Väärät ja oikeat ihmeet

 Varhaisessa kristityssä Euroopassa vaikuttivat vielä monet vanhemman ajan jumaluudet ja uskomukset. Kirkko joutui taistelemaan niitä vastaan ja käymään ihmisten mielistä taistelua, jossa vastassa olivat vanhat uskomukset esimerkiksi parantumisesta taikojen ja vanhojen jumaluuksien palvonnan avulla. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, miten taikakeinojen avulla saavutetut ihmeparantumiset ovat demonien työtä; hän ei kiistänyt noiden keinojen avulla saavutettuja tuloksia ja niiden takana vaikuttavien henkien olemassaoloa, vaan tuomitsi nuo keinot pahoiksi, koska ne eivät olleet peräisin kristinuskon jumalasta.

Yksi tärkeimmistä seikoista, joiden takia suhtauduin kristinuskoon epäluuloisesti jo nuorena, on sen ihmetekojen korostaminen oppinsa voiman ja uskottavuuden vakuuttamiseksi. Minulle tärkein syy jonkin opin tai filosofian kannattamiseksi on sen totuudellisuus ja moraalinen hyvyys. Kristinusko kuitenkin julistaa sanomaansa juurikaan perustelematta sanellen, ja pyrkii tarinoissaan vakuuttamaan oppinsa oikeellisuutta sillä, että sen levittäjät kykenivät ihmetekoihin, jotka olivat luonnon voimat ylittäviä. Vaikka Jeesus oli useimmiten heikkojen puolella, niin uudessa testamentissa keskeisessä osassa ovat erilaiset hänen tekemänsä ihmeteot. Jos uskonto pyrkii saamaan puolelleen sillä, että se edustaa luonnonvoimat ylittäviä taikavoimia, niin eikö se silloin tavallaan pyri vetoamaan niihin, jotka haluavat olla voittajan puolella, välittämättä onko hän moraalisesti oikeassa?

Jeesuksen kuoleman jälkeen seuranneita vuosisatoja on sanottu ihmeiden aikakaudeksi. Ihmeitä oli esiintynyt myyteissä ja tarinoissa ennenkin, mutta niitä ei käsitetty samalla tavalla, koska luonnonlakeja ei pidetty vielä samalla tavalla vakiintuneina ja ylittämättöminä ilmiöinä. Ajanlaskumme alun aikoihin ihmiset alkoivat kuitenkin kiinnostua uudella tavalla luonnosta ja kerätä ja luokitella tietoa siitä aristoteeliseen tyyliin. Ihme sai tällöin merkityksensä ilmiönä, joka ei sopinut näihin aiempiin luokituksiin ylittäen jollain tavalla kategoriat.

Jonathan Blackin kyseenalaisen hengellisen historiannäkemyksen mukaan idealismi oli kuitenkin vielä varhaiskristillisessä maailmassa vallitseva maailmankatsomus, ilmenipä se sitten uusplatonismina, juutalaisena kabbalamystiikkana tai hermetismin nimen myöhemmin saavana filosofiana.  Idealistisen maailmankuvan mukaan aine syntyy hengestä, suuresta kosmisesta mielestä. Tämän näkemyksen mukaan ihmeet ovat enemmänkin odotettavissa maailman rakenteesta kuin poikkeuksia.

Yksi ihmeiden aikakauden merkittävistä hahmoista on Simon Magus. Hän oli ensimmäisellä vuosisadalla elänyt ihmeiden tekijä, joka mainitaan apostolien teoissa ja monissa apokryfisissa teksteissä. Kristityt ovat pitäneet häntä ensimmäisenä harhaoppisena. Hänet tunnettiin Simon Pietarin vastustajana. Gnostilainen simonianismin lahko piti häntä ihmishahmoisena jumalana ja uskontonsa perustajana.

Apokryfiteksti Pietarin teoissa sanotaan, että Simon Magus sai patsaat heräämään eloon ja itsensä kohoamaan ilmaan.  Hän kävi tekstin mukaan Roomassa ihmekilpailun Simon Pietarin kanssa. Kilpailussa Pietari paransi sairaita saaden vaikkapa sokeat näkemään. Apostolien teoissa Maguksen sanotaan tehneen ihmeitä, mutta ottaneen myös kristillisen kasteen kuultuaan Filippuksen saarnan.

Pietarin tekojen mukaan Simon Magus kuoli kun apostolit Pietari ja Paavali rukoilivat jumalaa keskeyttämään hänen levitointinäytöksensä; Simon kuoli myöhemmin pudotessaan saamiinsa vammoihin. Toisen version mukaan hän pyysi kannattajiaan hautaamaan hänet elävältä, sanoen nousevansa kolmantena päivänä kuolleista. Hän ei kuitenkaan pystynyt samaan kuin Jeesus ja kuoli elävältä haudattuna.

