Pyhää Eurooppaa etsimässä

 Aki Cederbergin tänä vuonna ilmestynyt kirja Pyhä Eurooppa on saanut esoteria-aiheiseksi ja Basam Booksin kustantamaksi kirjaksi yllättävän paljon huomiota. Siitä ilmestyi Helsingin sanomissa A. W. Yrjänän kirjoittama laajahko arvostelu ja jouduin odottamaan pitkään teoksen käsiini saamista kirjaston mittavan varausjonon takia.

Kirja onkin perinteisillä mittareilla normaalia henkisyys-aiheista kirjaa varteenotettavampi kovine kansineen ja pitkine kirjallisuusluetteloineen. Teos on muodoltaan matkakertomus, jossa Cederberg kertoo erilaisiin eurooppalaisiin muinaisuskontoihin liittyvistä paikoista joissa hän on vieraillut. Kuvaillut matkat ovat ulottuneet Baltiaan, Ruotsiin, Islantiin, Saksaan, Italiaan, Portugaliin, Ranskaan ja myös suomen pyhille paikoille.

Cederberg kertoo tapaamistaan ihmisistä ja näkemistään nähtävyyksistä ja reliikeistä. Hän osallistuu matkoillaan erilaisiin rituaaleihin ja kunnioittaa esi-isien pyhiä paikkoja uhrilahjoilla ja maljojen nostelulla. Kirjan anti ei onneksi rajoitu vain selontekoon matkoista ja paikoista, vaan teoksessa taustoitetaan laajasti ja oppineesti etenkin pohjoiseurooppalaisia muinaisuskontoja kuten riimuja. Tämä onkin laajin käsiini osunut suomeksi kirjoitettu tietopaketti muinaiseurooppalaisesta uskonnollisuudesta ja esoteriasta; tallensin itselleni kirjan kirjallisuusluettelon ja tulen varmasti hyödyntämään sitä tulevissa opinnoissani.

Cederberg etsii jonkinlaista eurooppalaista kansansielua ja ihmisen ja etnisyyden ydinolemusta. Tämä on mielestäni objektiivisuuteen pyrkivä selonteko hänen agendastaan, ja kuten oppinut lukija näkee, sisältää se jo paljon poliittista latausta ja kiistanalaisia käsitteitä.

Yhteiskuntatieteitä lukeneena tiedän, että etnisyys ja käsitykset kansoista ovat aina vähintäänkin jossain määrin tietoisesti rakennettuja ja kiistojen kautta syntyneitä konstruktioita. Konservatiiviselle nationalistille on olemassa jokin tietty kansan ydinolemus, mutta todellisuudessa kansakunta on kuviteltu yhteisö ja entiteetti, joka on olemassa korkeintaan sosiaalisena konstruktiona; sillä ei voi olla sielua ja sen tarpeet ovat poliittisten määrittelyjen tulosta.

Äärioikeisto on jonkinlainen kiviriippa mytologiasta ammentavalle okkultismille. Saksassa Cederberg osallistuu rituaalijuhliin, joissa on mukana myös uusfasistisia ryhmiä. Hän paheksuu juopuneita ja oppimattomia uusnatseja. Tästä huolimatta eniten moitetta kirjassa saa nykyinen monikulttuurinen ideologia, jonka Cederberg näkee uhkana eurooppalaisuudelle. Kirjassa kuvataan aasialaisia turisteja ja afrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia halventavaan sävyyn.

Mielestäni kertoo paljon, etteivät Cederbergin matkat ulotu eurooppalaisen ja koko maailman sivistyksen ja ajattelun kehtoon Kreikkaan. Jos tavoitteena olisi ollut tehdä johdonmukainen ja kattava esitys eurooppalaisesta arkaaisesta uskonnollisesta perinteestä ja ajattelusta, olisi sikäläisen perinteen esittely ollut ehdoton valinta.  Uskon, että helleeninen perinne on Cederbergille ongelma, koska siitä sikisi moderni ja kiistatta eurooppalaisuuden ytimessä oleva rationaalinen filosofia ja poliittinen ajattelu ihmisoikeuksineen ja nostalgikkoa ärsyttävine kriittisyyksineen.

Okkultismissa ja henkisessä kehityksessä ei ole kyse rationaalisesta ja kriittisyydestä. Ne voivat olla ainoastaan tukena ja apuvälineenä. Merkityksen ja pyhyyden etsinnässä sydän ja intuitio määräävät suunnan onnistuneella etsintämatkalla. Itse kuitenkin olen kyvytön näkemään mustaa valkoisena siellä, missä olen oppinut olevan maailmankuvien kriittinen piste – paikka, jonka suhteen väärin orientoituminen voi johtaa mustaan yöhön.

Sosiologi Emile Durkheimin mukaan uskonnossa yhteisö palvoo itseään ja pyrkii suuntaamaan yksilöiden ajattelua ja toimintaa kollektiiville mieluisaan suuntaan. Tämä lienee totta ainakin valtavirran uskonnoista. Okkultismin ja esoterian polku on kuitenkin enemmän yksilöllistä mystiikkaa ja tajunnan laajentamista. Mielestäni henkistä polkua kulkevan etsijän pitäisi kehittää kriittisyyttään ja tiedostaa, miten henkisiä avaruuksia kartoittaneiden esi-isien perintöä käytetään moderneissa poliittisissa kamppailuissa. Itse uskon solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, joka perustuu universaaliin rakkauteen ja myötätuntoon kaikkia tuntevia olentoja kohtaan. Tietysti on totta, että esi-isämme ovat olleet myös sotureita. Ehkä taistelun tie onkin lopulta kunniakkaampi ja tuottavampi kuin veljeyden. Kysymystä sopii pohtia Pyhää Eurooppaa lukiessa. Vaikka se on kriittisestä näkökulmasta kyseenalainen ja hieman liian pitkä, on teos ainakin ajattelua provosoiva ja siten henkisellä tiellä eteenpäin vievä.

Vasemman käden polun musta liekki

 Ennen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku –kirjan lukemista käsitykseni vasemman käden polun henkisistä suuntauksista pohjautuivat lähinnä tietoon suuntauksen alle luettavista buddhalaisista ja intialaisista tantrasuuntauksista. Siinä, missä länsimaisissa esoteerisissa liikkeissä vasen käsi yhdistetään satanismiin ja pahuuden palvontaan, tiesin, että itämaisissa uskonnoissa polku tarkoittaa lähinnä epäsovinnaisten metodien käyttöä valaistumisen saavuttamiseen – vasemman käden joogit saattavat esimerkiksi käyttää päihteitä henkisessä tarkoituksessa ja tehdä konventionaalisten sovinnaisuus- ja moraalisääntöjen vastaisia asioita.

Vasemman käden polkuja on monia erilaisia. Kotkavuoren kirjan luettuani jouduin korjaamaan käsityksiäni myös länsimaisista käsitteen alle luettavista liikkeistä. Kotkavuori edusti kirjaa kirjoittaessaan Setin temppeliä. Sille vasemman käden polku tarkoittaa lähinnä äärimmäistä individualismia itsensä jumalallistamisen ja kehittämisen mielessä. Setiläisyys eroaa stereotyyppisestä satanismista tiukalla eettisyyden korostamisella ja saatanan käsittämisenä lähinnä vertauskuvallisesti – Kotkavuori puhuu mustasta liekistä, joka ilmenee ihmisessä hänen yksilöllisenä järkenään ja tahtonaan.

Kotkavuori yleistää vasemman käden polun tarkoittavan suuntausta, jossa lähtökohtana on itsen ja oman minuuden äärimmäinen erillisyys muusta maailmasta ja sen kehittäminen yksilöllisen tahdon mukaiseen suuntaan. Tämä vastakohtana oikean käden polulle, jossa hän näkee tavoitteena yksilöllisyyden tukahduttamisen ja totaliteetille antautumisen.

Kotkavuori on opiskellut yliopistolla ja hänen tekstinsä on vähintäänkin näennäisesti oppinutta ja lukeneisuudesta kertovia kirjallisuusviitteitä sisältävää. Minulle kotkavuori ei kuitenkaan polkuaan saanut myytyä. Kirjassa häiritsi se, miten niin monia asioita otettiin ajattelun peruslähtökohdiksi perustelematta niitä. Tällainen lähtökohta on esimerkiksi musta liekki. Kristinuskokin perustuu filosofisesti ihmisen käsittämiseen järkenä, rationa, joka tekee hänestä yksilön ja luomakunnan kruunun; tämä järjen korostus ei vielä tee Kotkavuoren setiläisyydestä antikristillistä. Mustan liekin metaforan kautta järjen katsotaan edustavan saatanallista prinsiippiä, mutta tätä saatanallisuutta ei juurikaan perustella.

Omista, buddhalaisuudesta ja vaikkapa mielenfilosofian ja aivotutkimuksen opiskelemisesta syntyneistä, lähtökohdistani katsoen Kotkavuoren filosofiset lähtökohdat ovat hyvin ongelmalliset. Tutkimusteni perusteella minun on hyvin vaikea uskoa vapaaseen tahtoon. Kotkavuorelaisuus taas nostaa yksilöllisen tahdon ja järjen jumalalliseksi prinsiipiksi jolle se perustaa koko maailmankäsityksensä ja näkemyksensä oikeasta harjoituksesta ja elämästä. Buddhalaisuudessa oman erillisyyden harhaa pidetään kärsimyksen perussyynä; tässä valossa voisi vasemman käden polun nähdä olevan buddhalaisuudelle täysin vastakkainen liike.

