Varjominä

 Varjominä on jungilaisesta psykologiasta lähtöisin oleva käsite, joka on monissa henkisissä perinteissä paljon käytetty. Termillä tarkoitetaan psyykeemme torjuttua ja tiedostamatonta puolta; sen käyttö on henkisissä yhteyksissä usein hyvin epäanalyyttistä ja kaukana Jungin teoretisoinnissaan kehittelemistä määritelmistä.

Luin suomeksi Basam booksilta ilmestynyttä Varjominä-kirjaa. Se on kolmen eri kirjoittajan kollaboraatio, joista tunnetuin lienee Deepak Chopra. Chopra on hyödyntänyt lääkärin koulutuksensa tuomaa arvovaltaa new age-guruna tehden huomattavan omaisuuden kirjoillaan, joissa hän yhdistää pinnallista ja usein selkeän virheellistä tieteellistä käsitteistöä itämaiseen ja new age-filosofiaan.

Kirja oli ensimmäinen kosketukseni Chopran tuotantoon. Hänen osuudessaan puhuttiin laajoista teemoista, joihin varjominä liittyy. Varjominä on sotia, valehtelua, juonimista ynnä muuta ilmeistä pahaa, mitä jokainen maailmaa yhtään seuraava osaa nimetä. Chopran tarjoama koukku on siinä, että hän yhdistää persoonallisen psykologian maailman kohtaloon – jokainen voi tuntea pelastavansa maailman noudattamalla hänen neuvojaan varjominän kanssa työskentelystä. Chopran argumentointi oli mielestäni surkeaa ja hänen ajattelunsa luultavasti laskelmoidun epäselvää. Heitin kirjan kierrätykseen lukematta sitä loppuun.

Jungin mukaan varjominä ilmeni unissa ja näyissä, useimmiten saman sukupuolisena hahmona kuin näkijä. Sen hahmo riippui pitkälti yksilön omista kokemuksista ja historiasta; näin, koska varjo kehittyy pikemminkin suurimmaksi osaksi yksilön mielessä kuin periytyy kollektiivisesta alitajunnasta. Se sisältää kuitenkin myös yhteiskunnassa torjuttuja ja kiellettyä kollektiivisia arvoja.

Varjo sisältää kaiken, mitä kieltäydymme tunnustamasta itsessämme. Usein projisoimme sen toisiin ihmisiin – näemme heissä itsekkyyttä, laiskuutta, epärehellisyyttä.. mutta kiellämme, että meissä itsessämme olisi noita ominaisuuksia. Varjon kohtaaminen on kuitenkin tärkeä osa henkistä kasvua Jungin kuvaamassa yksilöllistymisen prosessissa.

Tietoinen ja varjominä ovat kuin Jekyll ja Hyde, kaksi puolta persoonallisuudesta. Jos varjominä saa vallan ihmisestä, hän toimii usein tavalla, mitä ei tietoisesti halua. Tämä voi johtaa hämmennykseen, masennukseen ja päättämättömyyteen. Ihmisen kehitykselle voi kuitenkin olla hyväksi astua varjominän maailmaan. Tietoinen minä voi, oppiessaan tuntemaan varjon, ottaa sen hallintaan, jolloin ihminen vapautuu monista ristiriidoista ja hallitsee itsensä paremmin.

Jung kirjoitti paljon varjon assimiloinnista, joka oli keskeinen osa hänen analyyttistä prosessiaan ja terapiamuotoaan. Varjo on, paitsi torjuttu synkkä puoli meissä, myös oikein hyödynnettynä voimavara, luovuuden lähde. Ei ole ihme, että varjon kanssa työskentely liittyy moniin esoteerisiin oppeihin. Käsittelen varjotyöskentelyä luultavasti vielä enemmän myöhemmin tässä blogissa.

Yksi syy, miksi tällä hetkellä olen kiinnostunut varjominästä ja sen teoretisoinnista on, että kirjoitan romaania, jonka keskeinen teema on kognitiivinen dissonanssi. Minua kiinnostaa se ristiriita, että teemme asioita, jotka ovat meille vähänkin pidemmällä aikavälillä haitallisia, mutta tuntuvat lyhyellä tähtäimellä palkitsevilta tai välttämättömiltä.  Ilmeinen esimerkki tällaisesta käytöksestä on päihteiden käyttö, joka koukuttaa, mutta lopulta tuhoaa terveyden.

