostain alan perusteoksesta. Empiirisen aineiston analysointiin ei sen sijaan juurikaan käytetä suurta teoreettista tietämystä.

Kun ostin Närhen kirjan kirjamessuilta, odotin että se vastaa suuriin ihmismieltä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin. Kirja antoi selkeästi vähemmän kuin mitä otsikko lupasi. Mieltä jäivät kaivertamaan kysymykset uskonnon ja ihmismielen luonteesta, etenkin se, miksi ihmiset ylipäätään luovat tällaisia kuvitelmia. Ehkä tämä onkin liian kulttuurillinen kysymys nykypäivän empiriaan ja evoluutioteoriaan perustuvalle psykologialle; se vastaa enemmänkin miten- kuin miksi-kysymyksiin. Varmaankin asioiden mielen selvittäminen jääkin meille organisoituneen tieteen ulkopuolella ja reunoilla toimiville vapaille sieluille. En usko, että Jungilla ei olisi enää mitään antia nykymaailmalle!

Magia antiikin Roomassa – Plinius vanhempi

Kuten edellisessä postauksessa tuli ilmi, vielä Platonille ja hänen aikaisilleen antiikin Kreikan ajattelijoille magia oli todellinen maailmassa vaikuttava voima. Kolme-neljäsataa vuotta myöhemmin roomalaisessa sivistyksessä asia oli jo toisin.

Plinius vanhempi oli 23-79 elänyt roomalainen sotilas, kirjailija, oppinut ja luonnontutkija. Hänen kuuluisin ja samalla ainoa jälkipolville säilynyt teoksensa oli vuonna 77 valmistunut moniosainen Naturalis historia, luonnonhistoria. Teos koostui yli 20 000 aiheesta; se käsitteli laajasti tuon aikaista inhimillistä tietoa muun muassa tähtitieteestä, meteorologiasta, lääketieteestä, antropologiasta ja maanviljelystä. Siinä tuon ajan tieteeseen sekoittui usein kritiikittömästi aineksia taikauskosta ja tarinoista.

Taikauskoon ja magiaan Plinius suhtautui ajoittaisesta kritiikittömyydestään huolimatta kielteisesti, usein jopa halveksivasti. Hän kuvailee ihmisten outoja tapoja, kuten kynsien leikkaamista alkaen pikkurillistä, sitä miten jumalille uhrattaessa on lausuttava oikeat loitsut, miten kaikki pelkäämme päällemme langetettavaa kirousta.. Plinius on uskomattoman selväjärkisen oloinen, kun hän tuomitsee aikalaistensa Rooman taikauskoiset tavat samalla lailla, kuin barbaarisina ja harhaoppisina pidettyjen vierasmaalaisten taikauskoiset tavat.

Plinius ei toki ollut täysin vapaa taikauskosta; eihän tuon ajan tiedekään ollut vapaa uskomuksista, jotka nykytiedon valossa näyttäytyvät perusteettomilta ja taikauskoisilta. Hän otti annettuina sympatian ja antipatian periaatteet, joihin varhainen lääketiede ja myös magia perustuivat. Suurimmaksi hän kuitenkin katsoo niiden perustuvan vain ihmisluontoon – sen taikauskoisuuteen. Hän tuomitsee taikauskoisuuden typeryytenä ja suree, miten se on myrkyttänyt roomalaisenkin uskonnonharjoittamisen. Plinius osoittaa kriittisyyttä myös antiikin klassikkoja, kuten Homerosta ja Platonia kohtaan, koska nämä levittivät huonoja uskomuksia.

Teoksessaan Plinius kuvaa käsitystään magian historiasta. Konsensus magiasta perustui hänen mukaansa lääketieteeseen, astrologiaan ja uskontoon. Kaikki alkoi parantamisesta. Sitten siirryttiin uskontoon. Astronomian (jota tuolloin oli mahdotonta erottaa astrologiasta) myötä magia nousi tieteeksi, jolla oli sija kuninkaitten hoveissakin.

Pliniuksen kuvaus magian historiasta on mielenkiintoinen, ei niinkään sen faktuaalisuuden, vaan sen perusteella, miten se tuo esiin tuon ajan mytologiassa asiasta vallinneen käsityksen. Hänen käsityksensä mukaan magian alku löytyy Persiasta Zarathustrasta ja hänen perustamastaan liikkeestä.  Sieltä aate levisi yksittäisten tärkeiden vaikuttajayksilöiden kautta Kreikkaan. Aluksi nämä olivat zarathustralaisia, mutta myöhemmin monet tärkeät ajattelijat ja filosofit, kuten Pythagoras, Demokritos ja Platon opiskelivat alaa ulkomailla ja levittivät sen sanomaa ympäri välimerellistä kulttuuripiiriä.

Toinen maagikkojen linja alkoi Pliniuksen mukaan juutalaisista ja Mooseksesta muutama tuhat vuotta Zarathustran jälkeen.

