Järki ja magia - Platon ja taikuus

Suhteeni länsimaisen filosofian merkittävimpänä hahmona pidettyyn Platoniin on aina ollut hyvin kaksijakoinen. Toisaalta hän oli järjen inhimillisyyden huipuksi kohottava idealisti, toisaalta taas totalitaristi ja dualisti, joka hengen ylivertaisuutta julistamalla vaikutti länsimaiseen pahan metafysiikkaan, joka näkee lihallisen alempiarvoisena ja pahana.

Platon ei lähtenyt ajattelustaan tyhjästä mielestä, tabula rasasta, vaan hän peri aikansa ja kulttuurinsa käsitteitä, arvostuksia ja uskomuksia. Hänen nimiinsä laitetuissa kirjoituksissa käsitellään myös paljon magiaa, joka tuon ajan maailmassa oli tunnustettu tosiasia.

Platon kuvailee teoksissaan filosofiset perusteet joiden mukaan magia toimii. Hänen kuvailemansa magia on lähinnä sympaattista magiaa, jossa samankaltaisiin asioihin vaikutetaan symboleita käyttämällä. Tällaisen magian toimivuus perustui Platonin mukaan jumalaisen voiman, rakkauden välitykseen. Rakkaus oli hänelle maailman antipatioiden ja sympatioiden harmonisoija – ei abstraktina voimana vaan persoonallisena jumalana. 

Platon vertaa tätä vaikutusta siihen, miten planeetat saattavat vaikuttaa tautien kehitykseen. Tässä tulee ilmi länsimaisen magian yksi keskeisimmistä periaatteista: kuten alhaalla, niin myös ylhäällä – mikro ja makrokosmoksen vastaavuus. Planeetat olivat tuon ajan ihmisille myös persoonallisia jumalia jotka vaikuttivat ihmisten elämään.

Rakkaus ei ollut Platonille yksi suurista jumalista, vaan kuolevaisten ja suurten ylhäisten jumalien välillä välittävä daimon. Tähän johtopäätökseen filosofi tuli dialektisella, logiikkaan perustuvalla päättelyllä: koska rakkaus tarvitsi ja halusi, se ei voinut olla kaikkivaltias jumala.

Rakkauden välittävä voima tapahtui erilaisilla merkeillä persoonien välisen emotionaalisen viestinnän ja musiikillisen resonanssin kaltaisesti. Rakkaus on sympatiaa ja antipatioita hallitseva voima, joka välittää vaikutuksia maailmassa, ja jota magiaa hallitseva voi käyttää hyväkseen.

Yksi aihe, jonka yhteydessä Platonin tuotannossa magia tulee esille, on lääketiede. Tuon ajan lääketieteeksi kutsuttu puoskarointi perustui ajatukseen ihmisessä vaikuttavien aineiden ja voimien tasapainolle. Näkemys oli sillä tavalla holistinen, että elämäntapojen ja ajattelun nähtiin olevan terveyden perusta. Kohtuullisuus oli tärkeää. Platon myös näki että sokraattinen dialoginen metodi voi parantaa ihmisen myös fyysisesti. Ihmisen terveys rinnastettiin musiikilliseen harmoniaan. Elämänvoima oli juuri rakkautta – sympatian ja antipatian kosmisia voimia, jotka liikuttavat maailmaa. Maailma on organismin kaltainen.

Vaikka Platon esitti, miten maailma toimii, poliittisessa filosofiassaan ja esityksessään ihannevaltionsa laista hän kehotti rankaisemaan sen käytöstä ankarasti. Vaikka noituus ja muu magian harjoittaminen perustui pääosin samoille periaatteille kuin perinteinen uskonto, piti hän magian uhkana valtiolle ja yhteiskuntajärjestykselle. Sen harjoittaminen tuhosi hurskauden ja kunnioituksen, jotka ovat perinteisen uskonnon tukipilareita. Myös salailu, joka liittyi okkultistisempaan magiaan, oli tuhoisaa yhteiskunnalle. Platonin mielestä noidat kylvivät epäsopua ja epäjärjestystä ja houkuttelivat jumalien vihan kaikkien, myös hyvien ihmisten päälle.

Rituaaleista ja Crowleyläisestä rituaalimagiasta

Suhteeni rituaaleihin on hyvin kompleksinen. Olen aina pitänyt kirkonmenoja piinaavana kidutuksena, jäykistyneenä patsasteluna, jonka merkitystä harvat enää miettivät kovinkaan syvällisesti; mielestäni tapakristityt ihmiset ovat pystyyn kuolleita muumioita, jotka ovat menettäneet kykynsä mitenkään pohtia tai kokea eri tasoilla elämän merkityksellisyyttä sitoessaan elämänsä käännekohdat rituaaleihin, joiden sisältö on heille merkityksetön.

