Kaaos, Kennedy ja kultti – keksitty uskonto diskordianismi

 Diskordianismin perustivat kaksi lukiolaispoikaa, Greg Hill ja Kerry Thornley, 1950-luvun lopulla Kaliforniassa. He olivat scifistä ja vaihtoehtokulttuurista kiinnostuneita nörttejä. Alussa heidän pitkälle muita uskontoja parodioiva oppinsa kumpusi ateismista ja nuorien ihmisten halusta pilkata organisoitujen uskontojen järjettömyyttä ja normaalien ihmisten, ”jäykkisten” tylsyyttä.

Vaikka diskordianismi lähti vitsistä, siihen sisältyy paljon viisautta ja uskonnolla on syvällinen ja varsin perusteellinen oppirakennelma. Sen metafysiikka on saanut vaikutteita taolaisuudesta ja buddhalaisesta tyhjyyden käsitteestä. Diskordianismin mukaan todellisuus on pohjimmiltaan pelkkää kaaosta. Tätä kaaosta jäsentävät ihmisen luomat järjestyksen ja epäjärjestyksen periaatteet. Nämä kaksi periaatetta ovat kuin taon yin ja yang, mutta erotuksena taolaisuuteen diskordianistit korostavat käsitteiden keinotekoisuutta; ne ovat vain ihmisen todellisuuden päälle liimaamia kehikkoja.

Uskonto otti vapaasti ja eklektisesti vaikutteita muista uskonnoista. Siinä oli jumaluus, kaaoksen jumalatar Eris, jota palvottiin, ja pyhä kirja Principia Discordia. Eniten niin sanotuista oikeista uskonnoista diskordianismi muistuttaa ehkä kuitenkin zen-buddhalaisuutta. Thornley olikin hyvin kiinnostunut zenistä, ja kehitti esimerkiksi 60-luvulla poliittisen opin, zenarchyn, joka hänen mukaansa perustui meditaatioon.

Thornleyn elämänvaiheet ja vaihtuvat aatteet kertovat ehkä epävakaudesta, mutta varmasti ainakin kiihkeästä etsimisestä ja uteliaisuudesta. Hän oli vuorotellen kiivas vasemmistolainen ja Ayn Randia hehkuttava libertaarioikeistolainen. Hän oli hieman hippiaatteista innostuneita suuria ikäluokkia vanhempi, mutta innostui liikkeen mahdollisuuksista ja käytti liberalisoituvan 60-luvun vuodet huumekokemuksia jahdaten ja vapaasta seksistä nauttien.

Ollessaan 50- ja 60-lukujen vaihteessa armeijan palveluksessa Thornley tutustui Lee Harvey Oswaldiin. Jotkut pitivät heitä hyvinkin läheisinä kaveruksina. Kun Oswaldia myöhemmin pidettiin Kennedyn murhaajana, myös Thornley joutui epäilysten ja tutkinnan kohteeksi. Salamurhasta tuli hänen elämänsä tärkein yksittäinen tapahtuma ja hän käytti runsaasti aikaa ja energiaa erilaisten siihen liittyvien teorioiden tutkimiseen. Kaaoksen jumalat ohjasivat pappinsa tien historian teennäisen järjestyksen tarinan lehdille.

Diskordianismin toinen perustaja, Greg Hill, etääntyi 70-luvulla avioeronsa myötä vaihtoehtokulttuurista ja siihen liittyvästä elämäntavasta. Hän antoi kulttuurimme teennäisyyden ja valheellisuuden osoittamiseen ja pilkkaamiseen käyttämät kykynsä pääoman palvelukseen pankkialalla. Hill nousi Bank of American palveluksessa johtoasemaan, mutta kuoli kuitenkin erakkona syöpään 59-vuotiaana.

Kerry Thornleykin kuoli kutakuinkin saman ikäisenä, 60 vuotta täyttäneenä, sydänkohtaukseen. Hänen hautajaisensa järjestettiin buddhalaisten perinteiden mukaan. Kaaoksen palveleminen vaati veronsa, ja vuosien myötä Thornleyn käytös oli muuttunut yhä epävakaammaksi hänen mielenterveytensä heikentyessä.

Thornley ja Hill sanoivat, että vaikka heidän perustamansa oppi lähti vitsistä ja oli korostetun keinotekoinen, muuttui se vuosien myötä heille yhä todellisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Diskordianismi onkin uskontoja modernin uskontotieteen näkökulmasta tutkivalle mielenkiintoinen kohde. Vaikkapa kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta uskontojen todellisuus on ihmisten mielissä, jaetuissa arvostuksissa ja uskomuksissa. Tästä kulmasta katsottuna diskordianismi voidaan nähdä yhtä todellisena kuin niin sanotut todelliset uskonnotkin.

Diskordianismi on ollut esillä monella tavalla populaarikulttuurissa. Sen leviämistä auttoi Robert Shean ja Robert Wilsonin 70-luvulla julkaisema Illuminatus!-kirjatrilogia, josta myöhemmin ammensi miljoonia levyjä myynyt KLF-kulttibändi. Diskordianismi ja sen perustajat ilmensivät toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurin murrosta ja oppi hengitti länsimaiden nuorison etsinnän ja kapinoinnin syvemmissä ja henkisemmissä pohjavirroissa.

