Varjominä

 Varjominä on jungilaisesta psykologiasta lähtöisin oleva käsite, joka on monissa henkisissä perinteissä paljon käytetty. Termillä tarkoitetaan psyykeemme torjuttua ja tiedostamatonta puolta; sen käyttö on henkisissä yhteyksissä usein hyvin epäanalyyttistä ja kaukana Jungin teoretisoinnissaan kehittelemistä määritelmistä.

Luin suomeksi Basam booksilta ilmestynyttä Varjominä-kirjaa. Se on kolmen eri kirjoittajan kollaboraatio, joista tunnetuin lienee Deepak Chopra. Chopra on hyödyntänyt lääkärin koulutuksensa tuomaa arvovaltaa new age-guruna tehden huomattavan omaisuuden kirjoillaan, joissa hän yhdistää pinnallista ja usein selkeän virheellistä tieteellistä käsitteistöä itämaiseen ja new age-filosofiaan.

Kirja oli ensimmäinen kosketukseni Chopran tuotantoon. Hänen osuudessaan puhuttiin laajoista teemoista, joihin varjominä liittyy. Varjominä on sotia, valehtelua, juonimista ynnä muuta ilmeistä pahaa, mitä jokainen maailmaa yhtään seuraava osaa nimetä. Chopran tarjoama koukku on siinä, että hän yhdistää persoonallisen psykologian maailman kohtaloon – jokainen voi tuntea pelastavansa maailman noudattamalla hänen neuvojaan varjominän kanssa työskentelystä. Chopran argumentointi oli mielestäni surkeaa ja hänen ajattelunsa luultavasti laskelmoidun epäselvää. Heitin kirjan kierrätykseen lukematta sitä loppuun.

Jungin mukaan varjominä ilmeni unissa ja näyissä, useimmiten saman sukupuolisena hahmona kuin näkijä. Sen hahmo riippui pitkälti yksilön omista kokemuksista ja historiasta; näin, koska varjo kehittyy pikemminkin suurimmaksi osaksi yksilön mielessä kuin periytyy kollektiivisesta alitajunnasta. Se sisältää kuitenkin myös yhteiskunnassa torjuttuja ja kiellettyä kollektiivisia arvoja.

Varjo sisältää kaiken, mitä kieltäydymme tunnustamasta itsessämme. Usein projisoimme sen toisiin ihmisiin – näemme heissä itsekkyyttä, laiskuutta, epärehellisyyttä.. mutta kiellämme, että meissä itsessämme olisi noita ominaisuuksia. Varjon kohtaaminen on kuitenkin tärkeä osa henkistä kasvua Jungin kuvaamassa yksilöllistymisen prosessissa.

Tietoinen ja varjominä ovat kuin Jekyll ja Hyde, kaksi puolta persoonallisuudesta. Jos varjominä saa vallan ihmisestä, hän toimii usein tavalla, mitä ei tietoisesti halua. Tämä voi johtaa hämmennykseen, masennukseen ja päättämättömyyteen. Ihmisen kehitykselle voi kuitenkin olla hyväksi astua varjominän maailmaan. Tietoinen minä voi, oppiessaan tuntemaan varjon, ottaa sen hallintaan, jolloin ihminen vapautuu monista ristiriidoista ja hallitsee itsensä paremmin.

Jung kirjoitti paljon varjon assimiloinnista, joka oli keskeinen osa hänen analyyttistä prosessiaan ja terapiamuotoaan. Varjo on, paitsi torjuttu synkkä puoli meissä, myös oikein hyödynnettynä voimavara, luovuuden lähde. Ei ole ihme, että varjon kanssa työskentely liittyy moniin esoteerisiin oppeihin. Käsittelen varjotyöskentelyä luultavasti vielä enemmän myöhemmin tässä blogissa.

Yksi syy, miksi tällä hetkellä olen kiinnostunut varjominästä ja sen teoretisoinnista on, että kirjoitan romaania, jonka keskeinen teema on kognitiivinen dissonanssi. Minua kiinnostaa se ristiriita, että teemme asioita, jotka ovat meille vähänkin pidemmällä aikavälillä haitallisia, mutta tuntuvat lyhyellä tähtäimellä palkitsevilta tai välttämättömiltä.  Ilmeinen esimerkki tällaisesta käytöksestä on päihteiden käyttö, joka koukuttaa, mutta lopulta tuhoaa terveyden.

Ristiriita on havaittavissa myös laajemmin koko maailman tasolla. Yhteiskuntiamme ohjaa talouskasvun tavoittelu, joka oikeuttaa melkein mitä tahansa. Se ajaa kuitenkin maailmaa kohti ekologista tuhoa ja eriarvoisuutta ja siihen liittyviä konflikteja. Voisikin nähdä, että saasteet ovat koko maailman varjominä. Ehkä Chopra ei myöskään ole täysin väärässä nähdessään, että työskentelemällä itsensä kanssa voi auttaa maailmaa pelastumaan. Olemme kaikki osa luontoa tuhoavaa prosessia, mutta tiedostamalla tämän voimme muuttaa käytöstämme ja työskennellä ihmiskunnan suunnan muuttamiseksi.

