sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Savolainen bardo

 Olen nyt ollut viikon maaseudulla Itä-Suomessa äitini luona. Täällä olo on aina jonkinlaista retriittiä, tosin äitini on sen verran rasittava ihminen, että hänen kanssaan katon jakaminen ei ole mitään hermojen lepoa, pikemminkin kärsivällisyyden harjoittamista.

Toin mukaani zafun, mutta muun puuhailun takia kiireisenä ja väsyneenä istuin vasta nyt viikon lopulla sain istuttua ensimmäisen zazenini. Minut on pitänyt kiireisenä uusien ulkoportaiden rakentaminen vanhojen lahonneiden tilalle.  Olen nuorempana tehnyt melko paljonkin rakennustöitä, enkä pidä niitä itselleni vieraina tai täysin vastenmielisenä. Yritinkin ottaa työn jonkinlaisena henkisenä harjoituksena. Juuri tämänkaltaisia fyysisiä töitähän luostareissakin harrastetaan.

Ulkona työskentelyyn osui yksi pahimmista mahdollisista säistä. Liki kolmenkymmenen asteen helteessä auringonpaisteessa työskennellessä väsyy nopeasti, ja nikkaroituani kokonaisia päiviä olen ollut fyysisesti melko lopussa. Tänään olen pitänyt vapaapäivän, mutta olen nukkunut huonosti ja lihaksiani särkee.

Puusepän työ vaatii keskittymistä ja ajatuksien pitämistä työssä. Itsenäisesti työskennellessäni pidän usein miettimistaukoja ja tahtini on muutenkin mietteliään verkkainen, koska en halua tehdä virheitä. Työssä on kuitenkin ollut paikoitellen mukana naapurin eläkkeellä oleva timpuri, joka on varmistellut, että kriittiset osat tulevat rakennettua suoraan ja kestävästi. Hänen kanssaan en ole voinut antaa ajatuksieni ollenkaan lentää, ja olen myös joutunut sopeutumaan jonkinlaiseen apupojan rooliin. Kaikki tämä varmasti kehittää luonnetta. Vaikka en pidäkään palkkatyötä itseisarvona, ymmärrän, että siinä voi nähdä paljon positiivista. Minulle työ on kuitenkin hyvin kuormittavaa, etenkin sosiaaliselta puoleltaan. Naulatessani rimoja paikoilleen ohjeiden mukaan mielessä on käynyt, että tämä on sitä ei-elämää, jossa suurin osa ihmisistä hukkaa valtavan osan olemassaoloajastaan.

Välillä tunnen eläväni jonkinlaisessa bardon kaltaisessa välitilassa, ei kuolleena, mutta ei täysin elossakaan. Luin nyt tiibetiläisen kuolleiden kirjan englanninkielisenä käännöksenä. Ajatus bardosta veti minua alun perin buddhalaisuutta kohti. Psykooseissani koin jotain sen kaltaista, ja juuri kun sain soiton, jossa kerrottiin isäni kuolemasta, olin etsimässä siitä tietoa netistä.

Kuolleiden kirja on siis minulle merkittävä teos. Olen kuitenkin etääntynyt sen edustamasta ritualistisesta buddhalaisuudesta hyvin kauas, joten kirja tuntui nyt luettuna vieraalta. Siinä kyllä korostetaan, että kaikki koettu pitää ottaa vertauskuvallisena, oman mielen tuotteina, mutta kuoleman jälkeisten tapahtumien tarkka kuvailu ja etenemisohjeet, jotka perustuvat yksityiskohtaiseen metafysiikkaan, tuntuivat liian konkreettisilta mahdollistaakseen kunnolla metaforisen suhtautumisen ja keskittymiseen omaan henkiseen työhön.

Kuolleiden kirja liittyy ajatukseen, joka minulla on romaanista, jota olen alkanut kirjoittamaan.  Psykoosien ja päihteillä ja mystiikalla suoritetun tajunnanlaajennuksen avittamana olen päässäni luonnostellut jonkinlaisen teorian siitä, miten mystiset uskomusjärjestelmät ja muuttuneissa tajunnantiloissa koetut ilmiöt perustuvat samanlaiseen rakenteeseen ja ontologiseen perustaan, jota on kontekstista riippuen kutsuttu alitajunnaksi, tosiolevaksi, kollektiiviseksi alitajunnaksi, hulluudeksi..

Tässä olemisessa kaikki on yhtä ja koko maailma on läsnä tässä ja nyt. Aikaakaan ei ole sillä tavalla, kuin sen arjessa koemme, vaan se on etäisyyden ulottuvuuden tapaan kutistunut yhteen pisteeseen – mennyt ja tuleva ovat molemmat läsnä tässä ja nyt.

Tammikuussa itsemurhan tehnyt ystäväni O näki usein enneunia, jotka osoittautuivat todeksi. Saipa hän niiden avulla veikkausvoittojakin. Osku oli psykootikko. Ehkä tuo sairaus kertoo kyvystä tavoittaa jokin syvempi, ilmitodellisuuden alla piilevä maailma.

O:sta demonit ottivat lopulta liian kovan otteen ja hän hyppäsi kerrostalon katolta kuolemaansa. Tunnen kuitenkin, että hän on läsnä ikuisessa nykyhetkessä. Haluan kunnioittaa hänen muistoaan ikuistamalla osan ystävyyttämme kirjaan. Ohjatkoon universumi kynääni viisaasti.