Plotinuksen uusplatonilainen filosofia

Antiikin kreikkalaista filosofia Plotinusta (204-270) pidetään yleisesti uusplatonismina tunnetun filosofisen koulukunnan oppi-isänä ja perustajana. Nimensä mukaan tuo oppisuunta sai innoituksensa Platonilta, kehittäen kuitenkin sitä rohkeamman ja mielikuvituksellisemman maailmankuvan. Plotinuksen henkisen kosmologian kolme peruselementtiä olivat yksi, järki ja sielu. Näiden kolmen luovasta yhteydestä kumpusi kaikki olemassaolo.

Tiedot Plotinuksen elämästä tulevat lähinnä hänen oppilaansa Porfyrioksen johdannosta Plotinuksen teokseen Enneadit. Omien sanojensa mukaan Plotinus tunsi suurta vastenmielisyyttä ”ruumiissa olemista” kohtaan, joten hän ei koskaan puhunut menneisyydestään tai syntymästään. Tämä varmaankin kertoo hänen platonilaisesta näkemyksestään, jossa henki nähdään ensisijaisena ja ruumiillisuus alempiarvoisena ja halveksuttavana.

Plotinus aloitti filosofian opiskelun 27-vuotiaana Aleksandriassa. Hänen tärkein opettajansa siellä oli Ammonios Sakkas. Hän eli Aleksandriassa 11 vuotta filosofiaa opiskellen, jonka jälkeen hän päätti opiskella persialaisten ja intialaisten filosofiaa. Hän liittyi Gordianus III:n armeijaan, joka marssi Persiaan. Gordianus kuitenkin kuoli ja Plotinus palasi Antiokiaan. Neljäkymmentävuotiaana hän muutti Roomaan, jossa hän asui suurimman osan loppuelämäänsä kooten ympärilleen suuren määrän oppilaita. Hän saavutti myös keisari Gallienuksen suosion ja jossain vaiheessa yritti saada tätä rakentamaan erään hylätyn siirtokunnan Campaniassa uudestaan Filosofian kaupungiksi, jossa elettäisiin Platonin ihannevaltiolle suunnittelemien lakien mukaan, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Plotinuksen filosofiassa Yksi oli kaikkein ylin ja täydellisesti tuonpuoleinen. Se oli täydellisesti kaiken olemisen ja ei-olemisen kategorioinnin ulkopuolella. Yksi on kaikkien attribuuttien lähde ja myös kaikkien kuvaavien käsitteiden ulkopuolella. Se on johtanut itsestään kaiken kaikkeuden ja vähäisemmät asiat ja olennot.

Ensimmäinen yhdestä syntynyt oli Plotinuksen mukaan Ajatus tai Järki (nous), joka vastasi Platonin dialogeissa esiintyvä demiurgi, luojajumala. Sitä seurasi Maailmansielu, joka jakautui ylempään ja alempaan, joista alempi vastasi luontoa. Maailmansielusta seurasivat yksittäisten ihmisten sielut ja lopulta aine olemisen ja täydellisyyden alhaisimpana tasona. Vaikka aine olikin olemisen alhaisimmalla tasolla, Plotinus arvosteli gnostilaisten harjoittamaa aineen ja ruumiin halveksuntaa; hänen mielestään myös aineella oli jumalainen luonto, koska se oli Järjen ja Maailmansielun tuotetta.

Plotinuksen filosofia oli luonteeltaan hyvin uskonnollisesta. Hän korosti mietiskelyn luovaa luonnetta ja ekstaattista yhtymistä Yhteen. Hänen oppilaidensa mukaan Plotinus saavutti tämän yhtymisen useita kertoja. Uusplatonismia on usein pidetty pakanuuden filosofisena perustana ja sitä käytettiin filosofisessa taistelussa kristinuskoa vastaan, mutta myös monet tärkeät kristityt ajattelijat ottivat siitä vaikutteita.