Ristiriita on havaittavissa myös laajemmin koko maailman tasolla. Yhteiskuntiamme ohjaa talouskasvun tavoittelu, joka oikeuttaa melkein mitä tahansa. Se ajaa kuitenkin maailmaa kohti ekologista tuhoa ja eriarvoisuutta ja siihen liittyviä konflikteja. Voisikin nähdä, että saasteet ovat koko maailman varjominä. Ehkä Chopra ei myöskään ole täysin väärässä nähdessään, että työskentelemällä itsensä kanssa voi auttaa maailmaa pelastumaan. Olemme kaikki osa luontoa tuhoavaa prosessia, mutta tiedostamalla tämän voimme muuttaa käytöstämme ja työskennellä ihmiskunnan suunnan muuttamiseksi.

Okkultismi ja politiikka

 Okkultismi ja politiikka tuntuvat mielleyhtymien tasolla äkkiseltään toisilleen hyvin kaukaisilta asioilta. Politiikka on (useimmiten) asiallisuuteen pyrkivää virkakoneiston tukemaa yhteisten asioiden hoitoa, jossa pyritään välttämään esoteerisuutta. Länsimaissa politiikkaan liittyvä henkisyys on etupäässä kuolleen muodollista tapakristillisyyttä juhlajumalanpalveluksineen, jota ajatellessa toivoo, että ateismi leviäisi päättäjien keskuudessa entistäkin laajemmalle.

Politiikka on kuitenkin laaja käsite ja ilmiö, ja poliittiset liikkeet ja esoteeriset ajatussuunnat ovat kietoutuneet yhteen monella tavalla nyt ja historiassa. Esimerkiksi Uuden etsijät –kirjassa, jota parhaillaan luen, kerrotaan osana 1800- ja 1900-luvun taitteen suomalaisen salatieteen ja okkultismin historiasta työväenliikkeen piirissä vaikuttaneesta esoteerisesta liikehdinnästä. Tuo liikehdintä oli useimmiten teosofista ja sen tunnetuimpia edustajia olivat Matti Kurikka ja Yrjö Kallinen.

Aikakaudella esoteria oli hyvin muodikasta ja Suomessa sen pääkanava oli juuri teosofinen liike, johon kuuluivat monet aikansa tärkeimmät henkiset vaikuttajat, taiteilijat ja seurapiiri-ihmiset. Näin ollen ei ole ihmekään, että teosofiasta kiinnostuneita oli myös työväenliikkeessä.

Tuohon aikaan vasemmiston valtavirta oli vielä avoimen ateistista ja uskonnonvastaista. Vasemmistolaisella ideologialla ja tietyillä esoterian muodoilla oli kuitenkin yhteistä aatepohjaa. Molemmissa vaikutti vahvasti modernille ajalle tyypillinen evolutionistinen ajatus inhimillisestä edistyksestä ja kehityksestä kohti täydellisyyttä – sielun kehittämisen henkisellä polulla nähtiin täydentävän vasemmistolaista yhteiskunnallisen kehityksen ideaalia.

Nykyään vasemmistolaisen liikkeen piirissä ei tiettävästi esiinny juurikaan laajaa ideologista kiinnostusta esoteerisia oppeja kohtaan. Toki monet vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät ihmiset harrastavat esimerkiksi joogaa ja mieltävät harjoittavansa jonkinlaista henkisyyttä. Sosialidemokraattinen puolue on luopunut monien muiden ihanteidensa tavoin myös ateismista.

Monet esoteeriset utopiat rauhasta maan päällä ja ihmisten kehittymisestä kohti täydellisyyttä voi nähdä vasemmistolaisina. Näen, että esoteerisen ajatussuunnan voi nähdä vasemmistolaisena, jos se tavoittelee koko ihmiskunnan henkistä edistystä ja yhteiskunnan kehitystä kohti parempia arvoja. Tässä valossa monet suosituimmat okkultismin muodot sijoittuvat oikealle; vaikkapa satanismin maailmankuva perustuu näkemykseen ihmisestä itsekkäänä olentona ja maailmasta taisteluna ja kilpailuna yksilöiden kesken.

