Jiri Keronen on herättänyt huomiota erilaisilla keskenkasvuisilla tempauksillaan ja teinimäistä huumoria sisältävillä kommenteillaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka Keronen edustaakin täysin eri laitaa poliittisten mielipiteiden kirjossa kuin minä, jostain syystä seuraan häntä Facebookissa. Miehen ylä-asteikäisen satanistihevarin mielipiteitä muistuttavat kommentit päivänpolitiikasta ovat jollain tavalla viihdyttäviä muun, yleensä niin poliittisen korrektin, uutisvirran joukossa. Tämä ei tarkoita, että arvostaisin Kerosta muuten kuin pieruhuumorin tasolla – politiikassa hän edustaa mielestäni vastenmielisiä ja vääriä arvoja ja on ihmisenä luultavasti sitä tyyppiä, jota haluaisi lyödä lyhyen samassa tilassa vietetyn ajan jälkeen.
Varmaankin tärkein minua ja Kerosta yhdistävä tekijä on kiinnostus edesmennyttä valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa kohtaan. Sain juuri luettua Kerosen viime vuonna ilmestyneen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä. Jouduin odottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa huomattavan pitkän ajan, mikä kertoo, että Pekka Siitointa koskevalle kirjallisuudelle on tilausta. Monet, niin kuin minä, lukevat kaiken valtakunnanjohtajaa käsittelevän ilmestyvän kirjallisuuden.
Tällä tilauksella Keronen on todellakin ratsastanut. Siitointa koskevaa kirjallisuutta on tähän mennessä julkaistu hyvin vähän, joten kirja puolustaa siinä mielessä jotenkin paikkaansa, mutta tutkimuksellisesta näkökulmasta se on hyvin ohut teos. Siitoimen henkilökohtaiset arkistot siirrettiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon, ja paikka olisi rohkealle alan miehelle julkaista oikeaan historiantutkimukseen nojaava teos valtakunnanjohtajasta alkuperäislähteisiin vedoten. Keronen ei kuitenkaan ole noita arkistoja käynyt edes vilkaisemassa, ja hänen kirjansa perustuukin Siitoimen julkaistuihin teoksiin ja esimerkiksi Pekkaa käsittelevässä Mesikämmen-blogissa julkaistuun muiden tutkimukseen.
Siitoimen teoksia ei tosin ole mitenkään helppoa saada käsiinsä, ja niitä lähteinään käyttävä osuus, jossa kuvataan valtakunnanjohtajan maailmankuvaa, onkin teoksen painavinta ja perustelluinta antia. Selviää, että Siitoimella oli hyvin kattava metafyysinen järjestelmä maailman selittämiseksi, josta ei puuttunut sävyjä. Kaiken takana hän katsoi lymyävän yhden jumalan, joka oli pikemminkin luonnontieteen kuvaama voimakenttä kuin persoonallinen luoja jota Raamattu kuvaa.
Siitoimen maailmankuvassa kabbala oli merkittävä innoituksen lähde. Hän näki, että suurin, persoonaton kaiken takana oleva jumala ilmenee maailmassa emanaatioidensa – pienempien jumaluuksien kautta. Näitä alempia jumaluuksia olivat muun muassa Jeesus, Lucifer, Buddha, Saatana ja erilaiset luonnon haltiavoimat. Siitoin oli siitä harvinainen okkultisti, että hänen mukaansa henkisen polun harjoittaja voi turvautua myös Jeesukseen henkistä kasvua etsiessään. Tämän kasvun tavoitteena on korkeammalle värähtelytasolle pääseminen, joka johtaa lopulta ”ufo-ihmiseksi” tuloon.
Läheisin jumaluuksista Siitoimelle oli tietysti kuitenkin Lucifer. Hänen mukaansa Lucifer toi elämän tähän maailmaan sijoittaen ensimmäiset ihmiset Atlantikselle. Juutalaiset taas olivat tämän mytologian mukaan Jahven, katkeroituneen alemman jumaluuden, luoma kansa jota tuo jumaluus käytti kostaakseen.
Siitoinlainen mytologia on kieltämättä kiehtova sekoitus erilaisia esoteerisia ja new age-oppeja. Valtakunnanjohtaja oli selkeästi lukenut kaiken käsiinsä saamansa alaa käsittelevän kirjallisuuden. Sen esittelyn lisäksi Kerosen kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään muutamaa hauskaa anekdoottia arvokkaampaa. Kuin pakollista kirjallista harjoitustyötä tekevä yläastepoika Keronen on täyttänyt kirjan lopun muun muassa Siitoimen kilju- ja ruokaresepteillään saadakseen täyteen populaarille teokselle usein suositellun kolmisen sataa sivua. Tätä voisi pitää jollain tapaa raikkaana ratkaisuna, mutta kun keitokseen on lisätty Kerosen omia mukasyvällisiä pohdintoja ja aasinsiltoja, tuloksena on epäkoherentti sillisalaatti. Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin odottaa edelleen arvoistaan teosta.