Plotinuksen teoksista löytyy myös filosfinen perustelu magialle. Hänen mukaansa kaikki mikä oli osa Yhtä, sai vaikutteita muilta osilta. Tällä tavalla magia oli universaali, painovoiman kaltainen luonnonlaki. Magia oli kuitenkin myös orgaanista. Sen voimat olivat luonnollisia sympatioita ja antipatioita elävässä organismissa, hieman kuin rakkauden voima, mitä Platon kuvaili magian perustavana voimana. Plotinukselle magia oli kuitenkin luonnollinen voima joka vaikuttaa aineellisessa maailmassamme nousematta koskaan jumaluuksien tasolle.

Plotinuksen mukaan magia vaikutti vain sielun alemmissa, ruumiillisissa osissa kontrolloimatta koskaan järkeä tai tahtoa. Se oli itsestään maailmassa vaikuttava voima, kuin resonanssi musiikissa tai toisiinsa vaikuttava elimet ruumiissa.

Plotinuksen filosofia ja kirjoitukset magiasta ovat hyvä esimerkki siitä, miten magia oli vuosituhansia luonnollinen ja elimellinen osa ihmisten maailmankuvaa. Jopa platonilaiset filosofit, jotka korottivat järjen kaiken muun yläpuolelle ja halveksivat aineellista maailmaa, pitivät sitä luonnollisena maailmassa vaikuttavana voimana.

Paratiisit ja kognitiivinen uskontotiede

Yliluonnollisen psykologia on aina kiehtonut minua. Mielestäni ihmisten niin kutsuttuun yliluonnolliseen liittyvissä uskomuksissa ja rituaaleissa tulee ilmi psyykeemme rakenteet. Tiede on näiden myyttien ja rakenteiden tutkimista; okkultismi on niihin vaikuttamista.

Psykologiassa yliluonnollisen tutkiminen lähti liikkeelle ainakin jo Carl Jungista. Nykyisin hänen psykoanalyyttinen lähestymistapansa ja teoriansa ovat yliopistoissa ja tieteellisessä psykologiassa joutuneet hyvin marginaaliin ja kiinnostavat lähinnä esoteerikkoja ja tieteen historioitsijoita.

1990-luvulla uskontotieteen piirissä syntyi kuitenkin kognitiivisen uskontotieteen lähestymistapa, joka tutkii  uskontoja ja laajemmin uskonnollisiksi miellettävää käyttäytymistä ja uskomuksia modernin psykologian teorioita ja tuloksia hyväksi käyttäen. Se pyrkii palauttamaan uskonnon ihmisen aivojen rakenteeseen ja evoluutiohistorian aikana kehittyneisiin tiedonkäsittelymalleihin tukeutuen.

Luin nyt yhden tätä tutkimussuuntausta edustavan kirjan: Jani Närhi: Paratiisien synty – Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Kirja pohjautuu Närhen vuonna 2009 ilmestyneeseen uskontotieteen väitöskirjaan. Sen lähtökohtana on huomio, että lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy jossain muodossa ajatus paratiisista. Yltäkylläisestä paikasta, missä vietetään ikuista, autuasta elämää vaarojen uhkaamatta.

Paratiisi on joko Edenin puutarhan kaltainen alkukoti, kuvaus elämästä kuolemanjälkeisessä ympäristössä tai kuvaus tulevasta täydellisestä aikakaudesta, jonka saa aikaan yliluonnollinen toimija. Paratiiseille yhteistä, ja ne utopioista erottava seikka on jokin yliluonnollinen piirre. Eläminen kuoleman jälkeen tai esimerkiksi kaikkivaltias jumala joka on kaiken takana.

Paratiisimyytit ovat muuten varsin tähän maailmaan perustuvia tätä niille yhteistä yliluonnollista aspektia lukuun ottamatta.  Tämän Närhi selittää myyttien kilpailun mekanismilla: niiden täytyy olla tarpeeksi arkisia ollakseen helposti omaksuttavissa ja ymmärrettävissä, mutta jokin yliluonnollinen elementti lisää niiden kiinnostavuutta.