Ehkä ilmeisin yhteys nykyajan vaihtoehtoisen henkisyyden ja politiikan välillä ovat erilaiset salaliittoteoriat, kuten Q-Anon –liikehdinnän alla liikkuneet villit väitteet. Moni kriittisempi ihminen menetti uskonsa henkiseen skeneen, kun oikeistolainen, selkeästi harhainen, vaihtoehtoinen totuus tuntui ottavan vallan suuresta osasta esimerkiksi joogapiireistä. Nämä samat piirit ovat myös laajalti omaksuneet näkemyksen koronataudista ja sitä vastaan käydyistä toimista jonkinlaisena huijauksena ja salaliittona.

Okkultismin harjoittajat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on usein vaikea sopeutua yhteiskuntaan ja yhteisöihin. Useimmat heistä kuitenkin toivovat voivansa auttaa ihmisiä ja parantaa maailmaa. Monille henkinen työskentely on työkalu näihin päämääriin. Muutos lähtee yksilöstä ja maailmanrauha ja ihmiskunnan parempi huominen tulevat lähemmäksi keinoilla, joista tavallinen ihminen ei usein ymmärrä mitään.

Minä ja Gary Gilmore

 Ok, myönnetään se: olen friikki ja hyypiö. Olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut sarjamurhaajista. Alkoholismista kärsiessäni olen lukenut kaikkien kuuluisimpien tappajien elämäkertoja ja yksityiskohtia heidän elämistään. Onneksi en ole tappanut ketään.

Minulle läheisin murhaaja ei, yllättäen, ole Ted Bundy tai Jeffrey Dahmer, vaan paljon vähemmän julma Gary Gilmore. Gilmore tappoi vain kaksi ihmistä, mutta hän on vähintään yhtä kuuluisa kuin julmemmat ja verenhimoisemmat ns. oikeat sarjamurhaajat. Tähän liittyi hänen saamansa suuri huomio, joka johtui pitkälti siitä, että Gilmore oli 1970-luvun lopulla ensimmäinen ihminen, joka teloitettiin Yhdysvalloissa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tapaus oli myös siitä erikoinen, että Gilmore vaati itse saada tulla teloitetuksi, vaikka hän olisi voinut välttää sen ja elää loppuelämänsä vankilassa.

Gilmore lahjoitti silmänsä ja joitain muita elimiään ampumalla suoritetun teloituksen jälkeen lääketieteen käyttöön. Tästä The Adverts-niminen punkbändi sai muutama vuosi idean hittibiisinsä Gary Gilmore’s eyes lyriikoihin. Maailmanlaajuinen mediahuomio kohdistui häneen ja oikeudenkäyntiinsä. Myöhemmin Gilmoresta on tehty elokuvia ja Norman Mailer kirjoitti hänestä yli tuhatsivuisen kirjan The Executioner’s song, jonka luin alkuvuodesta.

Kiinnostuksen Gilmoreen liittyy elämäni rajuimpaan psykoottiseen jaksoon, joka tapahtui loppuvuodesta 2008. En pysty kunnolla sanomaan, mitä tuolloin päivän aikana tapahtui, muistoni muuttuvat sekopäiseksi mössöksi jo jossain aamupäivän aikana ja palasin normaalihkoon tajuntaan joskus illalla Auroran sairaalan suljetulla osastolla.

Tuona päivänä, kun siirryin vartijoiden huomasta ensimmäistä kertaa ambulanssiin, koin vahvasti, että ambulanssissa tilaani kartoittava henkilö oli Gary Gilmore. Hän kartoitti asemaani miehenä ja pohdiskeli tuomiotani, joka olisi jälleensyntymä jossain kurjassa asemassa.