Uudessa testamentissa ei kielletä, että Simon Magus olisi tehnyt ihmetekoja. Hänen ihmeensä saivat kuitenkin voimansa vääristä jumalista. Maguksen piti kuolla, jotta osoitettaisiin kristinuskon jumalan olevan oikea ja voimakkain, jonka seuraaminen kannatti.

Jumalat ja niiden kuvat

 Luin eräästä myöhäisantiikin hermeettisestä kirjoituksesta, jossa käsiteltiin patsasmagiaa. Sen tavoitteena on tehdä patsaasta todellinen, elävä jumala suorittamalla oikeat rituaalit. Kiinnostavaa ei niinkään ollut tämä maaginen käytäntö vaan se, että tuona aikana jopa pakanat tuomitsivat sen.

Idolatria, jumalankuvat, niiden palvominen ja sen kielto ovat aihe, josta riittäisi filosofoitavaa ja tutkittavaa paljonkin. Aihe olisi helppo kytkeä nykyaikaan Charlie Hebdo-lehden pilakuvien provosoimien islamististen terrori-iskujen kautta, mutta aion tässä keskittyä aiheeseen yleisemmin ja enemmänkin oman länsimaisen ja kristityn kulttuurimme kautta.

Jumalankuvien kielto näyttää tulleen maailmaan yksijumalaisten uskontojen myötä. Antiikin kulttuurit harjoittivat monijumalaisuutta ja rakensivat ylpeinä jumalistaan patsaita joita he palvoivat. Kulttuurin ajattelumallit heijastuivat sen filosofioissa; edes Platon, joka valtiofilosofiassaan kielsi jyrkästi useita vahingollisina katsomiaan asioita, ei suhtautunut kielteisesti idolatriaan – hänen mielestään kuvat voivat toimia hyvässä mielessä välittäjänä ideoiden maailman ja jokapäiväisen todellisuuden välillä.

Vanhassa testamentissa jumala ei todellakaan innostu jumalankuvista, vaan rankaisee itselleen tyypilliseen ankaraan ja julmaan tapaan ihmisiä, jotka alkavat palvoa tekemäänsä patsasta. Vanhassa testamentissa kielletään hyvin yksiselitteisesti jumalan kuvien teko. Jumala isolla J:llä on tuossa kirjassa muodoton ja hahmoton hahmo, eikä häntä voi kuvata. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy kuvien kiellolle.

Vanhan testamentin jumala on kaikkivoipaisuudestaan huolimatta uskomattoman pikkumainen ja kateellinen. Yhden laajalle levinneen tulkinnan mukaan jumalankuvat tuomitaankin siinä petoksena. Tämä implikoisi sitä, että idoleina palvotut jumalat, joita patsaat esittivät, eivät olleet vääriä siinä mielessä, että ne olisivat olleet olemattomia, vaan ne olivat oikeita, vähäisempiä jumaluuksia. Jumala isolla J:llä ei tietenkään pitänyt asemansa keikuttamisesta ja lahtasi väärää hevosta veikanneet kylmäverisesti.

Myöhemmässä kristinuskossa ei ole ollut selvää kieltoa jumalankuville, mutta patsaiden palvontaa on kristittyjen piirissä yleisesti pidetty tuomittavana pakanuutena ja taikauskona. Augustinus tuomitsi vaikkapa astrologian kaltaiset ilmiöt, joissa planeettoja palvottiin eräänlaisina jumaluuksina, koska niissä sekoitettiin luotu luojaan.

Protestanttisissa kirkoissa on usein keskeisenä elementtinä alttaritaulu, joissa useimmiten esiintyy Jeesus. Teologiassa tehdään kuitenkin, teologeille tyypillisesti, tarkkoja, hiuksia halkoviakin erotteluja siitä, mikä kuvien käyttö on palvontaa ja missä symbolien käyttö on hyväksyttävää. Tällaisten halkaistujen hiusten takia kirkkokunnat ovat ottaneet verisesti yhteen Eurooppaa repineissä uskonsodissa uuden ajan alussa.

Monoteistinen kristinusko pitää itseään henkisen evoluution huippuna, ja kaikkea muuta jumalien palvontaa vääristyneenä ja pahana taikauskona, jota harjoittavat henkisessä pimeydessä elävät ihmiset. Jo David Hume teki huomion, että monijumalaiset uskonnot ja kulttuurit olivat perusluonteeltaan suvaitsevaisempia ja avoimempia vieraita uskontoja kohtaan kuin monoteistiset, jotka julistavat yhtä ainoaa totuutta.

Kristinuskossa tunnetusti logos tulee ensin. Johanneksen evankeliumi kuvaa maailman syntyä: ”Alussa oli sana.” Kristinuskossa merkitykset tulevat ennalta annettuina kirjoituksina, jumala ilmenee meille sanana. Tämä epistemologinen suhde merkitsijään merkityksen kiteytymänä ja jalustalle korotettuna palvonnan kohteena näkynee myös suhteessa jumalan kuviin: ikoni merkitsee paljon enemmän kuin sen instrumentaalinen rooli merkitsijänä voisi antaa odottaa.