Närhen tutkimus keskittyy paratiisien tutkimiseen juuri ympäristöinä. Kirjassa on kuvaliite, jossa on kuvia maalauksista paratiiseista kautta aikojen. Paratiisien kuvaus ympäristöinä on melko samanlainen jopa sellaisten kulttuurien kesken, jotka eivät ole olleet kulttuurisessa vaihdossa keskenään. Täten niiden muoto on luultavimmin selitettävissä ihmisen evolutiivisella sopeutumisella elinympäristöön, jossa hän kehittyessään eli. Suuri osa Närhen tutkimuksen empiirisestä annista onkin paratiisimyyttien ja – kuvien tarkastelua ympäristöpsykologian näkökulmasta: millainen on ihmisen ihanteelliseksi kokema elinympäristö ja miten sen muoto on selitettävissä evoluutiolla.

Kirjan anti tutkimuksena jääkin melko ohueksi. En toki tiedä, onko väitöskirjassa, johon tämä kirja perustuu asia samoin. Elinympäristöjen käsitteleminen esimerkiksi turvallisuuden ja tarpeiden täyttämisen mahdollisuuksien näkökulmasta tuntuu lattealta annilta kirjassa, jonka otsikko herätti paljon odotuksia.

Närhen kirjassa teoreettiset ja empiiriset osiot ovat jotenkin erillään toisistaan. Toki evoluutiopsykologian ja myytintutkimuksen nykyteorioiden esittelyt ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne olisi voinut opiskella varmaankin helpommin jostain alan perusteoksesta. Empiirisen aineiston analysointiin ei sen sijaan juurikaan käytetä suurta teoreettista tietämystä.

Kun ostin Närhen kirjan kirjamessuilta, odotin että se vastaa suuriin ihmismieltä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin. Kirja antoi selkeästi vähemmän kuin mitä otsikko lupasi. Mieltä jäivät kaivertamaan kysymykset uskonnon ja ihmismielen luonteesta, etenkin se, miksi ihmiset ylipäätään luovat tällaisia kuvitelmia. Ehkä tämä onkin liian kulttuurillinen kysymys nykypäivän empiriaan ja evoluutioteoriaan perustuvalle psykologialle; se vastaa enemmänkin miten- kuin miksi-kysymyksiin. Varmaankin asioiden mielen selvittäminen jääkin meille organisoituneen tieteen ulkopuolella ja reunoilla toimiville vapaille sieluille. En usko, että Jungilla ei olisi enää mitään antia nykymaailmalle!

Magia antiikin Roomassa – Plinius vanhempi

Kuten edellisessä postauksessa tuli ilmi, vielä Platonille ja hänen aikaisilleen antiikin Kreikan ajattelijoille magia oli todellinen maailmassa vaikuttava voima. Kolme-neljäsataa vuotta myöhemmin roomalaisessa sivistyksessä asia oli jo toisin.

Plinius vanhempi oli 23-79 elänyt roomalainen sotilas, kirjailija, oppinut ja luonnontutkija. Hänen kuuluisin ja samalla ainoa jälkipolville säilynyt teoksensa oli vuonna 77 valmistunut moniosainen Naturalis historia, luonnonhistoria. Teos koostui yli 20 000 aiheesta; se käsitteli laajasti tuon aikaista inhimillistä tietoa muun muassa tähtitieteestä, meteorologiasta, lääketieteestä, antropologiasta ja maanviljelystä. Siinä tuon ajan tieteeseen sekoittui usein kritiikittömästi aineksia taikauskosta ja tarinoista.

