Jorge Luis Borges kabbalasta

 Jorge Luis Borges (1899-1986) on varmaankin tunnetuin argentiinalainen nykykirjailija.  Borgesin tuotanto koostui novelleista, esseistä ja runoista. Hän sekoitti taitavasti ensyklopedistisella otteella esiin tuotua faktaa ja filosofiaa ja mielikuvituksellista ja surrealistista sisältöä; Borges onkin usein yhdistetty maagisen realismin perinteeseen,  vaikka hänen tuotannossaan ei kovin usein esiinnykään tuolle lajityypille ominainen kansanperinteen ja realismin yhdistelmä.

Borgesin omaperäistä todellisuutta ja kirjailijanlaatua ilmentää hyvin kokoelma The Book of Imaginary Beings, jota olen lueskellut jo pidemmän aikaa lyhyitä pätkiä kerrallaan. Kirjassa kuvaillaan tietosanakirjamaisesti erilaisia mytologioissa ja kirjallisuudessa esiintyneitä mielikuvitusolentoja.  Vaikka aihe on fantastinen, Borgesin ote on filosofinen ja faktuaalinen. Tarkastelemalla ihmisen luomia, fyysisessä todellisuudessa esiintymättömiä olentoja paljastuu mielenkiintoisia asioita ihmisen mielen rakenteesta ja kulttuurin kategorioista.

Vastikään sain luettua Borgesin viime vuonna suomennetun esseekokoelman Seitsemän iltaa. Oikeammin esseet ovat transkriptioita elämänsä jälkipuoliskolla sokeutuneen Borgesin vuonna 1977 Buenos Airesissa pitämistä seitsemästä esitelmästä. Niissä hän käsittelee maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta myös hengellisiä aiheita, kuten buddhalaisuutta ja kabbalaa. Borges hengästyttää tietomäärällään ja lukeneisuudellaan, mutta esimerkiksi buddhalaisuutta käsittelevä essee sisältää asiavirheitä ja pinnallisia virhetulkintoja, jotka saavat epäilemään suurta tietomäärää muististaan vyöryttävän Borgesin muistamien faktojen paikkaansapitävyyttä myös muissa asioissa.

Borgesin esitys kabbalasta alkaa orientalistiselta ja paikkaansa pitämättömältä vaikuttavalla väitteellä, että pyhän kirjoituksen idea olisi jotenkin läntiseen kulttuuriin idästä tullut; kirjailijan mukaan läntisessä kulttuuripiirissä oraalinen traditio on ollut hallitseva ja määrittänyt suhtautumista teksteihin.  Väitteensä tueksi hän esittää anekdootteja kreikan klassisesta kirjallisuudesta ja vaikkapa Pythagoraasta, jonka opetukset levisivät suullisesti.

En käy väittämään, että tuntisin aihetta niin syvällisesti ja laajasti, että voisin kumota yksityiskohtaisesti Borgesin väitteet. Sen kuitenkin tiedän, että lähtökohtaisesti läntinen kristinusko on logoskeskeistä – siinä sana tulee ensin, se on olemassa ennen ainetta ja on pyhä, maailmaa luova asia. Idän uskonnoissa myös suhde niiden keskeisiin teksteihin on erilainen. Kristinuskossa Raamattu on jumalan sanaa, ihmisille ylhäältä tullut laki, kun taas buddhalaisuudessa ja muissa idän viisausperinteissä opetukset ovat enemmänkin pohdintaan ohjaavia mietintöjä.

Esittelemällä pyhän tekstin käsitettä Borges johdattaa lukijan kabbalan tekstintulkintaan, jossa teksti on absoluuttista ja välittää syviä merkityksiä, joiden siitä uuttamiseksi tarvitaan välillä mielikuvituksellisiakin keinoja.  Hän esittelee lyhyesti kabbalan perusperiaatteita painottaen esseessään kuitenkin itselleen siitä tärkeitä puolia.

Keskeinen näistä on pahan (teodikean) ongelma – miksi hyvä ja kaikkivaltias jumala sallii maailmassa ilmenevän pahuuden. Borgesin mukaan kabbalistien selitys asialle on sama kuin gnostilaisilla. Jumala, joka on tavoittamattoman määrittelemätön ja inhimillisen ymmärryksen tavoittamattomissa, ei itse luonut maailmaa, vaan sen loi hänestä polveutuva olento. Maailma on jumaluuden emanaatioiden ilmentymä ja siinä taistelevat ristiriitaiset voimat, jotka saattavat edustaa ikäviä voimia, mutta samalla tekevät maailmasta monipuolisemman ja rikkaamman, ehkä jopa täydellisemmän.

Borges tuo melko selkeästi esiin mielipiteensä, että kabbala on typeryyttä ja taikauskoa. Hän kuitenkin painottaa, miten sen tutkiminen kertoo henkisestä edistyneisyydestä. Tämä kuvastaakin hyvin suuren kirjailijan tavasta välittää viisautta, jossa tosiseikat ja logiikka olivat vain välineitä syvällisemmän todellisuuden kuvaamiseen. Tässä valossa Borgesin mahdolliset asiavirheetkin ovat merkityksettömiä.