Kotkavuori nostaa jalustalle ja polkunsa ihanteeksi Nietzschen yli-ihmisihanteen. On totta, että vaikeaselkoinen ja aforistinen filosofi on usein ymmärretty väärin ja yhdistetty fasistisiin poliittisiin liikkeisiin, joita hän ei itse kannattanut. Nietzsche on innoittanut hienoja ja oppineita mannermaisia filosofeja. On kuitenkin totuus, että hän on myös teini-ikäisten, itsestään liikaa kuvittelevien finninaamaisten nuorten älyköiden suosikki. Jotain tällaista keskenkasvuista yli-ihmistä on myös Kotkavuoressa ja hänen ihanteissaan. Hänen kirjansa vaikuttaa yliopistossa muutaman vuoden opiskelleen parikymppisen älykön tutkielmalta, jonka kirjallisuusviitteet eivät riitä peittämään argumentoinnin vajavaisuutta.

Ajatuksia Ylen Noitapiirit-dokumenttisarjasta

 Timo on vaihtanut it-alalla start up-yrityksessä työskentelemisen itsensä purkamiseen noitaryhmässä, alakulttuuriseen häröilyyn ja sen valokuvaamiseen. Melissa on kasvanut yhdeksänlapsisessa jehovantodistajaperheessä, mutta työskentelee nykyisin stripparina ja tekee loitsuja parantaakseen rahatilannettaan. Sophia on kouluttautunut sosiaalialalle, mutta haaveilee näyttelijän urasta. Hän tekee työtä antirasismin puolesta ja hakee itseymmärryksen laajentamista muille ja itselleen tarot-kortteja tulkitsemalla.

Siinä ovat ylen uuden kolmiosaisen Noitapiirit – Voimia arkeen loitsuista ja korteista –dokumenttisarjan päähenkilöt. Rakenteeltaan sarja on perinteinen seurantadokumentti, missä kuvataan päähenkilöiden arkea koronapandemian alkaessa. Melissaa kuvataan strippiklubilla tankotanssimassa ja tekemässä taikoja ja siivoamassa kahden samalla klubilla työskentelevän kämppiksensä kanssa. Kun korona pakottaa sulkemaan klubit, joutuu hän etsimään uuden tulonlähteen ja perustaa liikkeen, jonka liiketoimintaidea ei dokumentissa kunnolla selviä, mutta näyttää liittyvän jotenkin noituuteen ja joogaan.

Timo pohtii suhdettaan sukupuoleen ja tekee valokuvasessioita, missä pyöritään alasti lattialla pentagrammissa. Hänelle noituus näyttää liittyvän eniten itsetiedostuksen lisäämiseen ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Muillekin dokumenttisarjan päähenkilöille seksuaalisuus ja sukupuolisuus liittyvät vahvasti noituuden harjoittamiseen. Sophia on heistä ehkä perinteisin feministi. Hänelle tarot-kortit ovat peili, jonka kautta paljastuu omia tiedostamattomia toiveita ja oletuksia. Tummaihoinen Sophia hakee töitä näyttelijänä ja pohtii intersektionaalista feminismia ja milleniaalisukupolven ongelmia peilaten niitä noituuden vanhoihin perinteisiin.

Melissa ei varmaankaan vastaa useimpien ihmisten kuvaa feminististä. Hänelle työ stripparina on seksuaalienergian voiman käyttöä, noituus tapa vahvistaa tuota voimaa ja kehittää tahdonvoimaa. Kristilliseen taustaan peilattuna seksityön tekemisen voi kuitenkin nähdä emansipaationa, ja Melissa itsekin näyttää kokevan asian tässä valossa.

Sarja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan päähenkilöidensä elämään. Liiasta informatiivisuudesta sitä ei voi kuitenkaan syyttää. Aihetta ei lähestytä ollenkaan analyyttiseltä kannalta, annetaan vain kuvattavien puhua ja tuoda esiin näkökantojaan. Tämä on toki viihdyttävää, mutta jättää paljon katsoessa herääviä kysymyksiä vastaamatta.

Kuvattavien noituusharrastusta ei taustoiteta tai avata sen historiaa. On toki totta, että okkultismi on ennenkin ollut yhteiskunnallisen edistyksellisyyden puolella oleva voima: Jo keskiajan vainotut noidat on osassa tutkimusta nähty emansipoituneina naisina, ja yleisesti nähdään, että esoterian nouseminen muoti-ilmiöksi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa tarjosi naisille areenan esiintyä täysivaltaisina toimijoina, usein jopa miehiä merkittävimpinä. Tuntuu kuitenkin, että Noitapiireissä tämä näkökulma korostuu: noituus on harjoittajilleen tapa luoda turvallisia tiloja, joissa purkaa valtarakenteita ja niiden vaikutuksia omassa elämässään. Kuvattu toiminta ei näytä eroavan paljon modernia feminismiä ja antirasismia kannattavasta poliittisesta aktivismista.

Kuvatut henkilöt ovat aitoja asian edustajia, mutta en jaksa uskoa, että dokumenttisarja tarjoaa kattavan kuvan noituuden ja okkultismin nykyharjoittajista. Okkultismi on toki aina ollut alistettujen ja syrjittyjen voimaantumista, mutta se on myös edustanut yhteiskunnan pahoiksi, jopa metafyysisiin äärimmäisyyksiin asti, näkemiä voimia. Nykypäivänä wokeismi, feminismi ja antirasismi edustavat poliittista korrektiutta ja yleisesti hyväksyttyä edistyksellisyyttä. Olisi tylsää, jos okkultismi ei enää edustaisikaan vaaraa ja jotain, mitä täytyy karttaa ja pelätä.

Pyhä vetelehtiminen - the Church of SubGenius

 Jatkan modernien, keksittyjen uskontojen käsittelyä. Nyt vuorossa on the Church of SubGenius (CoSG). Diskordianismiin ja the Church of all Worldsiin verratuna se on vähemmän aito uskonnollinen liike ja enemmän niin kutsuttu parodiauskonto ja kulttuurikriittinen liike. CoSG:n mytologia parodioi vakiintuneita ja moderneja uskonnollisia liikkeitä, mutta on myös kritiikkiä nykyajan kaupallista ja suorituskeskeistä kulttuuria ja elämänmuotoa kohtaan.

Faktuaalisesti CoSG syntyi 1970-luvun loppupuolella, mutta sen mytologinen alkuperä ulottuu kauemmas historiassa. Liikkeen messiashahmo on fiktionaalinen hahmo J. R. ”Bob” Dobbs, johon jumaluudet ottivat yhteyden 1950-luvulla ja kertoivat totuuden maailmasta.

”Bob” on kuvattu klassisena 1950-luvun kaupparatsuhahmona. Ikonisessa kuvassa, jonka liike omistaa, hän polttaa piippua leveä hymy kasvoillaan. Hän on aikansa ja kulttuurinsa valtavirran ja normien mukainen keskivertoihminen, amerikkalaisen unelman toteuttamisesta haaveileva perusmies. ”Bob” onkin hyvin epätyypillinen messiashahmo: hän ei ole yliluonnollisen älykäs, hyvä tai taitava vaan ennen kaikkea onnekas.

Jumaluudet ottivat Dobbsiin yhteyden 1950-luvulla ja yrittivät saada hänet johtamaan voimakasta salaliittoa, jonka tavoitteena oli aivopestä ihmiset ja saada heidät tekemään työtä elääkseen. Dobbs kuitenkin kieltäytyi ja sen sijaan perusti salaliittoa vastaan toimivan organisaation. Työn välttelystä tulikin CoSG:n keskeinen opinkappale. Keskeinen käsite tässä opissa on Slack – käsite joka kirjoitetaan aina isolla ja voitaisiin suomentaa vaikkapa vetelehtimiseksi tai löysäilyksi.  Slack on vähän kuin tao, määrittelyjä pakeneva mutta viisaudella ja oikealla toiminnalla saavutettavissa oleva periaate. CoSG:n opissa sen saavuttamisessa auttaa seksin harrastaminen ja työn välttely. Kun yksilö on saavuttanut Slackin, hän voi elää mukavaa, vapaata elämää ilman raskasta työtä tai velvollisuuksia.

Hieman kyynisesti CoSG:n oppia voi pitää monimutkaisena, ironiaa ja parodiaa tihkuvana rakennelmana, jonka tavoitteena on oikeuttaa ”kirkon” jäsenien yhteiskunnan normeja uhmaava elämä jolle kapitalismi muodostaa uhan, joka konkretisoituu tylsiin päivätöihin joutumisena. Liike muodostaa sisäpiirin, johon kuuluvat ”viileät” tyypit elävät omien sääntöjensä mukaan. Ulkopuolelle jäävät valtavirran tylsimykset jotka ovat huolissaan tulevaisuudesta ja maksavat asuntolainojaan nöyryyttäen itseään päivätyössä.