Osaksi ajauduin tuolloin mieleltäni sekavaan tilaan, koska olin juuri ollut silmien laserleikkauksessa. En saanut Gary Gilmoren silmiä, mutta ainakin silmät, joilla näkee Gary Gilmoren.

Gary Gilmore uskoi jälleensyntymään. Hän koki, ettei silloisessa elämässään pystynyt elämään kunnolla ja toivoi kuolemaa mahdollisuutena syntyä uudelleen elämään, jossa voisi elää paremmin ja yrittää hyvittää pahat tekonsa. Hän ei kuitenkaan ollut buddhisti. Gary kasvoi ja eli mormoninuskoisessa Utahissa, mutta oli laajasti perehtynyt erilaisiin esoteerisiin oppisuuntiin.  Hänen asianajajanaan toimi eräässä vaiheessa jungilaisuuteen syventynyt Dennis Boaz, jonka myötä Gilmorea käsittelevään tarinaan tulee Mailerin kirjassa paljon pohdintaa synkronisiteetista, jälleensyntymästä ja muista esoteerisista aiheista.

Murhaajat, varsinkin kuuluisimmat heistä, ovat jykevä osa populaarikulttuuria ja sitä kautta kollektiivista alitajuntaa. Varmaankin psykoosissani (käytän tätä termiä helppouden vuoksi – en tiedä, onko tällaisten tapausten sitominen lääketieteelliseen tulkintakehikkoon oikein) tapaamani Gary Gilmore oli jonkinlainen arkkityyppi. Hän oli älykäs ihminen, mutta luisunut elämässään harhapoluille jo lapsena ja joutunut koulukotien ja vankiloiden merkitsemäksi mieheksi. Itse hän tunnusti uskovansa jumalaan, mutta tunteneensa olleensa lähempänä saatanaa.

Gilmoren tappoi raakalaismainen Yhdysvaltain oikeusjärjestelmä. Kokemani tuomitseminen surkeaan jälleensyntymään ei ole käsittääkseni ainakaan vielä tapahtunut.  Koin tuolloin, että maailmaa hallitsi jonkinlainen maskuliininen salaliitto. Patriarkaatti on varmasti jossain määrin todellisuutta maailmassamme, mutta Gary Gilmoren kaltaiset kovikset ovat siitä kunnolla hyötyäkseen liian epäsosiaalisia. Minulle hänen hahmonsa on kuitenkin tarjonnut hyvän mahdollisuuden pohtia maskuliinisuutta ja arkkityyppejä.

Onko organisoitunut uskonto salaliitto?

 Luin käytännöllisen filosofian professori Juha Räikän kirjan Salaliittoteorioiden filosofia. Kirjalla oli raflaava, ja luultavasti myynnin edistämiseksi lisätty alaotsikko Temppeliherroista liskoihmisiin, joka antoi olettaa, että luvassa olisi myös salatieteilijää kiinnostavaa sisältöä. Odotin, että parhaimmassa tapauksessa teoksessa esiteltäisiin erilaisia salaliittoteorioita syvällisesti.

Mitään tällaista kirja ei kuitenkaan tarjonnut. Se ei keskittynyt yksittäisiin salaliittoteorioihin, vaan ilmiöön nimeltä salaliittoteoriat. Ote oli filosofinen ja kriittisen yhteiskunnallinen; kirjassa muun muassa pohditaan, miten salaliittoteorioihin pitäisi suhtautua ja millainen tiedollinen oikeutus niillä on. Käsitteiden määrittelyllä ja puntaroinnilla on siinä nykyfilosofialle tyypillisesti merkittävä osa.

Räikän teoksen pohjalta ajauduin kuitenkin pohtimaan joitain okkultismiin ja henkiseen tiehen liittyviä asioita. Kirjassa käsitellään ajatusta megasalaliitosta. Tämä tarkoittaa teoriaa siitä, että edes tiedollisten auktoriteettien, kuten median ja tutkijoiden, paljastamat salaliitot eivät ole oikeita – ne on paljastettu meille vain, jotta uskoisimme noiden auktoriteettien luotettavuuteen ja oikeellisuuteen. Megasalaliittoteorian mukaan kaiken takana on vielä suurempi vallanpitäjien ja suhmureiden salaliitto – he hallitsevat täydellisesti maailmaamme ja saavat meidät uskomaan ja pitämään totena sen, mitä he haluavat ja mikä on heille hyödyllistä.