Taikauskoon ja magiaan Plinius suhtautui ajoittaisesta kritiikittömyydestään huolimatta kielteisesti, usein jopa halveksivasti. Hän kuvailee ihmisten outoja tapoja, kuten kynsien leikkaamista alkaen pikkurillistä, sitä miten jumalille uhrattaessa on lausuttava oikeat loitsut, miten kaikki pelkäämme päällemme langetettavaa kirousta.. Plinius on uskomattoman selväjärkisen oloinen, kun hän tuomitsee aikalaistensa Rooman taikauskoiset tavat samalla lailla, kuin barbaarisina ja harhaoppisina pidettyjen vierasmaalaisten taikauskoiset tavat.

Plinius ei toki ollut täysin vapaa taikauskosta; eihän tuon ajan tiedekään ollut vapaa uskomuksista, jotka nykytiedon valossa näyttäytyvät perusteettomilta ja taikauskoisilta. Hän otti annettuina sympatian ja antipatian periaatteet, joihin varhainen lääketiede ja myös magia perustuivat. Suurimmaksi hän kuitenkin katsoo niiden perustuvan vain ihmisluontoon – sen taikauskoisuuteen. Hän tuomitsee taikauskoisuuden typeryytenä ja suree, miten se on myrkyttänyt roomalaisenkin uskonnonharjoittamisen. Plinius osoittaa kriittisyyttä myös antiikin klassikkoja, kuten Homerosta ja Platonia kohtaan, koska nämä levittivät huonoja uskomuksia.

Teoksessaan Plinius kuvaa käsitystään magian historiasta. Konsensus magiasta perustui hänen mukaansa lääketieteeseen, astrologiaan ja uskontoon. Kaikki alkoi parantamisesta. Sitten siirryttiin uskontoon. Astronomian (jota tuolloin oli mahdotonta erottaa astrologiasta) myötä magia nousi tieteeksi, jolla oli sija kuninkaitten hoveissakin.

Pliniuksen kuvaus magian historiasta on mielenkiintoinen, ei niinkään sen faktuaalisuuden, vaan sen perusteella, miten se tuo esiin tuon ajan mytologiassa asiasta vallinneen käsityksen. Hänen käsityksensä mukaan magian alku löytyy Persiasta Zarathustrasta ja hänen perustamastaan liikkeestä.  Sieltä aate levisi yksittäisten tärkeiden vaikuttajayksilöiden kautta Kreikkaan. Aluksi nämä olivat zarathustralaisia, mutta myöhemmin monet tärkeät ajattelijat ja filosofit, kuten Pythagoras, Demokritos ja Platon opiskelivat alaa ulkomailla ja levittivät sen sanomaa ympäri välimerellistä kulttuuripiiriä.

Toinen maagikkojen linja alkoi Pliniuksen mukaan juutalaisista ja Mooseksesta muutama tuhat vuotta Zarathustran jälkeen.

Pliniuksen mukaan elämässä mikään ei ole niin uskomatonta kuin se, miten kuka tahansa pystyy hyväksymään magian järjettömät periaatteet. Hänen mukaansa maailman on paljosta kiittäminen roomalaisia, jotka esimerkiksi kitkivät keskuudestaan ihmisuhrien antamisen julman käytännön. Plinius osoittaa siirtomaaherran ylimielisyyttä tuomitessaan barbaariset gallialaiset ja britit, joiden keskuudessa taikausko ja riitit vielä kukoistivat.

Pliniuksen mielestä lopullinen seikka, joka vie taikuudelta uskottavuuden, on että jopa rappeutunut keisari Nero totesi sen toimimattomaksi, vaikka oli alasta innostunut kuin viinistä ja naisista konsanaan. Vaikka Nero antoi magian ympäröimälle Tiridates I:lle valtakunnan, tämä ei pystynyt osoittamaan hänelle toimivaa taikuutta. Pliniuksen mielestä tämä osoittaa, että jos magiassa on varjo totuutta, on se myrkyttämisen taidetta, ei taikuutta.