Mielestäni on kuitenkin oikeutettua arvostella työssäkäynnin normia. Se on kulttuurimme viimeisiä pyhiä arvoja, mikä kertonee siitä kuinka kapitalismin ideologian läpitunkema ajattelumaailmamme on. Amerikkalainen 1950-luvun kulttuuri oli materiaalisesti neuvostososialismia rikkaampaa, mutta aatteellisesti se oli lähes yhtä kapeakatseista ja vain yhden totuuden sallivaa kuin vastapoolinaan pitämänsä totalitarismi. Salaliitto todellakin huijaa meitä kaikkia. Se on kapitalistien salaliitto, joka yrittää saada meidät uskomaan että materian tavoittelu ja työelämässä eteneminen on ainoa hyväksyttävä tapa elää.

CoSG:n papiksi voi ryhtyä kuka tahansa maksamalla 35 dollarin liittymismaksun. Ei kovin yllättäen, kirkon jäsenien valtaosan on sanottu olevan erilaisia hylkiöitä, yhteiskunnan ja sen normien ulkopuolella eläviä yksilöitä. Arviot kirkon jäsenmäärästä vaihtelevat 10 000:sta 40 000:teen ja suurin osa on miehiä. Tunnettuja jäseniä ovat esimerkiksi sarjakuvapiirtäjä Robert Crumb ja Talking Headsista tuttu muusikko David Byrne.

CoSG voi vaikuttaa nörttien vitsiltä jota pitäisi tutkia enemmänkin sosiologisesti nykyajan yhteisöllisyyden muotona. Liikkeen oppi on hyvin polveileva, sekava ja muotoaan muuttava. Mielestäni siinä on kuitenkin kyse myös henkisyydestä. Valaistumisen tavoitteluun on aina käytetty myös paradokseja, normien uhmaamista ja huumoria. Jos Church of the SubGenius saa kannattajansa ajattelemaan itsenäisesti ja toimimaan omatuntonsa mukaan, on se onnistunut ”guerrilla enlightenmentin” levittämisessä.

Scifiä ja moniavioisuutta - The Church of all Worlds

 Keksityt uskonnot ovat fiktiossa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, vakiintuneita elementtejä. Tarinaa varten luodut uskonnot ovat kätevä keino tiivistää kollektiivisessa alitajunnassa ja yhteisön mielikuvituksessa liikkuvia teemoja ja luoda miljöö, jossa intohimot tiivistyvät ja tapahtuu eriskummallisia asioita.

Jälkimoderneille, toisen maailmansodan jälkeen syntyneille uskonnollisille liikkeille on tyypillistä eräänlainen tietoinen keinotekoisuus. Nämä uskonnot tavallaan ilmentävät yhtä postmodernin kulttuurin piirrettä, tietoisuutta omasta keksitystä alkuperästään ja keinotekoisuudestaan.

Yksi tällainen uskonto, joka avoimesti myöntää olevansa fiktiota, mutta toisaalta ei ole parodiaa tai pilaa, vaan tehty tosissaan otettavaksi, on Yhdysvalloissa syntynyt the Church of All Worlds (CAW). Liikkeen perustivat vuonna 1962 joukko kaveruksia ja rakastavaisia, keskeisimpänä Oberon Zell-Ravenheart. He saivat inspiraationsa edellisenä vuonna ilmestyneestä Robert A. Heinleinin scifiromaanista Stranger in a Strange Land.

Heinleinin scifiklassikoksi muodostunut teos kertoo Marsilaisen sivilisaation kasvattamasta ihmisestä, joka Maahan tullessaan kokee kulttuurien törmäyksen ja nousee lopulta johdattamaan ihmiskunnan kohti henkistä kehitystä. Hän perustaa uskonnon, nimeltä the Church of All Worlds. Heinleinin kirja osui ilmestyessään liberalisoituvan 1960-luvun ajan hermoon. Se kyseenalaisti vanhempien sukupolvien vakiintuneita arvoja ja saarnasi vapaamielisyyden ja seksuaalisen vapautuksen, mukaan lukien moniavioisuuden, puolesta.  Kirja oli heti ilmestyessään valtava myyntimenestys, mutta sen mainetta haittasi yhteys Charles Mansoniin, jonka murhakultin aatteen väitettiin saaneen innoituksensa Heinleinin romaanista.

CAW:n perustajat ottivat kirjasta oppiinsa siinä esiintyneen samannimisen uskonnon monet rituaalit ja esimerkiksi moniavioisuuden, mistä tuli uskonnon yksi keskeisistä opinkappaleista. CAW on kuitenkin eklektinen ja aatteellisesti vapaamielinen organisaatio. Yhteys Heinleinin kirjaan näkyy edelleen monissa rituaaleissa ja periaatteissa, mutta monien uskonnon kannattajien mielestä kirjan vaikutus on enää nimellinen. Nykypäivänä CAW korostaa enemmänkin uuspakanallista ideologiaa, ja se on vaihtoehtoista elämäntapaa tavoittelevien yhteisö.

CAW:n aatteessa on alkanut korostua ekologisuus. He näkevät luonnossa piilevän henkisyyden palvonnan pakanallisuuden ytimenä. Tärkeää on GAIA-tietoisuus – maaemon palvonta ja sitä kautta nouseva luontoyhteys.  Liike on myös pyrkinyt kouluttamaan lapsia magiaan; sillä on ollut oma, Harry Potter-kirjoista vaikutteita saanut ”velhokoulunsa”.

Church of All Worlds syntyi historian kohdassa, jossa 1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat tulivat aikuisiksi ja halusivat elää omannäköistään elämää, kiistäen vanhat arvot ja tavat. He liberalisoivat yhteiskunnan ja monet sen instituutiot.

Uskonto on perinteisesti ollut konservatiivinen voima. CAW:n kaltaiset liikkeet ovat kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten järjestäytynyttä uskontoa voidaan käyttää legitimoimaan vapaamielinen ja vanhoja tapoja uhmaava elämäntapa.  Vaikka uskonto olisi avoimesti lähtökohdiltaan fiktiivinen, saa se voimaa yhteisöstä, joka jakaa sen tavat ja arvostukset. Ovathan toisaalta, tietystä näkökulmasta, kaikki ihmisyhteisöjen lait ja arvostukset fiktiivisiä. Miksi ei sitten keksiä omia uusia parempia?

Kaaos, Kennedy ja kultti – keksitty uskonto diskordianismi

 Diskordianismin perustivat kaksi lukiolaispoikaa, Greg Hill ja Kerry Thornley, 1950-luvun lopulla Kaliforniassa. He olivat scifistä ja vaihtoehtokulttuurista kiinnostuneita nörttejä. Alussa heidän pitkälle muita uskontoja parodioiva oppinsa kumpusi ateismista ja nuorien ihmisten halusta pilkata organisoitujen uskontojen järjettömyyttä ja normaalien ihmisten, ”jäykkisten” tylsyyttä.

Vaikka diskordianismi lähti vitsistä, siihen sisältyy paljon viisautta ja uskonnolla on syvällinen ja varsin perusteellinen oppirakennelma. Sen metafysiikka on saanut vaikutteita taolaisuudesta ja buddhalaisesta tyhjyyden käsitteestä. Diskordianismin mukaan todellisuus on pohjimmiltaan pelkkää kaaosta. Tätä kaaosta jäsentävät ihmisen luomat järjestyksen ja epäjärjestyksen periaatteet. Nämä kaksi periaatetta ovat kuin taon yin ja yang, mutta erotuksena taolaisuuteen diskordianistit korostavat käsitteiden keinotekoisuutta; ne ovat vain ihmisen todellisuuden päälle liimaamia kehikkoja.

Uskonto otti vapaasti ja eklektisesti vaikutteita muista uskonnoista. Siinä oli jumaluus, kaaoksen jumalatar Eris, jota palvottiin, ja pyhä kirja Principia Discordia. Eniten niin sanotuista oikeista uskonnoista diskordianismi muistuttaa ehkä kuitenkin zen-buddhalaisuutta. Thornley olikin hyvin kiinnostunut zenistä, ja kehitti esimerkiksi 60-luvulla poliittisen opin, zenarchyn, joka hänen mukaansa perustui meditaatioon.

Thornleyn elämänvaiheet ja vaihtuvat aatteet kertovat ehkä epävakaudesta, mutta varmasti ainakin kiihkeästä etsimisestä ja uteliaisuudesta. Hän oli vuorotellen kiivas vasemmistolainen ja Ayn Randia hehkuttava libertaarioikeistolainen. Hän oli hieman hippiaatteista innostuneita suuria ikäluokkia vanhempi, mutta innostui liikkeen mahdollisuuksista ja käytti liberalisoituvan 60-luvun vuodet huumekokemuksia jahdaten ja vapaasta seksistä nauttien.

Ollessaan 50- ja 60-lukujen vaihteessa armeijan palveluksessa Thornley tutustui Lee Harvey Oswaldiin. Jotkut pitivät heitä hyvinkin läheisinä kaveruksina. Kun Oswaldia myöhemmin pidettiin Kennedyn murhaajana, myös Thornley joutui epäilysten ja tutkinnan kohteeksi. Salamurhasta tuli hänen elämänsä tärkein yksittäinen tapahtuma ja hän käytti runsaasti aikaa ja energiaa erilaisten siihen liittyvien teorioiden tutkimiseen. Kaaoksen jumalat ohjasivat pappinsa tien historian teennäisen järjestyksen tarinan lehdille.

Diskordianismin toinen perustaja, Greg Hill, etääntyi 70-luvulla avioeronsa myötä vaihtoehtokulttuurista ja siihen liittyvästä elämäntavasta. Hän antoi kulttuurimme teennäisyyden ja valheellisuuden osoittamiseen ja pilkkaamiseen käyttämät kykynsä pääoman palvelukseen pankkialalla. Hill nousi Bank of American palveluksessa johtoasemaan, mutta kuoli kuitenkin erakkona syöpään 59-vuotiaana.