Räikkä esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat ajatelleet, että vallanpitäjien olisi oikeutettua tai jopa suotavaa valehdella kansalaisilleen. Lista on pitkä ja sisältää huomattavia filosofeja. Jo Platon puhui ”kauniista valheesta”,  jonka valtiota hallitsevat filosofit kehittävät ja runoilijat levittävät. Platonin totalitaristisessa ihannevaltiossa tämän valheen tarkoitus oli sopeuttaa ihmisiä asemiinsa ja tehdä heistä parempia ja tottelevaisempia kansalaisia.

Myöhemmin monet merkittävät ajattelijat ovat eksplisiittisesti asettaneet tämän ”kauniin valheen” asemaan järjestäytyneen uskonnon, joka heidän tapauksessaan on useimmiten ollut kristinusko. Thomas Moren Utopia-kirjassa kuvitteellisessa saaressa sijaitsevassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee uskonnonvapaus, ihminen saa valita uskontonsa, mutta uskonnottomuutta ei kuitenkaan sallita, koska uskonto nähdään tärkeäksi yhteiskuntaa koossa pitäväksi voimaksi. Myös poliittisen filosofian edelläkävijä Rousseau näki ateismin haitallisena yhteiskunnalle.

Uskonnollisuus on ihmisille tietyllä tavalla hyvin luontaista. Jo kivikauden ihmisillä oli shamaaninsa ja palvontamenonsa. Meillä on jokin alitajuinen henkinen ulottuvuus, jonka tutkimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan mystiikkaa ja rituaaleja. Jotain tapahtui kuitenkin, kun shamaaneista tuli pappeja ja kansan kaitsijoita. Uskonnollisuudesta tuli etsinnän ja tutkimisen sijaan palvontaa ja vallankäyttöä. Mielestäni ainakin Vanhaa Testamenttia lukiessa tulee mieleen väistämättä uskonnon funktio heimokansa hallitsemisessa – jumalan tahto on myös heimon johtajien tahto ja sitä uhmaavia rangaistaan ankarasti jumalan kädellä.

Maallisen vallan ja kirkon väliset yhteydet ovat olleet läntisessä maailmassa ennen hyvinkin tiiviitä. Ei ole uskottavaa olettaa, että ennen valistusaikoja kirkon tai valtioiden päättäjissä olisi ollut juurikaan ateisteja. Varsinkin katolinen kirkko on ollut historiassa merkittävä vallankäyttäjä, ja sen päättäjät ja papisto ovat varmasti olleet tietoisia tästä roolistaan ja pelanneet valtapelejä.

Uskonto on vallankäytön väline. Mieltä kiihdyttävä kysymys kuuluu, olisiko se voitu tietoisesti luoda tähän rooliin?

Pyhää Eurooppaa etsimässä

 Aki Cederbergin tänä vuonna ilmestynyt kirja Pyhä Eurooppa on saanut esoteria-aiheiseksi ja Basam Booksin kustantamaksi kirjaksi yllättävän paljon huomiota. Siitä ilmestyi Helsingin sanomissa A. W. Yrjänän kirjoittama laajahko arvostelu ja jouduin odottamaan pitkään teoksen käsiini saamista kirjaston mittavan varausjonon takia.

Kirja onkin perinteisillä mittareilla normaalia henkisyys-aiheista kirjaa varteenotettavampi kovine kansineen ja pitkine kirjallisuusluetteloineen. Teos on muodoltaan matkakertomus, jossa Cederberg kertoo erilaisiin eurooppalaisiin muinaisuskontoihin liittyvistä paikoista joissa hän on vieraillut. Kuvaillut matkat ovat ulottuneet Baltiaan, Ruotsiin, Islantiin, Saksaan, Italiaan, Portugaliin, Ranskaan ja myös suomen pyhille paikoille.

