Julian Jaynesin teoria kaksikamarisuudesta

 Varhaisen historian myyteissä jumalat ovat suorassa vaikutuksessa maailman ja siinä toimivien ihmisten kanssa. Vaikkapa Homeroksen tarinoissa jumalat vaikuttavat tapahtumiin saattaen vaikkapa tarttua ihmistä hiuksista estäen häntä lyömästä vihollistaan miekalla.

Psykologi Julian Jaynes kiinnitti huomiota siihen, että Homeroksen nimiin laitetussa tekstissä ei esiinny juuri ollenkaan introspektiota. Siinä ei ole kieltä, jolla kuvattaisiin mentaalisia tiloja. Tarinan miehet ja naiset eivät ensin mieti, mitä he aikovat tehdä, ja sitten päätä liikkeitään. Jaynes tuli siihen johtopäätökseen, että noille ihmisille se, mitä me koemme sisäisen mielemme impulsseiksi, tuntui tulevan ulkopuolelta.

Jaynes esitti vuonna 1976 kirjassaan The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind teoriansa kaksikamarisuudesta. Sen mukaan muinaisajan ihmisten tiedolliset toiminnot jakautuivat kahteen aivojen osaan, joista toisen koettiin ”puhuvan” ja toisen kuuntelevan ja tottelevan. Näin ollen noilla ihmisillä ei ollut tietoisuutta samassa mielessä kuin meillä, itsetietoisuutena.

Valtavirran konsensus psykologian tieteenalalla näkee aivopuoliskojen toimintojen olevan jossain määrin eriytyneet, tosin ei siinä määrin kuin popularisoidussa tieteessä ja kulttuurissa usein väitetään. Aivopuoliskot ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa aivokurkiaisen välityksellä. Kaksikamarisuus oli Jaynesin metafora kuvaamaan mielen tilaa, jossa oikean aivopuoliskon kokemukset ja muistot välittyvät vasemmalle aivopuoliskolle kuuloaistin hallusinaatioina. Vertauskuva ei tarkoita, että kaksikamarisessa mielessä aivopuoliskot olisivat olleet kokonaan erillään toisistaan, mutta kaksikamarinen mieli koettiin erilaisena, ei-tietoisena mielen tilana, jossa uusia ärsykkeitä kohdattaessa tahto välittyi kielellisten kontrollimekanismien kautta ja koettiin kuultuna sanallisena hallusinaationa. Jaynesin mukaan siis esi-isämme olivat kaikki itsetiedottomia ja äänien ohjaamia – sellaisia, jotka nykyisin luokittelisimme skitsofreenikoiksi.

Joidenkin kaksikamarisuudesta lähtevien väitteiden mukaan muinaisajan ihmisillä ei myöskään ollut samanlaista tunnetta yksityisestä henkisestä tilasta kuin meillä nykyään. Kun sodan jumalat tulivat taistelukentälle ja työnsivät vihollisen joukot pois, niitä eivät nähneet vain yksittäiset sotilaat, vaan kaikki läsnä olleet. Nämä Jaynesin kollektiivisiksi hallusinaatioiksi luokittelemat ilmiöt ohjasivat hänen mukaansa vaikkapa Troijan piiritystä ja pronssiajan monimutkaisia ja suhteessa hyvin kehittyneitä sivilisaatioita.

Kollektiivisten hallusinaatioiden voi nähdä sotivan materialistista maailmankuvaa vastaan, olevan sen näkökulmasta mahdottomia. Muinaisajoista kertovat tarinat ovat kuitenkin täynnä kertomuksia jumalien ja enkelien ilmestymisistä ja puuttumisesta maailman tapahtumiin. Näyttää siltä, kuin tuon ajan ihmisille tällaiset asiat olisivat olleet lähes arkipäivää ja luonnollisia tapahtumia. Kaksikamarisuus onkin kiehtova, materialistisen tieteen ja mytologian välillä keinuva teoria siitä, miksi muinaisajat mytologiat ovat täynnä korkeampien voimien väliintuloja.