Kerry Thornleykin kuoli kutakuinkin saman ikäisenä, 60 vuotta täyttäneenä, sydänkohtaukseen. Hänen hautajaisensa järjestettiin buddhalaisten perinteiden mukaan. Kaaoksen palveleminen vaati veronsa, ja vuosien myötä Thornleyn käytös oli muuttunut yhä epävakaammaksi hänen mielenterveytensä heikentyessä.

Thornley ja Hill sanoivat, että vaikka heidän perustamansa oppi lähti vitsistä ja oli korostetun keinotekoinen, muuttui se vuosien myötä heille yhä todellisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Diskordianismi onkin uskontoja modernin uskontotieteen näkökulmasta tutkivalle mielenkiintoinen kohde. Vaikkapa kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta uskontojen todellisuus on ihmisten mielissä, jaetuissa arvostuksissa ja uskomuksissa. Tästä kulmasta katsottuna diskordianismi voidaan nähdä yhtä todellisena kuin niin sanotut todelliset uskonnotkin.

Diskordianismi on ollut esillä monella tavalla populaarikulttuurissa. Sen leviämistä auttoi Robert Shean ja Robert Wilsonin 70-luvulla julkaisema Illuminatus!-kirjatrilogia, josta myöhemmin ammensi miljoonia levyjä myynyt KLF-kulttibändi. Diskordianismi ja sen perustajat ilmensivät toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurin murrosta ja oppi hengitti länsimaiden nuorison etsinnän ja kapinoinnin syvemmissä ja henkisemmissä pohjavirroissa.

William Blaken elävät näyt

William Blake (1757-1827) on minulle monella tapaa läheinen runoilija. Vaikka Blaken runojen vanhahtava tyyli ei ole sellaista, mistä yleensä kirjallisuudessa pidän, hänen mystiset ja poliittiset teemansa tuntuvat tänä päivänäkin raikkailta, ja ensimmäisellä Lontoon-matkallani parikymppisenä kirpputorilta ostetun Collected Poemsin lukeminen tuo aina mieleen muistoja tuosta sekopäisestä ja oudon intensiivisestä vaiheesta elämässäni. Blake on äärimmäisen lontoolainen ja englantilainen runoilija , hänelle tuo maa oli pyhä. Palasin nyt minulle tärkeän runoilijan pariin lukemalla Peter Ackroydin elämäkerran Blake.

Paitsi runoilija, Blake oli myös kuvataiteilija ja kirjanpainaja. Hän kuvitti, kaiversi ja painoi kirjansa täysin itse. Omana aikanaan hänen taiteensa ei saanut juuri ollenkaan huomiota tai arvostusta, ja Blake elikin koko elämänsä suhteellisen köyhänä ja tuntemattomana elättäen itsensä ja perheensä lähinnä kaiverrustöillään.

Blake eli aikana, jolloin moderni maailma syntyi. Vallankumoukset ravistelivat yhteiskuntia ja vanha poliittinen ja myös henkinen järjestys kiistettiin.  Aikaa hallitsi rationaalinen valistusfilosofia, mutta myös okkultismi, mystiikka kuten Swedenborgin filosofia, ja salaseurat kukoistivat. Blake ei ihmisenä, taiteilijana ja ajattelijana varmastikaan ollut aikansa valtavirtaa, mutta toisaalta voi nähdä, että hänessä monet aikakauden tendenssit tulivat esiin kärjistettyinä.

Blake vastusti aikakautensa rationaalisuutta, jonka hän näki tiivistyvän Newtonin fysiikassa. Runoilijan mielestä järki ja asioiden lokeroiminen ja kaiken alistaminen laskelmoinnille tappoi maailmasta inhimillisyyden ja pyhän. Toisaalta kuitenkin poliittisesti Blake oli radikaali. Hän uskoi jokaisen olennon – jopa aikakauden ihmisten toiseuteen sysäämien orjien – ihmisarvon pyhyyteen ja jakamattomuuteen.  Hänen poliittinen radikaaliutensa oli varsin jäsentymätöntä, eikä hän luottanut suuresti poliitikoihin. Blake uskoi enemmän hengen vapauttamiseen. Hän oli kuitenkin monessa asiassa, esimerkiksi seksuaalisen vapauden suhteen, aikaansa satoja vuosia edellä. Blake eli vallankumousten aikaa ja se näkyi hänen runoudessaan. Hän kannatti useimpia vallankumouksellisten aatteita, mutta näki että aikakauden poliittiset vallankumoukset pitkälti pettivät alkuperäiset ideaalinsa. Teollisen vallankumouksen hän taas näki lähinnä negatiivisena voimana, joka alisti ihmisen koneen osaksi.

Taiteilija oli profeetta tavalla, jonka voisi luokitella patologiseksi. Blakea oli siunattu näkyjen näkemisen lahjalla. Tutkijat puhuvat hänen kohdallaan eideettisistä visioista – näyt, jotka olivat useimmiten uskonnollisia – olivat täysin todellisen tuntuisia. Ne olivat hänelle tärkeä taiteellisen inspiraation lähde, mutta varjopuolena aikalaiset pitivät Blakea usein hulluna. Hän sai kuitenkin jalostettua näyistään oman mytologiansa, joka oli hienostunut ja omaperäinen ja toimi pohjana hänen taiteelleen.

Blakelle Jeesus oli tärkeä hahmo, mutta hän näki organisoituneen uskonnon lähinnä korruptoituneena ja korruptoivana voimana.  Hänelle Jeesus edusti hengen vapautusta. Blaken kristillisyys olikin omaperäistä ja mystistä, hänen omien näkyjensä inspiroimaa.

Blake imi itseensä vaikutteita monipuolisesti aikansa mystisestä ja okkultistisesta ajattelusta. Ollessaan oppipoikana kaivertajaksi hän oli mukana vapaamuurarien toiminnassa.  Blaken visio oli kuitenkin niin voimakas ja vaikutteet niin monipuolisia, ettei hänen ajattelunsa ole luokiteltavissa minkään tietyn lahkon tai koulukunnan mukaisesti. Hän sai vaikutteita myös esimerkiksi alkemiasta ja mysteerikoulukunnista.

Blaken runous sai ansaitsemaansa tunnustusta vasta 1900-luvulla. Hän onkin tyyppiesimerkki inspiroituneesta taiteilijasta, jonka työ on liian vaikeasti ymmärrettävissä aikalaisille ja jonka osana on jäädä elämänsä aikana tuntemattomaksi. 2000-luvulla elävän silmin katsottuna on hämmästyttävää, miten paljon Blake oli aikaansa edellä. Hän esimerkiksi kehitteli ideoita seksuaalisuuden yhteydestä vaikkapa sotiin, joista vasta psykoanalyysin kehittymisen myötä 1900-luvulla tuli laajemmin tunnettuja ja hyväksyttyjä. Radikaaliudessaan hän oli tinkimätön ja varsin nimellisestä kristillisyydestään huolimatta kannatti asioita, jotka nykyaikanakin luokitellaan edistyksellisiksi. Blake oli, paitsi taiteellisen ja henkisen vision näkijä ja välittäjä, myös profeetta, joka saarnasi äärimmäistä tasa-arvoa ja kaikkien olentojen välistä veljeyttä.

 

Savolainen bardo

 Olen nyt ollut viikon maaseudulla Itä-Suomessa äitini luona. Täällä olo on aina jonkinlaista retriittiä, tosin äitini on sen verran rasittava ihminen, että hänen kanssaan katon jakaminen ei ole mitään hermojen lepoa, pikemminkin kärsivällisyyden harjoittamista.

Toin mukaani zafun, mutta muun puuhailun takia kiireisenä ja väsyneenä istuin vasta nyt viikon lopulla sain istuttua ensimmäisen zazenini. Minut on pitänyt kiireisenä uusien ulkoportaiden rakentaminen vanhojen lahonneiden tilalle.  Olen nuorempana tehnyt melko paljonkin rakennustöitä, enkä pidä niitä itselleni vieraina tai täysin vastenmielisenä. Yritinkin ottaa työn jonkinlaisena henkisenä harjoituksena. Juuri tämänkaltaisia fyysisiä töitähän luostareissakin harrastetaan.

Ulkona työskentelyyn osui yksi pahimmista mahdollisista säistä. Liki kolmenkymmenen asteen helteessä auringonpaisteessa työskennellessä väsyy nopeasti, ja nikkaroituani kokonaisia päiviä olen ollut fyysisesti melko lopussa. Tänään olen pitänyt vapaapäivän, mutta olen nukkunut huonosti ja lihaksiani särkee.

Puusepän työ vaatii keskittymistä ja ajatuksien pitämistä työssä. Itsenäisesti työskennellessäni pidän usein miettimistaukoja ja tahtini on muutenkin mietteliään verkkainen, koska en halua tehdä virheitä. Työssä on kuitenkin ollut paikoitellen mukana naapurin eläkkeellä oleva timpuri, joka on varmistellut, että kriittiset osat tulevat rakennettua suoraan ja kestävästi. Hänen kanssaan en ole voinut antaa ajatuksieni ollenkaan lentää, ja olen myös joutunut sopeutumaan jonkinlaiseen apupojan rooliin. Kaikki tämä varmasti kehittää luonnetta. Vaikka en pidäkään palkkatyötä itseisarvona, ymmärrän, että siinä voi nähdä paljon positiivista. Minulle työ on kuitenkin hyvin kuormittavaa, etenkin sosiaaliselta puoleltaan. Naulatessani rimoja paikoilleen ohjeiden mukaan mielessä on käynyt, että tämä on sitä ei-elämää, jossa suurin osa ihmisistä hukkaa valtavan osan olemassaoloajastaan.