Toisaalta zenissä on, varsinkin yhteisöllisissä harjoituksen muodoissa, rituaaleilla on tärkeä osa. Näin ainakin, jos itse meditaatio nähdään rituaalina. Tätähän se joidenkin määritelmien mukaan on. Zendolla ja retriiteillä harjoitettaessa mukana on jonkun verran muitakin rituaaleja. Niiden merkityksestä ja välttämättömyydessä on omissa zen-ympyröissäni keskusteltu jonkun verran.

Vaikka rituaalit tuntuisivat välillä pitkäveteisiltä ja merkityksettömiltä, voi niiden harras ja keskittynyt suorittaminen vahvistaa merkityksellisyyden tunnetta ja uskoa harjoitukseen. Zen-meditaatiossa voi myös yhden näkökulman mukaan nähdä tavoitteena nähdä sellaisen orientaation ja mielentilan tavoittelu, missä kaikki päivittäinen toiminta arjessa on osa harjoitusta. Zazen on esimerkki rituaalista, joka on enemmänkin harjoitus – jonka tavoitteena on ihmisen kehittyminen.

Olen nyt lukenut kokonaan Aleister Crowleyn koottuja suomeksi käännettyjä kirjoituksia sisältävän kirjan Uuden aikakauden profeetta. Kirjoitin jo Lain kirjasta, mikä sisältää Thelema-uskonnon perusteet. Loput kirjoituskokoelmasta sisältävät Lain kirjaa syventäviä kirjoituksia, sekä uskonnon rituaaleja kuvaavia tekstejä.

Crowleyn uskonto oli synkretistinen, se sisällytti itseensä elementtejä theravada-buddhalaisuudesta, vedalaisesta joogasta ja seremoniallisesta magiasta. Crowley korosti asenteensa tieteellisyyttä: heti alussa hän kehoittaa suhtautumaan rituaaleihin kuin tieteellisiin kokeisiin ja kirjoittamaan ”koeolosuhteet” ja niiden tulokset huolellisesti ylös. Hän myös sanoo, että jumalien, henkien, sfäärien ynnä muun yliluonnolliseksi koetun olemassaolo tai olemattomuus on epäolennaista. Tiettyjen asioiden suorittamisella vain on tiettyjä seurauksia.

Crowleyn mukaan harjoitusten suorittamisesta saatavat hyödyt ovat lähinnä mielen horisontin laajentaminen ja mielen hallinnan kasvattaminen. Ennen monimutkaisempia harjoituksia hän kuvailee yksinkertaisempia harjoituksia, kuten fyysisen selvännäköisyyden kehittäminen tarot-korttipakan avulla, erilaisten jooga-asanoiden muodostaminen ja hengityksen säätely.

Crowleyn kuvailemat harjoitukset ovat välillä hyvinkin ankaria. Alustavissa harjoituksissa hän neuvoo ajatuksien hallintaa mielikuvien harjoittamisen avulla ja oman fysiikan rajojen testaamista. Harjoittajan edistyessä kilvoittelu käy entistä ankarammaksi: hän esimerkiksi kehottaa välttämään jonkun yleisen sanan kuten ”ja” tai ”mutta” käyttämistä viikon ajan tai pidempään. Jos huomaa rikkoneensa harjoitusohjetta vastaan, on viillettävä itseään ranteeseen partaterällä. Samoin hän kehottaa toimimaan esimerkiksi fyysisten liikkeiden ja ajatusten harjoittamisen suhteen.

Crowleyn harjoitteiden pointti on minusta selkeä ja ymmärrettävä, jossain määrin jopa hyväksyttävä ainakin aluksi. Hän neuvoo, miten kehitetään mielenlujuutta ja keskittymiskykyä. Kurinalaisuudesta on monia henkisiä ja käytännöllisiä hyötyjä. Loput harjoitteet ovat kuitenkin mystisempiä, ja niiden pointtia on vaikeampi hyväksyä näin skeptikkona. Uuden ajan profeetassa kuvaillaan erilaisia henkien kutsumis- ja karkoittamisrituaaleja, okkultismissa yleisiä pentagrammirituaaleja, astraaliprojektiota ja lopuksi thelemiittien tärkeimpiä messuja. Nämä rituaalit ovat jossain määrin kiehtovia, mutta tuntuu vaikealta uskoa niiden tehoon ja merkitykseen. Ehkä rituaaleja pitäisi vain alkaa harjoittamaan, mutta se tuntuu vaikealta askeleelta otettavaksi.