Jaynesin mukaan kaksikamarinen mieli alkoi toimia huonosti ja luhistua toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Siihen perustuvat yhteiskunnat olivat häneen mukaansa luontaisesti epävakaita ja niillä oli taipumuksena romahtaa tietyin väliajoin. Kulttuurien romahdukset ja kansainvaellukset aiheuttivat odottamattomia tilanteita ja jännitteitä, ja niihin sopeutuakseen ihmismielen oli tultava entistä joustavammaksi ja luovemmaksi. Itsetajunta ja tietoisuus olivat kulttuurisia ratkaisuja tähän ongelmaan.  Jaynesin mukaan muutos oli ennen kaikkea kulttuurinen ja aikakauden runous vaikutti siihen. Ihmisen kehittyneet metaforiset kyvyt mahdollistivat itsetietoisuuden. Ennustaminen, rukous ja oraakkelit syntyivät Jaynesin mukaan tänä romahduskautena yrityksenä saada ohjeita jumalilta, joita ei enää kuultu.

Jaynesin teoria on pysynyt keskustelua herättävänä ja kiistanalaisena näihin päiviin saakka. Monet pitävät teesiä nerokkaana, mutta mahdottomana todistaa, koska se ei perustu mihinkään neuropsykologiseen dataan. Kaikesta huolimatta kaksikamarisuus on ihmiskunnan spirituaalisesta puolesta kiinnostuneelle tärkeää pohdittavaa, tieteellinen teoria, joka ottaa huomioon ja pyrkii selittämään myös ilmiöt, joita jyrkän materialistinen tiede pitää hölynpölynä.

Synkretismi ja arvovapaus

 Vertaileva uskontojen historia on - ainakin maallikoiden harjoittamana - alue, jossa arvovapaus ei kukoista. Akatemiankin alueella länsimaista, muihin kulttuureihin kohdistuvaa uskontoelämän tutkimusta hallitsi pitkään evolutionistinen ja arvottava suhtautumistapa. Vielä viime vuosisadan alkupuolella kulttuurimme oli hyvin syvälle käyvästi kristillinen, ja nämä arvot näkyivät myös nimellisesti objektiivisuuteen pyrkivien tiedemiesten ja vielä enemmän julkisesti mielipiteensä ilmi tuovien maallikoiden ajattelussa. Uskonnollisessa kasvatuksessa ja kulttuurissa uskonto on arvojen perusta, joka istutetaan lapseen hänen varhaisessa kehitysvaiheessaan ja joka siten istuu hänen persoonallisuudessaan tavalla, joka on hyvin pitkälle tiedostamaton ja jota vastaan on näin ollen hyvin vaikea kapinoida.

Perinteisin arvottava jaottelu on ollut atavistinen jako meihin ja muihin – toiseuteen, joka on nähty vieraana, pelottavana, vähempiarvoisena ja tuomittavana. Tämä on tarkoittanut kaikkien muiden paitsi kristillisten uskomusjärjestelmien tuomitsemista pakanuutena ja harhaoppina. Lienee jollain tavalla ihmisen perusluonteessa laumaeläimenä, että hän näkee oman viiteryhmänsä ensisijaisena ja ulkopuoliset vähempiarvoisina tai ainakin kilpakumppaneina. Poliittiset järjestelmät ovat syntyneet tämän ryhmämekanismin pohjalle ja hyväksikäyttäneet ja vahvistaneet sitä. Eron merkiksi on riittänyt hyvinkin pieni ero vaikkapa ajattelussa – esimerkiksi käynee eri kristillisten kirkkokuntien keskenään käymät veriset sodat uuden ajan Euroopassa.

Kun moderni tiede syntyi 1800-luvulla, kehitysoppi oli sen ytimessä. Suuri läpimurto, joka mullisti ajattelun ja tieteen, oli evoluutioteoria. Kehitysajattelusta tuli hyvin muodikasta, ja pian sitä sovellettiin kaikkiin ilmiöihin, mihin vain mahdollista. Evolutionistista ajattelua, jossa uutta pidettiin vanhaa parempana ja vanha nähtiin askeleena ja polkuna kohti uutta, pidetään niin kutsutun modernin ajan tunnusmerkkinä, ja se oli hyvin suoraviivaisesti länsimaista ajattelua piirre aina 1900-luvun puoliväliin asti. Uskontojen tutkimuksessa tämä näkyi arvottavana mallina, jossa kristinuskon kaltaista, monoteististä ja kirjoitettuun ja jäsenneltyyn oppiin perustuvaa uskontoa pidettiin kehittyneempänä ja parempana kuin ”pakanauskontoja”.

