Olen aina suhtautunut joogaan hieman epäluuloisen torjuvasti. Myönnän, että asenteeni perustuu enimmäkseen ennakkoluuloihin – en ole koskaan astunut joogastudioon ja lukenut aiheesta hyvin vähän.
Minulle jooga on edustanut pinnallista, trendikästäkin henkisyyttä. Olen pitänyt useimpia joogan satunnaisia harrastajia pinnallisina ja teennäisinä poseeraajina, jotka muutaman asanan opittuaan tuntevat henkisyyden ja syvällisen rauhan virtaavan lävitseen. Asiaa ei ole auttanut, että joogaposeeraukset ovat suosittuja Instagramissa ja muiden sosiaalisten medioiden kuvissa; laittamalla kädet mudraan ja nostamalla jalkaterä toisen jalan polvea vastaan viestitään syvällisyydestä. Joogien henkisyyden taso tuntuu syventyvän notkeuden myötä – jalkansa niskan taakse käsinseisonnassa taittava osoittanee jo suuriin uskonnollisiin ajattelijoihin verrattavaa syvällisyyttä.
Identiteettiasiat sikseen, buddhalaisesta taustastani lähtien jooga on tuntunut jonkinlaiselta vastavoimalta zen-polulla omaksumilleni henkisille oivalluksille. Toki zen-meditaation tausta on samassa Intian henkisten ja ruumiillisten harjoitusten perinteessä, josta joogakin ponnistaa. Zen on kuitenkin buddhalaista, jooga taas – perinteisesti – hindulaista. Vaikka yleisessä katsantokannassa nuo kaksi uskontoa saatetaan niputtaa yhteen, ovat niiden erot hyvin syvälle käyviä ja mielestäni yhteen sovittamattomia. Buddhalaiset eivät usko sieluun, atmaniin, tai jonkinlaista jumalaa tai maailmansielua vastaavaan henkeen, brahmaniin. Hindulaisuuden useimmissa tulkinnoissa kuitenkin henkisyyden ja uskonnon päämääränä nähdään atmanin yhdistyminen brahmaniin tai jonkinlainen itseoivallus, jossa atman ymmärtää olevansa brahmania ja vapautuu jälleensyntymien kiertokulusta.
Toki joogan on, varsinkin nykyaikana, paljon enemmän kuin pinnalliset vaikutelmani ja ennakkotietoni siitä. Luin vastikään Stefanie Symanin kirjan The Subtle Body – The Story of Yoga in America. Kirja oli vetävästi kirjoitettu kertomus kiinnostavista historian henkilöistä, seurapiiriskandaaleista ja kulteista, mutta siinä tuotiin ilmi jossain määrin myös joogan oppia ja harjoitusperinteiden sisältöä.
Symanin kirjan perusteella joogan perustana on sen otsikon mukainen oppi hienorakenteisesta (subtle) kehosta, energiajärjestelmästä, joka pyörittää olemustamme ilmeisen fyysisen anatomian lisäksi. Tässä ei-fyysisessä energiakehossa kiertävää elämänvoimaa kutsutaan kundaliiniksi. Sen herättämistä pidetään monien joogasuuntausten päämääränä ja keinona itseoivalluksen herättämiseksi. Energiakehon keskuksia ovat sen keskilinjalla sijaitsevat chakrat eli energiakeskukset.
Tuhansien vuosien harjoituksen ja tutkimuksen myötä energiakehon toiminnasta, kundaliinista ja chakroista on kehitetty monimutkainen oppi, joka on uskottavien joogaperinteiden harjoitusten taustalla ja perusteluna. Länsimainen lääketiede on vahvistanut osan joogien opeista (ja toki pitää osaa perusteettomina), ja ennen kaikkea harjoittajat ovat kokemuksellisesti tunteneet tämän mystisen fysiologian totuudenmukaiseksi.
Olen viime vuosina alkanut harrastamaan enemmän liikuntaa pelkän meditoinnin lisäksi. Juoksemisessa on jo sinällään meditatiivinen ja henkinen aspekti, mutta minua kiinnostaisi kokeilla myös lähtökohtaisesti liikunnan ja meditaation yhdistämiseen pyrkiviä kehollisempia henkisiä harjoituksia. Olen varmaankin menossa kevään aikana asahi-rymään ja minua kiinnostavat myös taiji ja jotkin joogan suuntaukset.
Keho ja mieli ovat yhtä. Vaikkapa traumat ilmenevät mielemme lisäksi myös ruumiillistuneina kehoissamme. Niiden parantamiseksi tarvitsemme kehollista terapiaa ja ruumiin ja mielen yhteyden vahvistamista. Olen myös omista kokemuksistani tuntenut, että meissä ihmisissä psykofyysisinä olentoina asuu arkipäiväisen kokemuksen ylittäviä voimia, jotka yllättäen koettuina saattavat suistaa elämämme raiteiltaan. Saattaa hyvin olla, että joogan perinteistä löytyy keinoja kehittää näitä voimia ja valjastaa ne persoonamme käyttöön.