Välillä tunnen eläväni jonkinlaisessa bardon kaltaisessa välitilassa, ei kuolleena, mutta ei täysin elossakaan. Luin nyt tiibetiläisen kuolleiden kirjan englanninkielisenä käännöksenä. Ajatus bardosta veti minua alun perin buddhalaisuutta kohti. Psykooseissani koin jotain sen kaltaista, ja juuri kun sain soiton, jossa kerrottiin isäni kuolemasta, olin etsimässä siitä tietoa netistä.

Kuolleiden kirja on siis minulle merkittävä teos. Olen kuitenkin etääntynyt sen edustamasta ritualistisesta buddhalaisuudesta hyvin kauas, joten kirja tuntui nyt luettuna vieraalta. Siinä kyllä korostetaan, että kaikki koettu pitää ottaa vertauskuvallisena, oman mielen tuotteina, mutta kuoleman jälkeisten tapahtumien tarkka kuvailu ja etenemisohjeet, jotka perustuvat yksityiskohtaiseen metafysiikkaan, tuntuivat liian konkreettisilta mahdollistaakseen kunnolla metaforisen suhtautumisen ja keskittymiseen omaan henkiseen työhön.

Kuolleiden kirja liittyy ajatukseen, joka minulla on romaanista, jota olen alkanut kirjoittamaan.  Psykoosien ja päihteillä ja mystiikalla suoritetun tajunnanlaajennuksen avittamana olen päässäni luonnostellut jonkinlaisen teorian siitä, miten mystiset uskomusjärjestelmät ja muuttuneissa tajunnantiloissa koetut ilmiöt perustuvat samanlaiseen rakenteeseen ja ontologiseen perustaan, jota on kontekstista riippuen kutsuttu alitajunnaksi, tosiolevaksi, kollektiiviseksi alitajunnaksi, hulluudeksi..

Tässä olemisessa kaikki on yhtä ja koko maailma on läsnä tässä ja nyt. Aikaakaan ei ole sillä tavalla, kuin sen arjessa koemme, vaan se on etäisyyden ulottuvuuden tapaan kutistunut yhteen pisteeseen – mennyt ja tuleva ovat molemmat läsnä tässä ja nyt.

Tammikuussa itsemurhan tehnyt ystäväni O näki usein enneunia, jotka osoittautuivat todeksi. Saipa hän niiden avulla veikkausvoittojakin. Osku oli psykootikko. Ehkä tuo sairaus kertoo kyvystä tavoittaa jokin syvempi, ilmitodellisuuden alla piilevä maailma.

O:sta demonit ottivat lopulta liian kovan otteen ja hän hyppäsi kerrostalon katolta kuolemaansa. Tunnen kuitenkin, että hän on läsnä ikuisessa nykyhetkessä. Haluan kunnioittaa hänen muistoaan ikuistamalla osan ystävyyttämme kirjaan. Ohjatkoon universumi kynääni viisaasti.

Kehittäviä paheita – oma elämä harjoituksena

 Olen pyrkinyt näkemään myös oman elämäni henkisen harjoituksen areenana.  Viime aikoina olen tehnyt asioita, jotka voisi varmaan luokitella jonkinlaisiksi vasemman polun okkultismin harjoituksena. Toisaalta joku varmaan luokittelisi ne vain paheiksi ja moraalittomaksi käytökseksi, mutta asenteeni niihin on ollut enemmän viisautta kuin nautintoa hakeva ja mielestäni näin melkein mistä vain tulee henkistä kehitystä tukevaa kokemusta.

Suomen hyvinvointivaltio ja mentorini ja mesenaattini T:n tuki mahdollistavat minulle vapaan ihmisen elämän. Elintasoni ei ole kovin korkea, mutta rahan sijaan minulla on aikaa ja vapautta toteuttaa tätä etsijän ja kokeilijan elämää tehden asioita, joita harva tavis harrastaa.

T antoi minulle toukokuun lopussa kesäbonuksen, 100 euroa käytettäväksi prostituoituun.  Vapaamielisenä ihmisenä en ole koskaan tuominnut prostituutiota tai seksistä maksamista.  Ennakkoluuloinen olen ollut korkeintaan niitä ihmisiä kohtaan, joille prostituoidut ovat harrastus; olen saanut heistä kuvan melko kuvottavina sovinistisikoina.

Tämä kolmas kokeiluni seksistä seksityöntekijöiden kanssa sai minut melko vakuuttuneeksi siitä, että maksullinen seksi ei varmaankaan ole minun juttuni. On lähes tyystin eri asia katsoa netistä prostituoitujen photoshopattuja kuvia ja lukea kiimaisena heistä kirjoitettuja raportteja kuin kokea itse tilanne, rahojen anto ja kiihottumisen tavoittelu maksetussa ja jännittävässä tilanteessa. Ehkä olen vain liian neuroottinen ja kykenemätön nauttimaan asioista vapaasti heittäytyen. Muutama drinkki varmaan olisi helpottanut tilannetta huomattavasti, mutta lopetin alkoholin juomisen viime kesänä.  Kaikesta huolimatta kokemus opetti minulle paljon itsestäni ja seksuaalisuudesta.

Alkoholin käytön sijaan olen tänä keväänä keskustellut ganjan hengen kanssa. Kannabis on päihteenä aivan erilainen kuin viina, sen huomaa kun ei sekakäytä. Toisaalta se on paljon vähemmän addiktoiva ja, ainakin käyttämilläni määrillä, päätä sekoittava. Toisaalta se ainakin minun psykoottisuudesta välillä kärsinyttä päätäni vetää tutkalle ja vinoon aivan paljon kummallisempiin asentoihin kuin kotoisa ja arkinen viina. Tässäkin saattaa olla kyse kokemattomuudesta ja lajikkeiden eroista.

Poltin vähän yli kuukauden hampaattomalta narkomaanilta ostamaani kolmen gramman kannabispussia. Ostin kotiini vilkkuvat valot ja sisustin sen huumeluolaksi.

Tunsin välillä olevani jumala ja koin kaiken hirvittävän intensiivisenä.  Valot, hajut, lämmön. Tunsin olevani inspiroitunut ja kirjoitin sivukaupalla raportointia tuntemuksistani. Toisaalta eksyin melkein kotikadullani. Huonot tv-leffat alkoivat naurattaa ja tuntua samaistuttavilta. Teoriani on, että amerikkalainen viihdeteollisuus suuntaa tietoisesti suuren osan tuotannostaan pössyttelijöille, onhan kannabis suuressa osassa Yhdysvaltoja laillista ja monilla käyttäjillä on paljon aikaa katsoa televisiota.

Nyt olen neljättä päivää hernekeittopaastolla. Kannabis laskee verensokeria ja tekee nälkäiseksi, poltellessani söin erilaisia herkkuja niin paljon, että painoni nousi yli 90 kg haamurajan. Tunsin, että on aika palauttaa kurinalaisuus elämään. Tahdon on voitettava liha ja muokattava vartaloni ihannetta mukailevaksi.

En oikeastaan tunne juurikaan nälän tunnetta. Energian saannin väheneminen tuntuu lähinnä väsymyksenä ja jonkinlaisena kehon ja tahdon inertiana.  Usein iltaisin olen tuntenut jopa euforiaa. Normaalioloissa syömättömyys aiheuttaa minulle ahdistusta, mutta nyt tuntuu pikemminkin, että syömättömyys kaventaa mukavasti mieltä niin, ettei sinne mahdu kovin montaa ajatusta kerrallaan. Uskon, että tällä on positiivisia, tahtoa vahvistavia vaikutuksia.  Fyysiset vaikutukset näkyvät hieman tuskallisen hitaasti, mutta olen valmis odottamaan niitä noin kymmenen kilogrammaa.

Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä

Jiri Keronen on herättänyt huomiota erilaisilla keskenkasvuisilla tempauksillaan ja teinimäistä huumoria sisältävillä kommenteillaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka Keronen edustaakin täysin eri laitaa poliittisten mielipiteiden kirjossa kuin minä, jostain syystä seuraan häntä Facebookissa.  Miehen ylä-asteikäisen satanistihevarin mielipiteitä muistuttavat kommentit päivänpolitiikasta ovat jollain tavalla viihdyttäviä muun, yleensä niin poliittisen korrektin, uutisvirran joukossa.  Tämä ei tarkoita, että arvostaisin Kerosta muuten kuin pieruhuumorin tasolla – politiikassa hän edustaa mielestäni vastenmielisiä ja vääriä arvoja ja on ihmisenä luultavasti sitä tyyppiä, jota haluaisi lyödä lyhyen samassa tilassa vietetyn ajan jälkeen.

Varmaankin tärkein minua ja Kerosta yhdistävä tekijä on kiinnostus edesmennyttä valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa kohtaan.  Sain juuri luettua Kerosen viime vuonna ilmestyneen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä. Jouduin odottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa huomattavan pitkän ajan, mikä kertoo, että Pekka Siitointa koskevalle kirjallisuudelle on tilausta. Monet, niin kuin minä, lukevat kaiken valtakunnanjohtajaa käsittelevän ilmestyvän kirjallisuuden.