William Blaken elävät näyt

William Blake (1757-1827) on minulle monella tapaa läheinen runoilija. Vaikka Blaken runojen vanhahtava tyyli ei ole sellaista, mistä yleensä kirjallisuudessa pidän, hänen mystiset ja poliittiset teemansa tuntuvat tänä päivänäkin raikkailta, ja ensimmäisellä Lontoon-matkallani parikymppisenä kirpputorilta ostetun Collected Poemsin lukeminen tuo aina mieleen muistoja tuosta sekopäisestä ja oudon intensiivisestä vaiheesta elämässäni. Blake on äärimmäisen lontoolainen ja englantilainen runoilija , hänelle tuo maa oli pyhä. Palasin nyt minulle tärkeän runoilijan pariin lukemalla Peter Ackroydin elämäkerran Blake.

Paitsi runoilija, Blake oli myös kuvataiteilija ja kirjanpainaja. Hän kuvitti, kaiversi ja painoi kirjansa täysin itse. Omana aikanaan hänen taiteensa ei saanut juuri ollenkaan huomiota tai arvostusta, ja Blake elikin koko elämänsä suhteellisen köyhänä ja tuntemattomana elättäen itsensä ja perheensä lähinnä kaiverrustöillään.

Blake eli aikana, jolloin moderni maailma syntyi. Vallankumoukset ravistelivat yhteiskuntia ja vanha poliittinen ja myös henkinen järjestys kiistettiin.  Aikaa hallitsi rationaalinen valistusfilosofia, mutta myös okkultismi, mystiikka kuten Swedenborgin filosofia, ja salaseurat kukoistivat. Blake ei ihmisenä, taiteilijana ja ajattelijana varmastikaan ollut aikansa valtavirtaa, mutta toisaalta voi nähdä, että hänessä monet aikakauden tendenssit tulivat esiin kärjistettyinä.

Blake vastusti aikakautensa rationaalisuutta, jonka hän näki tiivistyvän Newtonin fysiikassa. Runoilijan mielestä järki ja asioiden lokeroiminen ja kaiken alistaminen laskelmoinnille tappoi maailmasta inhimillisyyden ja pyhän. Toisaalta kuitenkin poliittisesti Blake oli radikaali. Hän uskoi jokaisen olennon – jopa aikakauden ihmisten toiseuteen sysäämien orjien – ihmisarvon pyhyyteen ja jakamattomuuteen.  Hänen poliittinen radikaaliutensa oli varsin jäsentymätöntä, eikä hän luottanut suuresti poliitikoihin. Blake uskoi enemmän hengen vapauttamiseen. Hän oli kuitenkin monessa asiassa, esimerkiksi seksuaalisen vapauden suhteen, aikaansa satoja vuosia edellä. Blake eli vallankumousten aikaa ja se näkyi hänen runoudessaan. Hän kannatti useimpia vallankumouksellisten aatteita, mutta näki että aikakauden poliittiset vallankumoukset pitkälti pettivät alkuperäiset ideaalinsa. Teollisen vallankumouksen hän taas näki lähinnä negatiivisena voimana, joka alisti ihmisen koneen osaksi.

Taiteilija oli profeetta tavalla, jonka voisi luokitella patologiseksi. Blakea oli siunattu näkyjen näkemisen lahjalla. Tutkijat puhuvat hänen kohdallaan eideettisistä visioista – näyt, jotka olivat useimmiten uskonnollisia – olivat täysin todellisen tuntuisia. Ne olivat hänelle tärkeä taiteellisen inspiraation lähde, mutta varjopuolena aikalaiset pitivät Blakea usein hulluna. Hän sai kuitenkin jalostettua näyistään oman mytologiansa, joka oli hienostunut ja omaperäinen ja toimi pohjana hänen taiteelleen.

Blakelle Jeesus oli tärkeä hahmo, mutta hän näki organisoituneen uskonnon lähinnä korruptoituneena ja korruptoivana voimana.  Hänelle Jeesus edusti hengen vapautusta. Blaken kristillisyys olikin omaperäistä ja mystistä, hänen omien näkyjensä inspiroimaa.

Blake imi itseensä vaikutteita monipuolisesti aikansa mystisestä ja okkultistisesta ajattelusta. Ollessaan oppipoikana kaivertajaksi hän oli mukana vapaamuurarien toiminnassa.  Blaken visio oli kuitenkin niin voimakas ja vaikutteet niin monipuolisia, ettei hänen ajattelunsa ole luokiteltavissa minkään tietyn lahkon tai koulukunnan mukaisesti. Hän sai vaikutteita myös esimerkiksi alkemiasta ja mysteerikoulukunnista.

Blaken runous sai ansaitsemaansa tunnustusta vasta 1900-luvulla. Hän onkin tyyppiesimerkki inspiroituneesta taiteilijasta, jonka työ on liian vaikeasti ymmärrettävissä aikalaisille ja jonka osana on jäädä elämänsä aikana tuntemattomaksi. 2000-luvulla elävän silmin katsottuna on hämmästyttävää, miten paljon Blake oli aikaansa edellä. Hän esimerkiksi kehitteli ideoita seksuaalisuuden yhteydestä vaikkapa sotiin, joista vasta psykoanalyysin kehittymisen myötä 1900-luvulla tuli laajemmin tunnettuja ja hyväksyttyjä. Radikaaliudessaan hän oli tinkimätön ja varsin nimellisestä kristillisyydestään huolimatta kannatti asioita, jotka nykyaikanakin luokitellaan edistyksellisiksi. Blake oli, paitsi taiteellisen ja henkisen vision näkijä ja välittäjä, myös profeetta, joka saarnasi äärimmäistä tasa-arvoa ja kaikkien olentojen välistä veljeyttä.