1600- ja 1700-luvut olivat mielenkiintoista ja ristiriitaista aikaa niin tieteen kuin okkultisminkin näkökulmasta. Tuolloin keskiaikana hallinnut skolastinen filosofia alkoi väistyä ja luotiin pohja modernille tieteelliselle ajattelulle. Toisaalta magiaa pidettiin vielä hyvin todellisena ilmiönä. 1600-luku on kuuluisa noitavainoista, jotka vaativat monien viattomien ihmisten hengen. Aikakaudet suuret tiedettä edistäneet ajattelijat Francis Baconista Newtoniin ottivat kirjoituksissaan kantaa nykyään esoteerisina ja taikauskona pidettyihin asioihin, ja vaikkapa Newtonille okkultistiset tutkimukset olivat yhtä tärkeitä kuin hänen varsinainen tieteellinen työnsä.
1600-luvulla tärkeä salatieteiden kehitykseen vaikuttanut seikka oli ruusuristiläisyyden synty vuosisadan alussa julkaistujen kirjoitusten kautta. Esoteria ja luonnontiede kävivät vuoropuhelua, jonka yksi henkilöitymä oli planeettojen ratoja tutkineen Johannes Kepplerin (jota Carl Sagan on kutsunut viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi) ja kabbalisti, astrologi ja ruusuristiläisyyden puolestapuhuja Robert Fluddin ( 1574-1637) kiivas väittely tieteellisen ja hermeettisen tiedon eduista suhteessa toisiinsa. Fludd uskoi, että korkeammat totuudet oli helpointa selittää symboliikan avulla. Kepplerin kanssa he selittivät kilpaa toisilleen todellisuuden perimmäistä olemusta, Keppler matematiikan ja Fludd metafysiikan avulla.
Fludd opiskeli Oxfordin yliopistossa ja matkusteli laajalti ympäri Eurooppaa opiskellen aikansa tieteitä ja salatieteitä. Hän tavoitteli uraa lääkärinä. Tässä hän seurasi toisen lääkärin ja okkultistin, Paracelsuksen jalanjälkiä – vuosisata aiemmin elänäyt Paracelsus muistetaan merkittävänä okkultistina, mutta hän vaikutti myös lääketieteen ja kemian kehitykseen ajattelullaan, joka ei kunnioittanut lääketieteen ikivanhoja auktoriteetteja. Tuohon aikaan lääketieteen edistys ei ollut vielä lähtenyt kunnolla liikkeelle, ja alana opiskelu tarkoitti lähinnä antiikin klassikkojen, kuten Galenosin opiskelua; auktoriteetti oli vielä evidenssiä tärkeämpää tieteellisen mielipiteen muodostuksessa.
Paracelsuksen lisäksi Fluddille tärkeitä vaikuttajia olivat renessanssiajan luonnonmagian harjoittajat, jotka siinä kun seremoniamaagikot työskentelivät henkien houkuttelemisen parissa, pyrkivät taikuudellaan vaikuttamaan suoraan luonnonvoimiin.
Fluddin teoria luonnonvoimista oli saanut vaikutteita kabbalasta, ja siinä on nähtävissä samanlainen metafysiikka, jossa jumalainen ilmenee emanaatioina aineessa. Fluddin mukaan kaikki oli syntynyt alun perin pimeästä kaaoksesta, jota jumalainen valo sitten työsti ja synnytti maailman. Hänen mukaansa kaikki materia edusti pyhää henkeä passiivisessa muodossa.
Fluddille raamattu oli tärkeä lähde ja apuväline maailman ymmärtämiseen. Siitä hän sai tukea myös käsitykselleen mikro- ja makrokosmoksien väliseen yhteyteen maailman ja ihmisen kehon välillä: Fludd näki, että sydän oli kuin aurinko, joka lähetti Hengen maailmaan säteidensä avulla antamaan elämää. Verenkierto rinnastui siis auringonsäteisiin. Makrokosmoksessa vaikuttavaan henkeen vaikuttivat taivaankappaleiden asema, ja tämä henki saattoi myös ulottaa vaikutuksensa mikrokosmokseen aiheuttaen tauteja ihmisen kehossa.
Fluddin ajattelu ja kirjoitukset heijastavat mielenkiintoista taitekohtaa ajattelun historiassa, missä luonnontiede ja kokeellinen menetelmä alkoivat saada jalansijaa, mutta maagisia selityksiä pidettiin hyvin yleisesti pätevinä. Hänen tekstissään Mosaicall Philosophy esitellään varhainen, hienostumaton ilmapuntari ja viitataan sillä saatuihin koetuloksiin, mutta sitten tuloksia ja meteorologisia ilmiöitä selitetään kabbalistisella ja raamatullisella filosofialla jumalan tahtomisesta ja ei-tahtomisesta, jotka ilmenevät valona ja pimeytenä ja ovat luonnonilmiöiden takana.