Tällä tilauksella Keronen on todellakin ratsastanut. Siitointa koskevaa kirjallisuutta on tähän mennessä julkaistu hyvin vähän, joten kirja puolustaa siinä mielessä jotenkin paikkaansa, mutta tutkimuksellisesta näkökulmasta se on hyvin ohut teos. Siitoimen henkilökohtaiset arkistot siirrettiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon, ja paikka olisi rohkealle alan miehelle julkaista oikeaan historiantutkimukseen nojaava teos valtakunnanjohtajasta alkuperäislähteisiin vedoten. Keronen ei kuitenkaan ole noita arkistoja käynyt edes vilkaisemassa, ja hänen kirjansa perustuukin Siitoimen julkaistuihin teoksiin ja esimerkiksi Pekkaa käsittelevässä Mesikämmen-blogissa julkaistuun muiden tutkimukseen.

Siitoimen teoksia ei tosin ole mitenkään helppoa saada käsiinsä, ja niitä lähteinään käyttävä osuus, jossa kuvataan valtakunnanjohtajan maailmankuvaa, onkin teoksen painavinta ja perustelluinta antia. Selviää, että Siitoimella oli hyvin kattava metafyysinen järjestelmä maailman selittämiseksi, josta ei puuttunut sävyjä. Kaiken takana hän katsoi lymyävän yhden jumalan, joka oli pikemminkin luonnontieteen kuvaama voimakenttä kuin persoonallinen luoja jota Raamattu kuvaa.

Siitoimen maailmankuvassa kabbala oli merkittävä innoituksen lähde. Hän näki, että suurin, persoonaton kaiken takana oleva jumala ilmenee maailmassa emanaatioidensa – pienempien jumaluuksien kautta. Näitä alempia jumaluuksia olivat muun muassa Jeesus, Lucifer, Buddha, Saatana ja erilaiset luonnon haltiavoimat. Siitoin oli siitä harvinainen okkultisti, että hänen mukaansa henkisen polun harjoittaja voi turvautua myös Jeesukseen henkistä kasvua etsiessään. Tämän kasvun tavoitteena on korkeammalle värähtelytasolle pääseminen, joka johtaa lopulta ”ufo-ihmiseksi” tuloon.

Läheisin jumaluuksista Siitoimelle oli tietysti kuitenkin Lucifer. Hänen mukaansa Lucifer toi elämän tähän maailmaan sijoittaen ensimmäiset ihmiset Atlantikselle. Juutalaiset taas olivat tämän mytologian mukaan Jahven, katkeroituneen alemman jumaluuden, luoma kansa jota tuo jumaluus käytti kostaakseen.

Siitoinlainen mytologia on kieltämättä kiehtova sekoitus erilaisia esoteerisia ja new age-oppeja. Valtakunnanjohtaja oli selkeästi lukenut kaiken käsiinsä saamansa alaa käsittelevän kirjallisuuden. Sen esittelyn lisäksi Kerosen kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään muutamaa hauskaa anekdoottia arvokkaampaa. Kuin pakollista kirjallista harjoitustyötä tekevä yläastepoika Keronen on täyttänyt kirjan lopun muun muassa Siitoimen kilju- ja ruokaresepteillään saadakseen täyteen populaarille teokselle usein suositellun kolmisen sataa sivua. Tätä voisi pitää jollain tapaa raikkaana ratkaisuna, mutta kun keitokseen on lisätty Kerosen omia mukasyvällisiä pohdintoja ja aasinsiltoja, tuloksena on epäkoherentti sillisalaatti. Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin odottaa edelleen arvoistaan teosta.

 

Tiedemies ja maagikko Robert Fludd

 1600- ja 1700-luvut olivat mielenkiintoista ja ristiriitaista aikaa niin tieteen kuin okkultisminkin näkökulmasta. Tuolloin keskiaikana hallinnut skolastinen filosofia alkoi väistyä ja luotiin pohja modernille tieteelliselle ajattelulle. Toisaalta magiaa pidettiin vielä hyvin todellisena ilmiönä. 1600-luku on kuuluisa noitavainoista, jotka vaativat monien viattomien ihmisten hengen. Aikakaudet suuret tiedettä edistäneet ajattelijat Francis Baconista Newtoniin ottivat kirjoituksissaan kantaa nykyään esoteerisina ja taikauskona pidettyihin asioihin, ja vaikkapa Newtonille okkultistiset tutkimukset olivat yhtä tärkeitä kuin hänen varsinainen tieteellinen työnsä.

1600-luvulla tärkeä salatieteiden kehitykseen vaikuttanut seikka oli ruusuristiläisyyden synty vuosisadan alussa julkaistujen kirjoitusten kautta.  Esoteria ja luonnontiede kävivät vuoropuhelua, jonka yksi henkilöitymä oli planeettojen ratoja tutkineen Johannes Kepplerin (jota Carl Sagan on kutsunut viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi) ja kabbalisti, astrologi ja ruusuristiläisyyden puolestapuhuja Robert Fluddin ( 1574-1637) kiivas väittely tieteellisen ja hermeettisen tiedon eduista suhteessa toisiinsa.  Fludd uskoi, että korkeammat totuudet oli helpointa selittää symboliikan avulla. Kepplerin kanssa he selittivät kilpaa toisilleen todellisuuden perimmäistä olemusta, Keppler matematiikan ja Fludd metafysiikan avulla.

Fludd opiskeli Oxfordin yliopistossa ja matkusteli laajalti ympäri Eurooppaa opiskellen aikansa tieteitä ja salatieteitä. Hän tavoitteli uraa lääkärinä. Tässä hän seurasi toisen lääkärin ja okkultistin, Paracelsuksen jalanjälkiä – vuosisata aiemmin elänäyt Paracelsus muistetaan merkittävänä okkultistina, mutta hän vaikutti myös lääketieteen ja kemian kehitykseen ajattelullaan, joka ei kunnioittanut lääketieteen ikivanhoja auktoriteetteja. Tuohon aikaan lääketieteen edistys ei ollut vielä lähtenyt kunnolla liikkeelle, ja alana opiskelu tarkoitti lähinnä antiikin klassikkojen, kuten Galenosin opiskelua; auktoriteetti oli vielä evidenssiä tärkeämpää tieteellisen mielipiteen muodostuksessa.

Paracelsuksen lisäksi Fluddille tärkeitä vaikuttajia olivat renessanssiajan luonnonmagian harjoittajat, jotka siinä kun seremoniamaagikot työskentelivät henkien houkuttelemisen parissa, pyrkivät taikuudellaan vaikuttamaan suoraan luonnonvoimiin.

Fluddin teoria luonnonvoimista oli saanut vaikutteita kabbalasta, ja siinä on nähtävissä samanlainen metafysiikka, jossa jumalainen ilmenee emanaatioina aineessa. Fluddin mukaan kaikki oli syntynyt alun perin pimeästä kaaoksesta, jota jumalainen valo sitten työsti ja synnytti maailman. Hänen mukaansa kaikki materia edusti pyhää henkeä passiivisessa muodossa.

Fluddille raamattu oli tärkeä lähde ja apuväline maailman ymmärtämiseen. Siitä hän sai tukea myös käsitykselleen mikro- ja makrokosmoksien väliseen yhteyteen maailman ja ihmisen kehon välillä: Fludd näki, että sydän oli kuin aurinko, joka lähetti Hengen maailmaan säteidensä avulla antamaan elämää. Verenkierto rinnastui siis auringonsäteisiin.  Makrokosmoksessa vaikuttavaan henkeen vaikuttivat taivaankappaleiden asema, ja tämä henki saattoi myös ulottaa vaikutuksensa mikrokosmokseen aiheuttaen tauteja ihmisen kehossa.

Fluddin ajattelu ja kirjoitukset heijastavat mielenkiintoista taitekohtaa ajattelun historiassa, missä luonnontiede ja kokeellinen menetelmä alkoivat saada jalansijaa, mutta maagisia selityksiä pidettiin hyvin yleisesti pätevinä.  Hänen tekstissään Mosaicall Philosophy esitellään varhainen, hienostumaton ilmapuntari ja viitataan sillä saatuihin koetuloksiin, mutta sitten tuloksia ja meteorologisia ilmiöitä selitetään kabbalistisella ja raamatullisella filosofialla jumalan tahtomisesta ja ei-tahtomisesta, jotka ilmenevät valona ja pimeytenä ja ovat luonnonilmiöiden takana.

Jorge Luis Borges kabbalasta

 Jorge Luis Borges (1899-1986) on varmaankin tunnetuin argentiinalainen nykykirjailija.  Borgesin tuotanto koostui novelleista, esseistä ja runoista. Hän sekoitti taitavasti ensyklopedistisella otteella esiin tuotua faktaa ja filosofiaa ja mielikuvituksellista ja surrealistista sisältöä; Borges onkin usein yhdistetty maagisen realismin perinteeseen,  vaikka hänen tuotannossaan ei kovin usein esiinnykään tuolle lajityypille ominainen kansanperinteen ja realismin yhdistelmä.