Okkultismi ja politiikka

 Okkultismi ja politiikka tuntuvat mielleyhtymien tasolla äkkiseltään toisilleen hyvin kaukaisilta asioilta. Politiikka on (useimmiten) asiallisuuteen pyrkivää virkakoneiston tukemaa yhteisten asioiden hoitoa, jossa pyritään välttämään esoteerisuutta. Länsimaissa politiikkaan liittyvä henkisyys on etupäässä kuolleen muodollista tapakristillisyyttä juhlajumalanpalveluksineen, jota ajatellessa toivoo, että ateismi leviäisi päättäjien keskuudessa entistäkin laajemmalle.

Politiikka on kuitenkin laaja käsite ja ilmiö, ja poliittiset liikkeet ja esoteeriset ajatussuunnat ovat kietoutuneet yhteen monella tavalla nyt ja historiassa. Esimerkiksi Uuden etsijät –kirjassa, jota parhaillaan luen, kerrotaan osana 1800- ja 1900-luvun taitteen suomalaisen salatieteen ja okkultismin historiasta työväenliikkeen piirissä vaikuttaneesta esoteerisesta liikehdinnästä. Tuo liikehdintä oli useimmiten teosofista ja sen tunnetuimpia edustajia olivat Matti Kurikka ja Yrjö Kallinen.

Aikakaudella esoteria oli hyvin muodikasta ja Suomessa sen pääkanava oli juuri teosofinen liike, johon kuuluivat monet aikansa tärkeimmät henkiset vaikuttajat, taiteilijat ja seurapiiri-ihmiset. Näin ollen ei ole ihmekään, että teosofiasta kiinnostuneita oli myös työväenliikkeessä.

Tuohon aikaan vasemmiston valtavirta oli vielä avoimen ateistista ja uskonnonvastaista. Vasemmistolaisella ideologialla ja tietyillä esoterian muodoilla oli kuitenkin yhteistä aatepohjaa. Molemmissa vaikutti vahvasti modernille ajalle tyypillinen evolutionistinen ajatus inhimillisestä edistyksestä ja kehityksestä kohti täydellisyyttä – sielun kehittämisen henkisellä polulla nähtiin täydentävän vasemmistolaista yhteiskunnallisen kehityksen ideaalia.

Nykyään vasemmistolaisen liikkeen piirissä ei tiettävästi esiinny juurikaan laajaa ideologista kiinnostusta esoteerisia oppeja kohtaan. Toki monet vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät ihmiset harrastavat esimerkiksi joogaa ja mieltävät harjoittavansa jonkinlaista henkisyyttä. Sosialidemokraattinen puolue on luopunut monien muiden ihanteidensa tavoin myös ateismista.

Monet esoteeriset utopiat rauhasta maan päällä ja ihmisten kehittymisestä kohti täydellisyyttä voi nähdä vasemmistolaisina. Näen, että esoteerisen ajatussuunnan voi nähdä vasemmistolaisena, jos se tavoittelee koko ihmiskunnan henkistä edistystä ja yhteiskunnan kehitystä kohti parempia arvoja. Tässä valossa monet suosituimmat okkultismin muodot sijoittuvat oikealle; vaikkapa satanismin maailmankuva perustuu näkemykseen ihmisestä itsekkäänä olentona ja maailmasta taisteluna ja kilpailuna yksilöiden kesken.

Ehkä ilmeisin yhteys nykyajan vaihtoehtoisen henkisyyden ja politiikan välillä ovat erilaiset salaliittoteoriat, kuten Q-Anon –liikehdinnän alla liikkuneet villit väitteet. Moni kriittisempi ihminen menetti uskonsa henkiseen skeneen, kun oikeistolainen, selkeästi harhainen, vaihtoehtoinen totuus tuntui ottavan vallan suuresta osasta esimerkiksi joogapiireistä. Nämä samat piirit ovat myös laajalti omaksuneet näkemyksen koronataudista ja sitä vastaan käydyistä toimista jonkinlaisena huijauksena ja salaliittona.

Okkultismin harjoittajat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on usein vaikea sopeutua yhteiskuntaan ja yhteisöihin. Useimmat heistä kuitenkin toivovat voivansa auttaa ihmisiä ja parantaa maailmaa. Monille henkinen työskentely on työkalu näihin päämääriin. Muutos lähtee yksilöstä ja maailmanrauha ja ihmiskunnan parempi huominen tulevat lähemmäksi keinoilla, joista tavallinen ihminen ei usein ymmärrä mitään.