Alkoholisoitunut profeetta Kahlil GIbran

Viime vuonna kirjaston kierrätyshyllystä tarttui mukaani pieni kirjanen, jonka arvelin nimensä puolesta olevan sopivaa aineistoa tähän blogiin. Teoksen nimi on Profeetta, ja sen on kirjoittanut Kahlil Gibran. Sekä kirjailija että kirja olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta googlaamalla selvisi, että kirja on yksi kaikkien aikojen myydyimmistä ja se on käännetty yli 100 kielelle.

Profeetta ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1923 englanniksi. Gibran (1883-1931) oli amerikan-libanonilainen taiteilija, mystikko ja runoilija. Hän syntyi maroniittikristittyyn perheeseen, eikä saanut muodollista opetusta ennen teini-ikää. Kristitystä taustastaan huolimatta häneen vaikutti suuresti myös islam, etenkin sufilainen mystiikka. Gibraniin vaikutti Libanonin verinen historia, ja hän korostikin kaikkien uskontojen yhteyttä. Sanotaan, että elämässään Gibran liikkui Nietzscheläisen mystiikan, William Blaken panteismin ja sufimystiikan välillä.

Profeetta on proosarunoteos. Tekstin profeetta on Al Mustafa, joka on asunut 12 vuotta Orphalesen kaupungissa. Hän on astumassa laivaan lähteäkseen kotisaarelleen ja keskustelee viimeisen kerran kaupungin asukkaiden kanssa jakaen heille viisautensa. Keskustelujen aiheet käsittelevät elämää ja ihmisenä olemista.

Profeetan sanoma on jonkinlaista perenniaalista filosofiaa. Hänen sanoissaan on paljon samaa kuin Jeesuksen vuorisaarnassa, käskyssä rakastaa. Gibran ei kuitenkaan mainitse tekstissä montaakaan kertaa jumalaa. Hänen sanomansa onkin lähellä buddhalaisuutta siinä, että hän haluaa johdattaa ihmisiä omakohtaiseen itsetutkisteluun. Jotkin ideat, kuten puheet tahrattomasta jumala-minästä, ovat kuin suoraan eri uskontojen mystikkojen teksteistä.

Viisaudella ja viisauskirjallisuudella on nykyään jossain määrin kyseenalainen asema. Kulttuurissamme viisaus on ajautunut perifeeriseen asemaan; sitä pidetään vähempiarvoisempana kuin käytännöllisempää ja tuottavampaa käytännöllistä järkeä. Toisaalta monikulttuurisessa maailmassa ajatus universaalisesta viisaudesta tuntuu vieraalta – viisas elämä on aina jossain määrin kulttuurisidonnaista ja sen opettaminen muille on pöyhkeää ja etnosentristä.

Itse arvostan viisautta, mutta toisaalta suhtaudun hyvin skeptisesti mahdollisuuteen lopullisista vastauksista. Zen-traditio, joka on minulle varmaankin tärkein viisauden lähde, ei tarjoakaan lopullisia vastauksia ihmiselle, sitä vastoin se pyrkii viemään ihmiseltä liian varmuuden ja sysäämään liikkeelle kyseenalaistamisen ja syvän pohdinnan prosessin.

Gibran käyttää oppinsa välittämiseen jossain määrin samoja välineitä kuin zen-opettajat. Hänkin muotoilee usein sanomansa paradoksien muodossa. Ilo ja suru ovat erottamattomat. Työnteko on osallistumista universumin lauluun. Järki ja intohimot ovat purje ja peräsin. Yleensä hänen aforisminsa ovat säilyttäneet melko hyvin raikkautensa, mikä kertoo niiden voimasta. Välillä hän kuitenkin neuvoo ihmisiä hyvin proosallisissakin aiheissa, kuten avioliitossa ja lasten kasvattamisessa. Tällöin tuntuu siltä, että neuvot ovat suunnattu hieman yksinkertaisille ihmisille.

Gibran eli aistivoimaista runoilijan ja mystikon elämää, keinuen jatkuvasti kaaoksen reunalla pitääkseen inspiraationsa vahvana. Hän kuolikin 48-vuotiaana maksakirroosiin. En tiedä, voiko tällainen ihminen olla kovin esikuvallinen viisauden opettaja. Profeetta ei kuitenkaan ole huonoimpia viisauskirjoja joita olen lukenut. Jotain kertoo sen valtava suosio käännöksineen ja miljoonine myytyine painoksineen. Kirja oli merkittävä myös 60-luvun vastakulttuurille ja siitä ponnistaneelle new age-liikkeelle.