Borgesin omaperäistä todellisuutta ja kirjailijanlaatua ilmentää hyvin kokoelma The Book of Imaginary Beings, jota olen lueskellut jo pidemmän aikaa lyhyitä pätkiä kerrallaan. Kirjassa kuvaillaan tietosanakirjamaisesti erilaisia mytologioissa ja kirjallisuudessa esiintyneitä mielikuvitusolentoja.  Vaikka aihe on fantastinen, Borgesin ote on filosofinen ja faktuaalinen. Tarkastelemalla ihmisen luomia, fyysisessä todellisuudessa esiintymättömiä olentoja paljastuu mielenkiintoisia asioita ihmisen mielen rakenteesta ja kulttuurin kategorioista.

Vastikään sain luettua Borgesin viime vuonna suomennetun esseekokoelman Seitsemän iltaa. Oikeammin esseet ovat transkriptioita elämänsä jälkipuoliskolla sokeutuneen Borgesin vuonna 1977 Buenos Airesissa pitämistä seitsemästä esitelmästä. Niissä hän käsittelee maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta myös hengellisiä aiheita, kuten buddhalaisuutta ja kabbalaa. Borges hengästyttää tietomäärällään ja lukeneisuudellaan, mutta esimerkiksi buddhalaisuutta käsittelevä essee sisältää asiavirheitä ja pinnallisia virhetulkintoja, jotka saavat epäilemään suurta tietomäärää muististaan vyöryttävän Borgesin muistamien faktojen paikkaansapitävyyttä myös muissa asioissa.

Borgesin esitys kabbalasta alkaa orientalistiselta ja paikkaansa pitämättömältä vaikuttavalla väitteellä, että pyhän kirjoituksen idea olisi jotenkin läntiseen kulttuuriin idästä tullut; kirjailijan mukaan läntisessä kulttuuripiirissä oraalinen traditio on ollut hallitseva ja määrittänyt suhtautumista teksteihin.  Väitteensä tueksi hän esittää anekdootteja kreikan klassisesta kirjallisuudesta ja vaikkapa Pythagoraasta, jonka opetukset levisivät suullisesti.

En käy väittämään, että tuntisin aihetta niin syvällisesti ja laajasti, että voisin kumota yksityiskohtaisesti Borgesin väitteet. Sen kuitenkin tiedän, että lähtökohtaisesti läntinen kristinusko on logoskeskeistä – siinä sana tulee ensin, se on olemassa ennen ainetta ja on pyhä, maailmaa luova asia. Idän uskonnoissa myös suhde niiden keskeisiin teksteihin on erilainen. Kristinuskossa Raamattu on jumalan sanaa, ihmisille ylhäältä tullut laki, kun taas buddhalaisuudessa ja muissa idän viisausperinteissä opetukset ovat enemmänkin pohdintaan ohjaavia mietintöjä.

Esittelemällä pyhän tekstin käsitettä Borges johdattaa lukijan kabbalan tekstintulkintaan, jossa teksti on absoluuttista ja välittää syviä merkityksiä, joiden siitä uuttamiseksi tarvitaan välillä mielikuvituksellisiakin keinoja.  Hän esittelee lyhyesti kabbalan perusperiaatteita painottaen esseessään kuitenkin itselleen siitä tärkeitä puolia.

Keskeinen näistä on pahan (teodikean) ongelma – miksi hyvä ja kaikkivaltias jumala sallii maailmassa ilmenevän pahuuden. Borgesin mukaan kabbalistien selitys asialle on sama kuin gnostilaisilla. Jumala, joka on tavoittamattoman määrittelemätön ja inhimillisen ymmärryksen tavoittamattomissa, ei itse luonut maailmaa, vaan sen loi hänestä polveutuva olento. Maailma on jumaluuden emanaatioiden ilmentymä ja siinä taistelevat ristiriitaiset voimat, jotka saattavat edustaa ikäviä voimia, mutta samalla tekevät maailmasta monipuolisemman ja rikkaamman, ehkä jopa täydellisemmän.

Borges tuo melko selkeästi esiin mielipiteensä, että kabbala on typeryyttä ja taikauskoa. Hän kuitenkin painottaa, miten sen tutkiminen kertoo henkisestä edistyneisyydestä. Tämä kuvastaakin hyvin suuren kirjailijan tavasta välittää viisautta, jossa tosiseikat ja logiikka olivat vain välineitä syvällisemmän todellisuuden kuvaamiseen. Tässä valossa Borgesin mahdolliset asiavirheetkin ovat merkityksettömiä.

Marjo Kaartisen spiritistinen istunto

 Esoterian tutkimus on suomalaisessa akateemisessa maailmassa viime vuosina saanut uudella tavalla näkyvyyttä ja tilaa. Käsittelin jo aiemmassa postauksessani artikkelikokoelmaa Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, mikä yllätti positiivisesti. Artikkelikokoelman synnyn taustalla on Koneen säätiön rahoittama monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan uskonnollisuuden murrosta ja esoteriaa suomalaisen sivistyneistön piirissä 1880-luvulta 1930-luvulle.

Samaan tutkimushankkeeseen liittyy vasta lukemani Marjo Kaartisen kirja Spiritistinen istunto. Kaartinen on kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa. Edellisen lukemani hankkeeseen liittyvän kirjan korkea taso ja Kaartisen kovista akateemisista meriiteistä kertova professorin arvo asettivat kirjaan liittyvät odotukset korkealle.

Kirja kertoo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suositusta spiritismistä mikrohistoriaan kallellaan olevalla käsittelytavalla.  Se ottaa lähempään tarkasteluun Suomessa 1893 vierailleen spiritistin Madame d’Esperancen sekä samana aikakautena vaikuttaneen antispiritisti Faustinuksen. Antispiritistit tekivät esityksissään samanlaisia temppuja kuin spiritistit – ajatuksenlukua, dematerialisointia,  hypnoosia ym, mutta he irtisanoutuivat kaikesta taiteesta tai hengellisyydestä esitystaiteessaan ilmilausuttuna tavoitteenaan paljastaa spiritistien näytösten olevan pelkkiä taikatemppuja, jotka olivat mahdollisia ilman yliluonnollisia voimia. Monet heistä, kuten kirjassa käsitelty Faustinus, tekivät myös yhteistyötä ajan tiedemiesten kanssa spiritismiin liittyvien ilmiöiden tutkimisessa. Tuona aikana tieteen rajalinja ja asenne suhteessa nykyisin parapsykologisiksi kutsuttuihin ilmiöihin oli erilainen kuin meidän aikoinamme – oli hyväksyttyä jopa tieteen valtavirrassa pitää henkimaailmaa ja yhteyttä tuonpuoleisiin todellisina asioina ja ne olivat valideja tieteen tutkimuskohteita.

Kirjan pyrkimyksenä lienee valottaa spiritististen esitysten lisäksi vuosisatojen vaihteen aikakautta, fin de siecleä, jota luonnehti elämänväsymys ja kääntyminen kohti sisintä ja henkisyyttä. Taiteessa kukoistivat dekadenssi ja symbolismi, tavoitteena oli kuvata aistein tavoittamatonta aistein havaittavin keinoin.

Sinänsä kirjan lähtöasetelma on mielenkiintoinen ja paljon lupaava. Kirjan mikrohistoriallinen ote kuitenkin johtaa mielestäni liikaa lillukanvarsien käsittelyyn analyyttisyyden sijaan. Kaartinen on nähnyt paljon vaivaa arkistojen läpikäyntiin ja spiritistien liikkeiden ja elämänvaiheiden paljastamiseen, mutta mielestäni tässä tutkimuksessa ei ole onnistuttu mikrohistorian yhdessä tärkeimmistä tavoitteista – siinä, että pieniä asioita tutkimalla saataisiin lisää tietoa laajemmista ilmiöistä ja niiden esiintymisestä ja dynamiikasta mikrotasolla.

Ehkä vika on minussa. En ole koskaan ole ollut suuri empirian ystävä. Vaikka opiskelinkin yliopistolla historiaa, olen aina ollut kiinnostuneempi laajoista kehityslinjoista ja vaikkapa aatehistoriasta kuin yksityiskohtaisesta tapahtumahistoriasta. Toki kirjassa esitetyt esitystaiteilijoiden elämäkerrat ovat sinällään mielenkiintoista human interest-kamaa, mutta vaikkapa se, että heidän julkisuudessa kerrotut taustansa ja tittelinsä olivat usein keksittyjä ja väärennettyjä, ei ole kovinkaan yllättävää.

En käy vähättelemään historian professorin kirjoittaman kirjan historiantutkimuksellisia ansioita. Empirian ja yksityiskohtien kammoni lienee suurimpia syitä siihen, ettei minusta tullut ammattimaista historiantutkijaa.

Kaiken kaikkiaan on hyvin positiivista, että esoterian ja okkultismin tieteellinen tutkimus on ottanut Suomessa tuulta alleen. Vielä käynnissä olevasta tutkimushankkeesta syntynee vielä kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia. Toivottavasti tutkijat pyrkivät myös luomaan keskusteluyhteyttä henkisen polun kulkijoihin, joille kiinnostus esoteriaan ei ole vain tieteellistä; näen, että tällaisesta ajatuksenvaihdosta voisivat hyötyä molemmat osapuole

Jooga - poseerausta vai salaisien voimien valjastamista?

Olen aina suhtautunut joogaan hieman epäluuloisen torjuvasti. Myönnän, että asenteeni perustuu enimmäkseen ennakkoluuloihin – en ole koskaan astunut joogastudioon ja lukenut aiheesta hyvin vähän.