Marjo Kaartisen spiritistinen istunto

 Esoterian tutkimus on suomalaisessa akateemisessa maailmassa viime vuosina saanut uudella tavalla näkyvyyttä ja tilaa. Käsittelin jo aiemmassa postauksessani artikkelikokoelmaa Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, mikä yllätti positiivisesti. Artikkelikokoelman synnyn taustalla on Koneen säätiön rahoittama monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan uskonnollisuuden murrosta ja esoteriaa suomalaisen sivistyneistön piirissä 1880-luvulta 1930-luvulle.

Samaan tutkimushankkeeseen liittyy vasta lukemani Marjo Kaartisen kirja Spiritistinen istunto. Kaartinen on kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa. Edellisen lukemani hankkeeseen liittyvän kirjan korkea taso ja Kaartisen kovista akateemisista meriiteistä kertova professorin arvo asettivat kirjaan liittyvät odotukset korkealle.

Kirja kertoo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suositusta spiritismistä mikrohistoriaan kallellaan olevalla käsittelytavalla.  Se ottaa lähempään tarkasteluun Suomessa 1893 vierailleen spiritistin Madame d’Esperancen sekä samana aikakautena vaikuttaneen antispiritisti Faustinuksen. Antispiritistit tekivät esityksissään samanlaisia temppuja kuin spiritistit – ajatuksenlukua, dematerialisointia,  hypnoosia ym, mutta he irtisanoutuivat kaikesta taiteesta tai hengellisyydestä esitystaiteessaan ilmilausuttuna tavoitteenaan paljastaa spiritistien näytösten olevan pelkkiä taikatemppuja, jotka olivat mahdollisia ilman yliluonnollisia voimia. Monet heistä, kuten kirjassa käsitelty Faustinus, tekivät myös yhteistyötä ajan tiedemiesten kanssa spiritismiin liittyvien ilmiöiden tutkimisessa. Tuona aikana tieteen rajalinja ja asenne suhteessa nykyisin parapsykologisiksi kutsuttuihin ilmiöihin oli erilainen kuin meidän aikoinamme – oli hyväksyttyä jopa tieteen valtavirrassa pitää henkimaailmaa ja yhteyttä tuonpuoleisiin todellisina asioina ja ne olivat valideja tieteen tutkimuskohteita.

Kirjan pyrkimyksenä lienee valottaa spiritististen esitysten lisäksi vuosisatojen vaihteen aikakautta, fin de siecleä, jota luonnehti elämänväsymys ja kääntyminen kohti sisintä ja henkisyyttä. Taiteessa kukoistivat dekadenssi ja symbolismi, tavoitteena oli kuvata aistein tavoittamatonta aistein havaittavin keinoin.

Sinänsä kirjan lähtöasetelma on mielenkiintoinen ja paljon lupaava. Kirjan mikrohistoriallinen ote kuitenkin johtaa mielestäni liikaa lillukanvarsien käsittelyyn analyyttisyyden sijaan. Kaartinen on nähnyt paljon vaivaa arkistojen läpikäyntiin ja spiritistien liikkeiden ja elämänvaiheiden paljastamiseen, mutta mielestäni tässä tutkimuksessa ei ole onnistuttu mikrohistorian yhdessä tärkeimmistä tavoitteista – siinä, että pieniä asioita tutkimalla saataisiin lisää tietoa laajemmista ilmiöistä ja niiden esiintymisestä ja dynamiikasta mikrotasolla.

Ehkä vika on minussa. En ole koskaan ole ollut suuri empirian ystävä. Vaikka opiskelinkin yliopistolla historiaa, olen aina ollut kiinnostuneempi laajoista kehityslinjoista ja vaikkapa aatehistoriasta kuin yksityiskohtaisesta tapahtumahistoriasta. Toki kirjassa esitetyt esitystaiteilijoiden elämäkerrat ovat sinällään mielenkiintoista human interest-kamaa, mutta vaikkapa se, että heidän julkisuudessa kerrotut taustansa ja tittelinsä olivat usein keksittyjä ja väärennettyjä, ei ole kovinkaan yllättävää.

En käy vähättelemään historian professorin kirjoittaman kirjan historiantutkimuksellisia ansioita. Empirian ja yksityiskohtien kammoni lienee suurimpia syitä siihen, ettei minusta tullut ammattimaista historiantutkijaa.

Kaiken kaikkiaan on hyvin positiivista, että esoterian ja okkultismin tieteellinen tutkimus on ottanut Suomessa tuulta alleen. Vielä käynnissä olevasta tutkimushankkeesta syntynee vielä kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia. Toivottavasti tutkijat pyrkivät myös luomaan keskusteluyhteyttä henkisen polun kulkijoihin, joille kiinnostus esoteriaan ei ole vain tieteellistä; näen, että tällaisesta ajatuksenvaihdosta voisivat hyötyä molemmat osapuole