Cederberg kertoo tapaamistaan ihmisistä ja näkemistään nähtävyyksistä ja reliikeistä. Hän osallistuu matkoillaan erilaisiin rituaaleihin ja kunnioittaa esi-isien pyhiä paikkoja uhrilahjoilla ja maljojen nostelulla. Kirjan anti ei onneksi rajoitu vain selontekoon matkoista ja paikoista, vaan teoksessa taustoitetaan laajasti ja oppineesti etenkin pohjoiseurooppalaisia muinaisuskontoja kuten riimuja. Tämä onkin laajin käsiini osunut suomeksi kirjoitettu tietopaketti muinaiseurooppalaisesta uskonnollisuudesta ja esoteriasta; tallensin itselleni kirjan kirjallisuusluettelon ja tulen varmasti hyödyntämään sitä tulevissa opinnoissani.

Cederberg etsii jonkinlaista eurooppalaista kansansielua ja ihmisen ja etnisyyden ydinolemusta. Tämä on mielestäni objektiivisuuteen pyrkivä selonteko hänen agendastaan, ja kuten oppinut lukija näkee, sisältää se jo paljon poliittista latausta ja kiistanalaisia käsitteitä.

Yhteiskuntatieteitä lukeneena tiedän, että etnisyys ja käsitykset kansoista ovat aina vähintäänkin jossain määrin tietoisesti rakennettuja ja kiistojen kautta syntyneitä konstruktioita. Konservatiiviselle nationalistille on olemassa jokin tietty kansan ydinolemus, mutta todellisuudessa kansakunta on kuviteltu yhteisö ja entiteetti, joka on olemassa korkeintaan sosiaalisena konstruktiona; sillä ei voi olla sielua ja sen tarpeet ovat poliittisten määrittelyjen tulosta.

Äärioikeisto on jonkinlainen kiviriippa mytologiasta ammentavalle okkultismille. Saksassa Cederberg osallistuu rituaalijuhliin, joissa on mukana myös uusfasistisia ryhmiä. Hän paheksuu juopuneita ja oppimattomia uusnatseja. Tästä huolimatta eniten moitetta kirjassa saa nykyinen monikulttuurinen ideologia, jonka Cederberg näkee uhkana eurooppalaisuudelle. Kirjassa kuvataan aasialaisia turisteja ja afrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia halventavaan sävyyn.

Mielestäni kertoo paljon, etteivät Cederbergin matkat ulotu eurooppalaisen ja koko maailman sivistyksen ja ajattelun kehtoon Kreikkaan. Jos tavoitteena olisi ollut tehdä johdonmukainen ja kattava esitys eurooppalaisesta arkaaisesta uskonnollisesta perinteestä ja ajattelusta, olisi sikäläisen perinteen esittely ollut ehdoton valinta.  Uskon, että helleeninen perinne on Cederbergille ongelma, koska siitä sikisi moderni ja kiistatta eurooppalaisuuden ytimessä oleva rationaalinen filosofia ja poliittinen ajattelu ihmisoikeuksineen ja nostalgikkoa ärsyttävine kriittisyyksineen.

Okkultismissa ja henkisessä kehityksessä ei ole kyse rationaalisesta ja kriittisyydestä. Ne voivat olla ainoastaan tukena ja apuvälineenä. Merkityksen ja pyhyyden etsinnässä sydän ja intuitio määräävät suunnan onnistuneella etsintämatkalla. Itse kuitenkin olen kyvytön näkemään mustaa valkoisena siellä, missä olen oppinut olevan maailmankuvien kriittinen piste – paikka, jonka suhteen väärin orientoituminen voi johtaa mustaan yöhön.