Pliniuksen mukaan elämässä mikään ei ole niin uskomatonta kuin se, miten kuka tahansa pystyy hyväksymään magian järjettömät periaatteet. Hänen mukaansa maailman on paljosta kiittäminen roomalaisia, jotka esimerkiksi kitkivät keskuudestaan ihmisuhrien antamisen julman käytännön. Plinius osoittaa siirtomaaherran ylimielisyyttä tuomitessaan barbaariset gallialaiset ja britit, joiden keskuudessa taikausko ja riitit vielä kukoistivat.

Pliniuksen mielestä lopullinen seikka, joka vie taikuudelta uskottavuuden, on että jopa rappeutunut keisari Nero totesi sen toimimattomaksi, vaikka oli alasta innostunut kuin viinistä ja naisista konsanaan. Vaikka Nero antoi magian ympäröimälle Tiridates I:lle valtakunnan, tämä ei pystynyt osoittamaan hänelle toimivaa taikuutta. Pliniuksen mielestä tämä osoittaa, että jos magiassa on varjo totuutta, on se myrkyttämisen taidetta, ei taikuutta.

Järki ja magia - Platon ja taikuus

Suhteeni länsimaisen filosofian merkittävimpänä hahmona pidettyyn Platoniin on aina ollut hyvin kaksijakoinen. Toisaalta hän oli järjen inhimillisyyden huipuksi kohottava idealisti, toisaalta taas totalitaristi ja dualisti, joka hengen ylivertaisuutta julistamalla vaikutti länsimaiseen pahan metafysiikkaan, joka näkee lihallisen alempiarvoisena ja pahana.

Platon ei lähtenyt ajattelustaan tyhjästä mielestä, tabula rasasta, vaan hän peri aikansa ja kulttuurinsa käsitteitä, arvostuksia ja uskomuksia. Hänen nimiinsä laitetuissa kirjoituksissa käsitellään myös paljon magiaa, joka tuon ajan maailmassa oli tunnustettu tosiasia.

Platon kuvailee teoksissaan filosofiset perusteet joiden mukaan magia toimii. Hänen kuvailemansa magia on lähinnä sympaattista magiaa, jossa samankaltaisiin asioihin vaikutetaan symboleita käyttämällä. Tällaisen magian toimivuus perustui Platonin mukaan jumalaisen voiman, rakkauden välitykseen. Rakkaus oli hänelle maailman antipatioiden ja sympatioiden harmonisoija – ei abstraktina voimana vaan persoonallisena jumalana. 

Platon vertaa tätä vaikutusta siihen, miten planeetat saattavat vaikuttaa tautien kehitykseen. Tässä tulee ilmi länsimaisen magian yksi keskeisimmistä periaatteista: kuten alhaalla, niin myös ylhäällä – mikro ja makrokosmoksen vastaavuus. Planeetat olivat tuon ajan ihmisille myös persoonallisia jumalia jotka vaikuttivat ihmisten elämään.

Rakkaus ei ollut Platonille yksi suurista jumalista, vaan kuolevaisten ja suurten ylhäisten jumalien välillä välittävä daimon. Tähän johtopäätökseen filosofi tuli dialektisella, logiikkaan perustuvalla päättelyllä: koska rakkaus tarvitsi ja halusi, se ei voinut olla kaikkivaltias jumala.

Rakkauden välittävä voima tapahtui erilaisilla merkeillä persoonien välisen emotionaalisen viestinnän ja musiikillisen resonanssin kaltaisesti. Rakkaus on sympatiaa ja antipatioita hallitseva voima, joka välittää vaikutuksia maailmassa, ja jota magiaa hallitseva voi käyttää hyväkseen.

Yksi aihe, jonka yhteydessä Platonin tuotannossa magia tulee esille, on lääketiede. Tuon ajan lääketieteeksi kutsuttu puoskarointi perustui ajatukseen ihmisessä vaikuttavien aineiden ja voimien tasapainolle. Näkemys oli sillä tavalla holistinen, että elämäntapojen ja ajattelun nähtiin olevan terveyden perusta. Kohtuullisuus oli tärkeää. Platon myös näki että sokraattinen dialoginen metodi voi parantaa ihmisen myös fyysisesti. Ihmisen terveys rinnastettiin musiikilliseen harmoniaan. Elämänvoima oli juuri rakkautta – sympatian ja antipatian kosmisia voimia, jotka liikuttavat maailmaa. Maailma on organismin kaltainen.

Vaikka Platon esitti, miten maailma toimii, poliittisessa filosofiassaan ja esityksessään ihannevaltionsa laista hän kehotti rankaisemaan sen käytöstä ankarasti. Vaikka noituus ja muu magian harjoittaminen perustui pääosin samoille periaatteille kuin perinteinen uskonto, piti hän magian uhkana valtiolle ja yhteiskuntajärjestykselle. Sen harjoittaminen tuhosi hurskauden ja kunnioituksen, jotka ovat perinteisen uskonnon tukipilareita. Myös salailu, joka liittyi okkultistisempaan magiaan, oli tuhoisaa yhteiskunnalle. Platonin mielestä noidat kylvivät epäsopua ja epäjärjestystä ja houkuttelivat jumalien vihan kaikkien, myös hyvien ihmisten päälle.