Sacred Historyssa Jonathan Black rakentaa synkretististä, eri uskontoja ja uskomuksia yhteen kokoavaa synteesiä. Hanke on siinä mielessä maailmaa ja erilaisuutta syleilevä, että Black suhtautuu avomielisesti kaikkiin erilaisiin uskomusjärjestelmiin ja ottaa vapaamielisesti niistä elementtejä omaan kudokseensa. Hänellä on kuitenkin kaiken tuon pohjalle rakentuva visio universumista ja sen henkisestä historiasta. Tämän takia hän ei voi olla arvottamatta eri uskontoja ja mytologioita – uskominen siihen, että historialla on tarkoitus ja sitä ohjaa korkeampi voima tai voimat, johtaa väistämättä siihen, että historiallisia tai myyttisiä tapahtumia tarkastellaan tuon vision tirkistysaukosta nähden, että ne joko edistävät korkeampaa tarkoitusta tai sotivat sitä vastaan.

Kirjassaan Black käsittelee Raamatun kertomusta Abrahamista yhdistäen sen löyhin assosiatiivisin sitein Gilgameshin ja Zarathustran myyttisiin hahmoihin. Abrahamin tarinan kautta hän tarkastelee monoteismin syntyä. Blackin narratiivissa ihmiskunnan myyttinen tarina etenee paratiisin alkukodista, missä ihminen eli jumalaista elämää suorassa kosketuksessa jumaluuteen, kreikkalaisten myyttien kuvaamaan elämään, missä ihminen eli suorassa kosketuksessa jumaliin ja heidän tekoihinsa. Historia etenee jumalien etääntyessä ihmisten elämästä, suuren vedenpaisumuksen ollessa jonkinlainen käännekohta, jonka jälkeen eläneet myyttiset sankarit, kuten Rama ja Krishna, taistelevat demonien kanssa ja ovat hyvin inhimillisiä.

Abraham meni erämaahan etsimään yhtenäistä visiota siitä, mitä maailmassa tapahtui. Myöhemmin Jumala keskeytti koetuksen ja Abraham ei polttanutkaan poikaansa, vaan paikalle ilmestyneen pässin, joka oli tarttunut pensaikkoon sarvistaan. Blackin mukaan pässin sarvet symboloivat kruunuchakraa, ihmisen kykyä nähdä henkinen maailma ja kommunikoida sen olentojen kanssa. Abraham uhrasi tämän kyvyn ja näin perusti monoteismin. Blackin näkemyksen mukaan monoteismi ei tarkoita, ettei ihmistä korkeampia henkisiä olentoja olisi muita kuin yksi jumala, vaan näkemystä suuresta kosmisesta mielestä, suunnitelmasta kaiken takana. Abrahamin myötä ihminen menetti atavistisen henkisen näkemisen kykynsä ja uskonnollisen elämän keskiöön tuli abstrakti päättely, jolla ihminen arvioi jumalan sanomaa.

Kohtalo ja laadun metafysiikka

 Jonathan Blackilla on omaperäinen näkemys kohtalosta, joka perustuu hänen henkiseen idealistiseen filosofiaansa. Hänen mukaansa me ihmiset elämme yhtä aikaa kahdessa maailmassa, joita hallitsevat kaksi joukkoa lakeja, jotka ovat jossain määrin samanlaisia, mutta eroavat toisistaan toisissa merkittävissä seikoissa.

Olemme fyysisiä ja materiaalisia olentoja ja elämme fysiikan lakien hallitsemassa maailmassa. Tämä on faktojen, datan ja lukujen maailma, joka on mitattavissa. Toisaalta on inhimillisten arvojen maailma. Henkisinä olentoina kaipaamme hyvyyttä, onnellisuutta ja merkitystä. Haluamme tehdä oikein, mutta toisaalta pelkäämme epäonnistumista. Katsomme maailmaa huolissamme, joskus jopa pelokkaina. Tiedostamme, miten monilla tavoilla asiat voivat mennä väärin.