Minä ja Gary Gilmore

 Ok, myönnetään se: olen friikki ja hyypiö. Olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut sarjamurhaajista. Alkoholismista kärsiessäni olen lukenut kaikkien kuuluisimpien tappajien elämäkertoja ja yksityiskohtia heidän elämistään. Onneksi en ole tappanut ketään.

Minulle läheisin murhaaja ei, yllättäen, ole Ted Bundy tai Jeffrey Dahmer, vaan paljon vähemmän julma Gary Gilmore. Gilmore tappoi vain kaksi ihmistä, mutta hän on vähintään yhtä kuuluisa kuin julmemmat ja verenhimoisemmat ns. oikeat sarjamurhaajat. Tähän liittyi hänen saamansa suuri huomio, joka johtui pitkälti siitä, että Gilmore oli 1970-luvun lopulla ensimmäinen ihminen, joka teloitettiin Yhdysvalloissa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tapaus oli myös siitä erikoinen, että Gilmore vaati itse saada tulla teloitetuksi, vaikka hän olisi voinut välttää sen ja elää loppuelämänsä vankilassa.

Gilmore lahjoitti silmänsä ja joitain muita elimiään ampumalla suoritetun teloituksen jälkeen lääketieteen käyttöön. Tästä The Adverts-niminen punkbändi sai muutama vuosi idean hittibiisinsä Gary Gilmore’s eyes lyriikoihin. Maailmanlaajuinen mediahuomio kohdistui häneen ja oikeudenkäyntiinsä. Myöhemmin Gilmoresta on tehty elokuvia ja Norman Mailer kirjoitti hänestä yli tuhatsivuisen kirjan The Executioner’s song, jonka luin alkuvuodesta.

Kiinnostuksen Gilmoreen liittyy elämäni rajuimpaan psykoottiseen jaksoon, joka tapahtui loppuvuodesta 2008. En pysty kunnolla sanomaan, mitä tuolloin päivän aikana tapahtui, muistoni muuttuvat sekopäiseksi mössöksi jo jossain aamupäivän aikana ja palasin normaalihkoon tajuntaan joskus illalla Auroran sairaalan suljetulla osastolla.

Tuona päivänä, kun siirryin vartijoiden huomasta ensimmäistä kertaa ambulanssiin, koin vahvasti, että ambulanssissa tilaani kartoittava henkilö oli Gary Gilmore. Hän kartoitti asemaani miehenä ja pohdiskeli tuomiotani, joka olisi jälleensyntymä jossain kurjassa asemassa.

Osaksi ajauduin tuolloin mieleltäni sekavaan tilaan, koska olin juuri ollut silmien laserleikkauksessa. En saanut Gary Gilmoren silmiä, mutta ainakin silmät, joilla näkee Gary Gilmoren.

Gary Gilmore uskoi jälleensyntymään. Hän koki, ettei silloisessa elämässään pystynyt elämään kunnolla ja toivoi kuolemaa mahdollisuutena syntyä uudelleen elämään, jossa voisi elää paremmin ja yrittää hyvittää pahat tekonsa. Hän ei kuitenkaan ollut buddhisti. Gary kasvoi ja eli mormoninuskoisessa Utahissa, mutta oli laajasti perehtynyt erilaisiin esoteerisiin oppisuuntiin.  Hänen asianajajanaan toimi eräässä vaiheessa jungilaisuuteen syventynyt Dennis Boaz, jonka myötä Gilmorea käsittelevään tarinaan tulee Mailerin kirjassa paljon pohdintaa synkronisiteetista, jälleensyntymästä ja muista esoteerisista aiheista.

Murhaajat, varsinkin kuuluisimmat heistä, ovat jykevä osa populaarikulttuuria ja sitä kautta kollektiivista alitajuntaa. Varmaankin psykoosissani (käytän tätä termiä helppouden vuoksi – en tiedä, onko tällaisten tapausten sitominen lääketieteelliseen tulkintakehikkoon oikein) tapaamani Gary Gilmore oli jonkinlainen arkkityyppi. Hän oli älykäs ihminen, mutta luisunut elämässään harhapoluille jo lapsena ja joutunut koulukotien ja vankiloiden merkitsemäksi mieheksi. Itse hän tunnusti uskovansa jumalaan, mutta tunteneensa olleensa lähempänä saatanaa.

Gilmoren tappoi raakalaismainen Yhdysvaltain oikeusjärjestelmä. Kokemani tuomitseminen surkeaan jälleensyntymään ei ole käsittääkseni ainakaan vielä tapahtunut.  Koin tuolloin, että maailmaa hallitsi jonkinlainen maskuliininen salaliitto. Patriarkaatti on varmasti jossain määrin todellisuutta maailmassamme, mutta Gary Gilmoren kaltaiset kovikset ovat siitä kunnolla hyötyäkseen liian epäsosiaalisia. Minulle hänen hahmonsa on kuitenkin tarjonnut hyvän mahdollisuuden pohtia maskuliinisuutta ja arkkityyppejä.