Rituaaleista ja Crowleyläisestä rituaalimagiasta

Suhteeni rituaaleihin on hyvin kompleksinen. Olen aina pitänyt kirkonmenoja piinaavana kidutuksena, jäykistyneenä patsasteluna, jonka merkitystä harvat enää miettivät kovinkaan syvällisesti; mielestäni tapakristityt ihmiset ovat pystyyn kuolleita muumioita, jotka ovat menettäneet kykynsä mitenkään pohtia tai kokea eri tasoilla elämän merkityksellisyyttä sitoessaan elämänsä käännekohdat rituaaleihin, joiden sisältö on heille merkityksetön.

Toisaalta zenissä on, varsinkin yhteisöllisissä harjoituksen muodoissa, rituaaleilla on tärkeä osa. Näin ainakin, jos itse meditaatio nähdään rituaalina. Tätähän se joidenkin määritelmien mukaan on. Zendolla ja retriiteillä harjoitettaessa mukana on jonkun verran muitakin rituaaleja. Niiden merkityksestä ja välttämättömyydessä on omissa zen-ympyröissäni keskusteltu jonkun verran.

Vaikka rituaalit tuntuisivat välillä pitkäveteisiltä ja merkityksettömiltä, voi niiden harras ja keskittynyt suorittaminen vahvistaa merkityksellisyyden tunnetta ja uskoa harjoitukseen. Zen-meditaatiossa voi myös yhden näkökulman mukaan nähdä tavoitteena nähdä sellaisen orientaation ja mielentilan tavoittelu, missä kaikki päivittäinen toiminta arjessa on osa harjoitusta. Zazen on esimerkki rituaalista, joka on enemmänkin harjoitus – jonka tavoitteena on ihmisen kehittyminen.

Olen nyt lukenut kokonaan Aleister Crowleyn koottuja suomeksi käännettyjä kirjoituksia sisältävän kirjan Uuden aikakauden profeetta. Kirjoitin jo Lain kirjasta, mikä sisältää Thelema-uskonnon perusteet. Loput kirjoituskokoelmasta sisältävät Lain kirjaa syventäviä kirjoituksia, sekä uskonnon rituaaleja kuvaavia tekstejä.

Crowleyn uskonto oli synkretistinen, se sisällytti itseensä elementtejä theravada-buddhalaisuudesta, vedalaisesta joogasta ja seremoniallisesta magiasta. Crowley korosti asenteensa tieteellisyyttä: heti alussa hän kehoittaa suhtautumaan rituaaleihin kuin tieteellisiin kokeisiin ja kirjoittamaan ”koeolosuhteet” ja niiden tulokset huolellisesti ylös. Hän myös sanoo, että jumalien, henkien, sfäärien ynnä muun yliluonnolliseksi koetun olemassaolo tai olemattomuus on epäolennaista. Tiettyjen asioiden suorittamisella vain on tiettyjä seurauksia.

Crowleyn mukaan harjoitusten suorittamisesta saatavat hyödyt ovat lähinnä mielen horisontin laajentaminen ja mielen hallinnan kasvattaminen. Ennen monimutkaisempia harjoituksia hän kuvailee yksinkertaisempia harjoituksia, kuten fyysisen selvännäköisyyden kehittäminen tarot-korttipakan avulla, erilaisten jooga-asanoiden muodostaminen ja hengityksen säätely.

Crowleyn kuvailemat harjoitukset ovat välillä hyvinkin ankaria. Alustavissa harjoituksissa hän neuvoo ajatuksien hallintaa mielikuvien harjoittamisen avulla ja oman fysiikan rajojen testaamista. Harjoittajan edistyessä kilvoittelu käy entistä ankarammaksi: hän esimerkiksi kehottaa välttämään jonkun yleisen sanan kuten ”ja” tai ”mutta” käyttämistä viikon ajan tai pidempään. Jos huomaa rikkoneensa harjoitusohjetta vastaan, on viillettävä itseään ranteeseen partaterällä. Samoin hän kehottaa toimimaan esimerkiksi fyysisten liikkeiden ja ajatusten harjoittamisen suhteen.

Crowleyn harjoitteiden pointti on minusta selkeä ja ymmärrettävä, jossain määrin jopa hyväksyttävä ainakin aluksi. Hän neuvoo, miten kehitetään mielenlujuutta ja keskittymiskykyä. Kurinalaisuudesta on monia henkisiä ja käytännöllisiä hyötyjä. Loput harjoitteet ovat kuitenkin mystisempiä, ja niiden pointtia on vaikeampi hyväksyä näin skeptikkona. Uuden ajan profeetassa kuvaillaan erilaisia henkien kutsumis- ja karkoittamisrituaaleja, okkultismissa yleisiä pentagrammirituaaleja, astraaliprojektiota ja lopuksi thelemiittien tärkeimpiä messuja. Nämä rituaalit ovat jossain määrin kiehtovia, mutta tuntuu vaikealta uskoa niiden tehoon ja merkitykseen. Ehkä rituaaleja pitäisi vain alkaa harjoittamaan, mutta se tuntuu vaikealta askeleelta otettavaksi.