Luin käytännöllisen filosofian professori Juha Räikän kirjan Salaliittoteorioiden filosofia. Kirjalla oli raflaava, ja luultavasti myynnin edistämiseksi lisätty alaotsikko Temppeliherroista liskoihmisiin, joka antoi olettaa, että luvassa olisi myös salatieteilijää kiinnostavaa sisältöä. Odotin, että parhaimmassa tapauksessa teoksessa esiteltäisiin erilaisia salaliittoteorioita syvällisesti.
Mitään tällaista kirja ei kuitenkaan tarjonnut. Se ei keskittynyt yksittäisiin salaliittoteorioihin, vaan ilmiöön nimeltä salaliittoteoriat. Ote oli filosofinen ja kriittisen yhteiskunnallinen; kirjassa muun muassa pohditaan, miten salaliittoteorioihin pitäisi suhtautua ja millainen tiedollinen oikeutus niillä on. Käsitteiden määrittelyllä ja puntaroinnilla on siinä nykyfilosofialle tyypillisesti merkittävä osa.
Räikän teoksen pohjalta ajauduin kuitenkin pohtimaan joitain okkultismiin ja henkiseen tiehen liittyviä asioita. Kirjassa käsitellään ajatusta megasalaliitosta. Tämä tarkoittaa teoriaa siitä, että edes tiedollisten auktoriteettien, kuten median ja tutkijoiden, paljastamat salaliitot eivät ole oikeita – ne on paljastettu meille vain, jotta uskoisimme noiden auktoriteettien luotettavuuteen ja oikeellisuuteen. Megasalaliittoteorian mukaan kaiken takana on vielä suurempi vallanpitäjien ja suhmureiden salaliitto – he hallitsevat täydellisesti maailmaamme ja saavat meidät uskomaan ja pitämään totena sen, mitä he haluavat ja mikä on heille hyödyllistä.
Räikkä esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat ajatelleet, että vallanpitäjien olisi oikeutettua tai jopa suotavaa valehdella kansalaisilleen. Lista on pitkä ja sisältää huomattavia filosofeja. Jo Platon puhui ”kauniista valheesta”, jonka valtiota hallitsevat filosofit kehittävät ja runoilijat levittävät. Platonin totalitaristisessa ihannevaltiossa tämän valheen tarkoitus oli sopeuttaa ihmisiä asemiinsa ja tehdä heistä parempia ja tottelevaisempia kansalaisia.
Myöhemmin monet merkittävät ajattelijat ovat eksplisiittisesti asettaneet tämän ”kauniin valheen” asemaan järjestäytyneen uskonnon, joka heidän tapauksessaan on useimmiten ollut kristinusko. Thomas Moren Utopia-kirjassa kuvitteellisessa saaressa sijaitsevassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee uskonnonvapaus, ihminen saa valita uskontonsa, mutta uskonnottomuutta ei kuitenkaan sallita, koska uskonto nähdään tärkeäksi yhteiskuntaa koossa pitäväksi voimaksi. Myös poliittisen filosofian edelläkävijä Rousseau näki ateismin haitallisena yhteiskunnalle.
Uskonnollisuus on ihmisille tietyllä tavalla hyvin luontaista. Jo kivikauden ihmisillä oli shamaaninsa ja palvontamenonsa. Meillä on jokin alitajuinen henkinen ulottuvuus, jonka tutkimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan mystiikkaa ja rituaaleja. Jotain tapahtui kuitenkin, kun shamaaneista tuli pappeja ja kansan kaitsijoita. Uskonnollisuudesta tuli etsinnän ja tutkimisen sijaan palvontaa ja vallankäyttöä. Mielestäni ainakin Vanhaa Testamenttia lukiessa tulee mieleen väistämättä uskonnon funktio heimokansa hallitsemisessa – jumalan tahto on myös heimon johtajien tahto ja sitä uhmaavia rangaistaan ankarasti jumalan kädellä.
Maallisen vallan ja kirkon väliset yhteydet ovat olleet läntisessä maailmassa ennen hyvinkin tiiviitä. Ei ole uskottavaa olettaa, että ennen valistusaikoja kirkon tai valtioiden päättäjissä olisi ollut juurikaan ateisteja. Varsinkin katolinen kirkko on ollut historiassa merkittävä vallankäyttäjä, ja sen päättäjät ja papisto ovat varmasti olleet tietoisia tästä roolistaan ja pelanneet valtapelejä.
Uskonto on vallankäytön väline. Mieltä kiihdyttävä kysymys kuuluu, olisiko se voitu tietoisesti luoda tähän rooliin?