Minulle jooga on edustanut pinnallista, trendikästäkin henkisyyttä. Olen pitänyt useimpia joogan satunnaisia harrastajia pinnallisina ja teennäisinä poseeraajina, jotka muutaman asanan opittuaan tuntevat henkisyyden ja syvällisen rauhan virtaavan lävitseen. Asiaa ei ole auttanut, että joogaposeeraukset ovat suosittuja Instagramissa ja muiden sosiaalisten medioiden kuvissa; laittamalla kädet mudraan ja nostamalla jalkaterä toisen jalan polvea vastaan viestitään syvällisyydestä. Joogien henkisyyden taso tuntuu syventyvän notkeuden myötä – jalkansa niskan taakse käsinseisonnassa taittava osoittanee jo suuriin uskonnollisiin ajattelijoihin verrattavaa syvällisyyttä.

Identiteettiasiat sikseen, buddhalaisesta taustastani lähtien jooga on tuntunut jonkinlaiselta vastavoimalta zen-polulla omaksumilleni henkisille oivalluksille. Toki zen-meditaation tausta on samassa Intian henkisten ja ruumiillisten harjoitusten perinteessä, josta joogakin ponnistaa. Zen on kuitenkin buddhalaista, jooga taas – perinteisesti – hindulaista. Vaikka yleisessä katsantokannassa nuo kaksi uskontoa saatetaan niputtaa yhteen, ovat niiden erot hyvin syvälle käyviä ja mielestäni yhteen sovittamattomia. Buddhalaiset eivät usko sieluun, atmaniin, tai jonkinlaista jumalaa tai maailmansielua vastaavaan henkeen, brahmaniin. Hindulaisuuden useimmissa tulkinnoissa kuitenkin henkisyyden ja uskonnon päämääränä nähdään atmanin yhdistyminen brahmaniin tai jonkinlainen itseoivallus, jossa atman ymmärtää olevansa brahmania ja  vapautuu jälleensyntymien kiertokulusta.

Toki joogan on, varsinkin nykyaikana, paljon enemmän kuin pinnalliset vaikutelmani ja ennakkotietoni siitä. Luin vastikään Stefanie Symanin kirjan The Subtle Body – The Story of Yoga in America. Kirja oli vetävästi kirjoitettu kertomus kiinnostavista historian henkilöistä, seurapiiriskandaaleista ja kulteista, mutta siinä tuotiin ilmi jossain määrin myös joogan oppia ja harjoitusperinteiden sisältöä.

Symanin kirjan perusteella joogan perustana on sen otsikon mukainen oppi hienorakenteisesta (subtle) kehosta, energiajärjestelmästä, joka pyörittää olemustamme ilmeisen fyysisen anatomian lisäksi. Tässä ei-fyysisessä energiakehossa kiertävää elämänvoimaa kutsutaan kundaliiniksi. Sen herättämistä pidetään monien joogasuuntausten päämääränä ja keinona itseoivalluksen herättämiseksi. Energiakehon keskuksia ovat sen keskilinjalla sijaitsevat chakrat eli energiakeskukset.

Tuhansien vuosien harjoituksen ja tutkimuksen myötä energiakehon toiminnasta, kundaliinista ja chakroista on kehitetty monimutkainen oppi, joka on uskottavien joogaperinteiden harjoitusten taustalla ja perusteluna. Länsimainen lääketiede on vahvistanut osan joogien opeista (ja toki pitää osaa perusteettomina), ja ennen kaikkea harjoittajat ovat kokemuksellisesti tunteneet tämän mystisen fysiologian totuudenmukaiseksi.

Olen viime vuosina alkanut harrastamaan enemmän liikuntaa pelkän meditoinnin lisäksi. Juoksemisessa on jo sinällään meditatiivinen ja henkinen aspekti, mutta minua kiinnostaisi kokeilla myös lähtökohtaisesti liikunnan ja meditaation yhdistämiseen pyrkiviä kehollisempia henkisiä harjoituksia. Olen varmaankin menossa kevään aikana asahi-rymään ja minua kiinnostavat myös taiji ja jotkin joogan suuntaukset.

Keho ja mieli ovat yhtä. Vaikkapa traumat ilmenevät mielemme lisäksi myös ruumiillistuneina kehoissamme. Niiden parantamiseksi tarvitsemme kehollista terapiaa ja ruumiin ja mielen yhteyden vahvistamista. Olen myös omista kokemuksistani tuntenut, että meissä ihmisissä psykofyysisinä olentoina asuu arkipäiväisen kokemuksen ylittäviä voimia, jotka yllättäen koettuina saattavat suistaa elämämme raiteiltaan. Saattaa hyvin olla, että joogan perinteistä löytyy keinoja kehittää näitä voimia ja valjastaa ne persoonamme käyttöön.

Danten esoteeriset vaikutteet

Jumalaisen näytelmän tulkintaa hallitsi pitkään moraalinen näkemys. Teoksessa tehdään matka helvettiin kuvaten sen kauhuja ja näyttäen erilaisia syntisiä henkilöitä, jotka rikkomuksiensa vakavuuden perusteella olivat päätyneet eri tasoille helvetissä.

Runoelmassa Danten tosielämän viholliset kärsivät – vertauskuvallisesti tai profeetallisesti – rangaistuksensa paholaisen tulessa. Runoilija oli vahvasti mukana 1200- ja 1300-luvun vaihteen Italian kaupunkivaltioiden sotkuisessa politiikassa, joten hänellä riitti vihollisia. Yllättäen helvettiin oli teoksessa päätynyt kuitenkin myös Danten opettaja Brunetto Latini. Hän oli joutunut helvettiin samalle tasolle sodomiittien kanssa, joten syynä tähän kohtaloon pidetään Latinin homoseksuaalisia taipumuksia, joille ei ole löytynyt täysin päteviä historiallisia lähteitä. Vaikka Dante tuomitsi Latinin kadotukseen, kuvataan häntä runoelmassa myötämielisesti esimerkkinä siitä, että hyväkin ihminen voi syyllistyä synteihin ja joutua helvettiin.

Latinia pidetään Danten esoteerisen ja mystisen maailmankuvan lähteenä. Mysteerikoulukunnat, astrologia, kabbalistinen lukumystiikka ja islamilainen suufifilosofia vaikuttivat teoksessa sen kristillisen julkisivun takana.

Kerrotaan, että vuonna 1260 Latinille ilmestyi, hänen matkustaessaan Pohjois-Italiassa, naispuolinen jättiläinen, jota ympäröivät muodostelmana erilaiset metsäneläimet. Näky kertoi olevansa Luonto, jonka jumala oli luonut toteuttamaan tämän toiveet. Hän kertoi ihmisen olevan luomakunnan kruunu, jonka suurin lahja oli kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan. Näky opetti Latinille, miten tämä suuntaamalla itsensä sisäänpäin omaan henkeensä, pystyisi saamaan tietoa maailmasta ja universumin merkityksestä.

Latini eli 1200-luvun lopulla maanpaossa Pariisissa. Siellä hän tapasi Tuomas Akvinolaisen ja tuli vihityksi Temppeliherrain ritarikuntaan liittyvään salaseuraan, joka palvoi viisauden jumalatar Sapientaa. Noina aikoina temppeliherroista oli tullut massiivisen vaikutusvaltainen ja vauras järjestö, jonka temppeli Pariisissa oli Vatikaanin tavoin kaupunki kaupungissa. Temppeliherrat olivat ristiretkillään olleet vaikutuksessa islamilaisen sivilisaation kanssa, joka tuolloin oli huomattavasti Eurooppaa kehittyneempi. Latini sai heiltä suufivaikutteensa, jotka myöhemmin periytyivät Dantelle. Temppeliherroista oli kuitenkin tullut vaarallisen suuri voimatekijä, ja 1300-luvun alussa Ranskan kuningas Filip IV tuhosi heidän ritarikuntansa jumalanpilkkasyytteiden varjolla. Tämä lienee ollut Dantelle opetuksena vääräoppisuuden vaarallisuudesta ja motivoinut häntä piilottamaan oikeaoppiseen kristinuskoon sopimattomat näkökantansa allegorioihin.

Jumalaisen näytelmän mallinen matka alamaailmaan oli tehty jo antiikin roomalaisen runoilijan Vergiliuksen Aeneis-teoksessa. Jonathan Blackin mukaan Vergilius oli initioitu salaseuraan, jonka menoihin kuului kokelaan saattaminen paastoamista, huumeita ja sensorista deprivaatiota sisältäneiden valmisteluiden jälkeen luolaan, jossa hän todisti salaisia menoja ja koki näkyjä, jotka eivät tuntuneet olevan tästä maailmasta. 50-luvulla amatööriarkeologi Robert Paget löysi luolaston, jota pidetään Vergiliuksen initiaatiomenojen paikkana.

Dantea ohjasi hänen mystinen visionsa. Brunetto Latini oli opettanut hänelle kyvyn nähdä materiaalisen maailman verhon tuolle puolen. Siinä missä Latini palvoi viisautta, Dante lisäsi tähän visioon vielä suuremman ja tärkeämmän voiman, rakkauden, jonka ympärillä maailma pyöri. Se teki hänen näkemyksestään kuolemattoman ja ohjasi kirjoittamaan teoksen, jota vielä tänäkin päivänä luetaan.