Ok, myönnetään se: olen friikki ja hyypiö. Olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut sarjamurhaajista. Alkoholismista kärsiessäni olen lukenut kaikkien kuuluisimpien tappajien elämäkertoja ja yksityiskohtia heidän elämistään. Onneksi en ole tappanut ketään.
Minulle läheisin murhaaja ei, yllättäen, ole Ted Bundy tai Jeffrey Dahmer, vaan paljon vähemmän julma Gary Gilmore. Gilmore tappoi vain kaksi ihmistä, mutta hän on vähintään yhtä kuuluisa kuin julmemmat ja verenhimoisemmat ns. oikeat sarjamurhaajat. Tähän liittyi hänen saamansa suuri huomio, joka johtui pitkälti siitä, että Gilmore oli 1970-luvun lopulla ensimmäinen ihminen, joka teloitettiin Yhdysvalloissa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tapaus oli myös siitä erikoinen, että Gilmore vaati itse saada tulla teloitetuksi, vaikka hän olisi voinut välttää sen ja elää loppuelämänsä vankilassa.
Gilmore lahjoitti silmänsä ja joitain muita elimiään ampumalla suoritetun teloituksen jälkeen lääketieteen käyttöön. Tästä The Adverts-niminen punkbändi sai muutama vuosi idean hittibiisinsä Gary Gilmore’s eyes lyriikoihin. Maailmanlaajuinen mediahuomio kohdistui häneen ja oikeudenkäyntiinsä. Myöhemmin Gilmoresta on tehty elokuvia ja Norman Mailer kirjoitti hänestä yli tuhatsivuisen kirjan The Executioner’s song, jonka luin alkuvuodesta.
Kiinnostuksen Gilmoreen liittyy elämäni rajuimpaan psykoottiseen jaksoon, joka tapahtui loppuvuodesta 2008. En pysty kunnolla sanomaan, mitä tuolloin päivän aikana tapahtui, muistoni muuttuvat sekopäiseksi mössöksi jo jossain aamupäivän aikana ja palasin normaalihkoon tajuntaan joskus illalla Auroran sairaalan suljetulla osastolla.
Tuona päivänä, kun siirryin vartijoiden huomasta ensimmäistä kertaa ambulanssiin, koin vahvasti, että ambulanssissa tilaani kartoittava henkilö oli Gary Gilmore. Hän kartoitti asemaani miehenä ja pohdiskeli tuomiotani, joka olisi jälleensyntymä jossain kurjassa asemassa.
Osaksi ajauduin tuolloin mieleltäni sekavaan tilaan, koska olin juuri ollut silmien laserleikkauksessa. En saanut Gary Gilmoren silmiä, mutta ainakin silmät, joilla näkee Gary Gilmoren.
Gary Gilmore uskoi jälleensyntymään. Hän koki, ettei silloisessa elämässään pystynyt elämään kunnolla ja toivoi kuolemaa mahdollisuutena syntyä uudelleen elämään, jossa voisi elää paremmin ja yrittää hyvittää pahat tekonsa. Hän ei kuitenkaan ollut buddhisti. Gary kasvoi ja eli mormoninuskoisessa Utahissa, mutta oli laajasti perehtynyt erilaisiin esoteerisiin oppisuuntiin. Hänen asianajajanaan toimi eräässä vaiheessa jungilaisuuteen syventynyt Dennis Boaz, jonka myötä Gilmorea käsittelevään tarinaan tulee Mailerin kirjassa paljon pohdintaa synkronisiteetista, jälleensyntymästä ja muista esoteerisista aiheista.
Murhaajat, varsinkin kuuluisimmat heistä, ovat jykevä osa populaarikulttuuria ja sitä kautta kollektiivista alitajuntaa. Varmaankin psykoosissani (käytän tätä termiä helppouden vuoksi – en tiedä, onko tällaisten tapausten sitominen lääketieteelliseen tulkintakehikkoon oikein) tapaamani Gary Gilmore oli jonkinlainen arkkityyppi. Hän oli älykäs ihminen, mutta luisunut elämässään harhapoluille jo lapsena ja joutunut koulukotien ja vankiloiden merkitsemäksi mieheksi. Itse hän tunnusti uskovansa jumalaan, mutta tunteneensa olleensa lähempänä saatanaa.
Gilmoren tappoi raakalaismainen Yhdysvaltain oikeusjärjestelmä. Kokemani tuomitseminen surkeaan jälleensyntymään ei ole käsittääkseni ainakaan vielä tapahtunut. Koin tuolloin, että maailmaa hallitsi jonkinlainen maskuliininen salaliitto. Patriarkaatti on varmasti jossain määrin todellisuutta maailmassamme, mutta Gary Gilmoren kaltaiset kovikset ovat siitä kunnolla hyötyäkseen liian epäsosiaalisia. Minulle hänen hahmonsa on kuitenkin tarjonnut hyvän mahdollisuuden pohtia maskuliinisuutta ja arkkityyppejä.