Asiat, jotka määräävät ihmisen elämän onnistumisen ja hänen onnellisuutensa, ovat laadullisia, ja niitä on useimmiten mahdotonta mitata objektiivisesti. Pienet ja hienovaraiset asiat, kuten nopeasti haipuva hymy tai katse joka kääntyy pois kohtaamatta omaamme, voivat joskus saattaa onnen kukkuloille tai suistaa kadotukseen. Elämän tärkeimmät asiat ovat harvoin mitattavissa. Kohtaammeko meidät onnelliseksi tekevän kumppanin? Osaammeko sanoa hänelle oikeat sanat, jotka johtavat suhteeseen, vai jäämmekö yksin ja onnettomiksi?

Blackin ajatuksenkulku ei välttämättä ole kovin omaperäinen. Toisenlaisesta näkökulmasta objektiivisen ja subjektiivisen suhteesta tulee mieleen Robert M. Pirsig, joka klassikkokirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito esitteli oman näkökulmansa, jolle hän antoi nimen ”laadun metafysiikka”. Pirsigin näkökulmasta objektiivista totuutta ei absoluuttisesti ole olemassa, koska empiirisestä todellisuudesta koskien mitä tahansa asiantilaa voidaan lausua loputon määrä erilaisia objektiivisesti tosia näkemyksiä. Tämän asian ymmärtäminen vei Pirsigiltä suurimmaksi osaksi uskon ns. tieteelliseen menetelmään. Hän kehitti oman todellisuutta koskevan filosofiansa, joka oli saanut vaikutteita itäisistä filosfioista, kuten taoismista ja buddhalaisuudesta. Laadun metafysiikan mukaan tärkein todellisuutta koskeva aspekti tai fakta on laatu. Se edeltää aina faktoja, joita valitsemme kuvaamaan asioiden laitaa. Pirsigin mukaan hänen filosofiansa  murtaa subjekti-objekti dualismin ja mieli-ruumis- ja henkinen-materiaalinen- jaottelut, jotka ovat läpi historian hallinneet länsimaista ajattelua.

Filosofia ei selkeästikään ole Blackin vahvin puoli. Hän on tarinankertoja – vertaileva mytologi, joka vapaasti valitsee länsimaisten tarustojen joukosta tarinat, jotka tukevat hänen näkemystään maailman ja todellisuuden luonteesta. Ehkä tässä on näkyvissä ero länsimaisen ja itäisen elämännäkemyksen ja maailmankuvan ero: Läntiset uskonnot ja mytologiat ovat useimmiten lineaarisia tarinoita, jotka opettavat käytännöllistä oppia siitä, miten viisaasti toimimalla ihmistä odottaa hyvä kohtalo, ja toisaalta jumalia ja kohtaloa uhmaava, hybrikseen sairastunut yksilö kokee karun kohtalon. Idässä taas tärkeintä ei ole dynaaminen, lineaarisesti etenevä elämä, vaan tämä hetki ja harmonian kokeminen ympäristön ja todellisuuden kanssa.

Länsimainen tapa nähdä maailma ja ihmisen osa siinä on käytännöllistä ja dynaamista, ja ehkä tämän takia kulttuurimme on kehittänyt monimutkaisen teknis-tieteellisen sivilisaation ja aikoinaan alistanut suurimman osan maailmaa valtansa alle. Läntinen mieli on eteenpäin katsova ja objektiivisesti mitattavia asioita tavoitteleva. Tämä on ajanut meitä merkittäviin saavutuksiin, mutta toisaalta tuottanut valtavan määrän tyytymättömyyttä.

Toisaalta edes Black ei näe ihmistä erillisenä ja itsenäisenä oliona. Hänen mukaansa ihmisen päätä ja mieltä voisi verrata mehiläispesään: Yksittäiset mehiläiset eivät ole kovinkaan älykkäitä, mutta joukkona mehiläisiä hallitsee hyvin kehittynyt parviäly ja ne pystyvät viestimään toisilleen monimutkaisia asioita. Blackin mukaan nerokkaat ajatuksemme ja ideamme ovat peräisin enkeleiltä ja hengiltä, jotka jatkuvasti vaeltavat mielemme läpi. Meidän pitäisi pyrkiä tiedostamaan oman mielemme ja kosmoksen henkisen elämän yhteys.