Onko organisoitunut uskonto salaliitto?

 Luin käytännöllisen filosofian professori Juha Räikän kirjan Salaliittoteorioiden filosofia. Kirjalla oli raflaava, ja luultavasti myynnin edistämiseksi lisätty alaotsikko Temppeliherroista liskoihmisiin, joka antoi olettaa, että luvassa olisi myös salatieteilijää kiinnostavaa sisältöä. Odotin, että parhaimmassa tapauksessa teoksessa esiteltäisiin erilaisia salaliittoteorioita syvällisesti.

Mitään tällaista kirja ei kuitenkaan tarjonnut. Se ei keskittynyt yksittäisiin salaliittoteorioihin, vaan ilmiöön nimeltä salaliittoteoriat. Ote oli filosofinen ja kriittisen yhteiskunnallinen; kirjassa muun muassa pohditaan, miten salaliittoteorioihin pitäisi suhtautua ja millainen tiedollinen oikeutus niillä on. Käsitteiden määrittelyllä ja puntaroinnilla on siinä nykyfilosofialle tyypillisesti merkittävä osa.

Räikän teoksen pohjalta ajauduin kuitenkin pohtimaan joitain okkultismiin ja henkiseen tiehen liittyviä asioita. Kirjassa käsitellään ajatusta megasalaliitosta. Tämä tarkoittaa teoriaa siitä, että edes tiedollisten auktoriteettien, kuten median ja tutkijoiden, paljastamat salaliitot eivät ole oikeita – ne on paljastettu meille vain, jotta uskoisimme noiden auktoriteettien luotettavuuteen ja oikeellisuuteen. Megasalaliittoteorian mukaan kaiken takana on vielä suurempi vallanpitäjien ja suhmureiden salaliitto – he hallitsevat täydellisesti maailmaamme ja saavat meidät uskomaan ja pitämään totena sen, mitä he haluavat ja mikä on heille hyödyllistä.

Räikkä esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat ajatelleet, että vallanpitäjien olisi oikeutettua tai jopa suotavaa valehdella kansalaisilleen. Lista on pitkä ja sisältää huomattavia filosofeja. Jo Platon puhui ”kauniista valheesta”,  jonka valtiota hallitsevat filosofit kehittävät ja runoilijat levittävät. Platonin totalitaristisessa ihannevaltiossa tämän valheen tarkoitus oli sopeuttaa ihmisiä asemiinsa ja tehdä heistä parempia ja tottelevaisempia kansalaisia.

Myöhemmin monet merkittävät ajattelijat ovat eksplisiittisesti asettaneet tämän ”kauniin valheen” asemaan järjestäytyneen uskonnon, joka heidän tapauksessaan on useimmiten ollut kristinusko. Thomas Moren Utopia-kirjassa kuvitteellisessa saaressa sijaitsevassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee uskonnonvapaus, ihminen saa valita uskontonsa, mutta uskonnottomuutta ei kuitenkaan sallita, koska uskonto nähdään tärkeäksi yhteiskuntaa koossa pitäväksi voimaksi. Myös poliittisen filosofian edelläkävijä Rousseau näki ateismin haitallisena yhteiskunnalle.

Uskonnollisuus on ihmisille tietyllä tavalla hyvin luontaista. Jo kivikauden ihmisillä oli shamaaninsa ja palvontamenonsa. Meillä on jokin alitajuinen henkinen ulottuvuus, jonka tutkimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan mystiikkaa ja rituaaleja. Jotain tapahtui kuitenkin, kun shamaaneista tuli pappeja ja kansan kaitsijoita. Uskonnollisuudesta tuli etsinnän ja tutkimisen sijaan palvontaa ja vallankäyttöä. Mielestäni ainakin Vanhaa Testamenttia lukiessa tulee mieleen väistämättä uskonnon funktio heimokansa hallitsemisessa – jumalan tahto on myös heimon johtajien tahto ja sitä uhmaavia rangaistaan ankarasti jumalan kädellä.

Maallisen vallan ja kirkon väliset yhteydet ovat olleet läntisessä maailmassa ennen hyvinkin tiiviitä. Ei ole uskottavaa olettaa, että ennen valistusaikoja kirkon tai valtioiden päättäjissä olisi ollut juurikaan ateisteja. Varsinkin katolinen kirkko on ollut historiassa merkittävä vallankäyttäjä, ja sen päättäjät ja papisto ovat varmasti olleet tietoisia tästä roolistaan ja pelanneet valtapelejä.

Uskonto on vallankäytön väline. Mieltä kiihdyttävä kysymys kuuluu, olisiko se voitu tietoisesti luoda tähän rooliin?