Sosiologi Emile Durkheimin mukaan uskonnossa yhteisö palvoo itseään ja pyrkii suuntaamaan yksilöiden ajattelua ja toimintaa kollektiiville mieluisaan suuntaan. Tämä lienee totta ainakin valtavirran uskonnoista. Okkultismin ja esoterian polku on kuitenkin enemmän yksilöllistä mystiikkaa ja tajunnan laajentamista. Mielestäni henkistä polkua kulkevan etsijän pitäisi kehittää kriittisyyttään ja tiedostaa, miten henkisiä avaruuksia kartoittaneiden esi-isien perintöä käytetään moderneissa poliittisissa kamppailuissa. Itse uskon solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, joka perustuu universaaliin rakkauteen ja myötätuntoon kaikkia tuntevia olentoja kohtaan. Tietysti on totta, että esi-isämme ovat olleet myös sotureita. Ehkä taistelun tie onkin lopulta kunniakkaampi ja tuottavampi kuin veljeyden. Kysymystä sopii pohtia Pyhää Eurooppaa lukiessa. Vaikka se on kriittisestä näkökulmasta kyseenalainen ja hieman liian pitkä, on teos ainakin ajattelua provosoiva ja siten henkisellä tiellä eteenpäin vievä.

Vasemman käden polun musta liekki

 Ennen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku –kirjan lukemista käsitykseni vasemman käden polun henkisistä suuntauksista pohjautuivat lähinnä tietoon suuntauksen alle luettavista buddhalaisista ja intialaisista tantrasuuntauksista. Siinä, missä länsimaisissa esoteerisissa liikkeissä vasen käsi yhdistetään satanismiin ja pahuuden palvontaan, tiesin, että itämaisissa uskonnoissa polku tarkoittaa lähinnä epäsovinnaisten metodien käyttöä valaistumisen saavuttamiseen – vasemman käden joogit saattavat esimerkiksi käyttää päihteitä henkisessä tarkoituksessa ja tehdä konventionaalisten sovinnaisuus- ja moraalisääntöjen vastaisia asioita.

Vasemman käden polkuja on monia erilaisia. Kotkavuoren kirjan luettuani jouduin korjaamaan käsityksiäni myös länsimaisista käsitteen alle luettavista liikkeistä. Kotkavuori edusti kirjaa kirjoittaessaan Setin temppeliä. Sille vasemman käden polku tarkoittaa lähinnä äärimmäistä individualismia itsensä jumalallistamisen ja kehittämisen mielessä. Setiläisyys eroaa stereotyyppisestä satanismista tiukalla eettisyyden korostamisella ja saatanan käsittämisenä lähinnä vertauskuvallisesti – Kotkavuori puhuu mustasta liekistä, joka ilmenee ihmisessä hänen yksilöllisenä järkenään ja tahtonaan.

Kotkavuori yleistää vasemman käden polun tarkoittavan suuntausta, jossa lähtökohtana on itsen ja oman minuuden äärimmäinen erillisyys muusta maailmasta ja sen kehittäminen yksilöllisen tahdon mukaiseen suuntaan. Tämä vastakohtana oikean käden polulle, jossa hän näkee tavoitteena yksilöllisyyden tukahduttamisen ja totaliteetille antautumisen.

Kotkavuori on opiskellut yliopistolla ja hänen tekstinsä on vähintäänkin näennäisesti oppinutta ja lukeneisuudesta kertovia kirjallisuusviitteitä sisältävää. Minulle kotkavuori ei kuitenkaan polkuaan saanut myytyä. Kirjassa häiritsi se, miten niin monia asioita otettiin ajattelun peruslähtökohdiksi perustelematta niitä. Tällainen lähtökohta on esimerkiksi musta liekki. Kristinuskokin perustuu filosofisesti ihmisen käsittämiseen järkenä, rationa, joka tekee hänestä yksilön ja luomakunnan kruunun; tämä järjen korostus ei vielä tee Kotkavuoren setiläisyydestä antikristillistä. Mustan liekin metaforan kautta järjen katsotaan edustavan saatanallista prinsiippiä, mutta tätä saatanallisuutta ei juurikaan perustella.

Omista, buddhalaisuudesta ja vaikkapa mielenfilosofian ja aivotutkimuksen opiskelemisesta syntyneistä, lähtökohdistani katsoen Kotkavuoren filosofiset lähtökohdat ovat hyvin ongelmalliset. Tutkimusteni perusteella minun on hyvin vaikea uskoa vapaaseen tahtoon. Kotkavuorelaisuus taas nostaa yksilöllisen tahdon ja järjen jumalalliseksi prinsiipiksi jolle se perustaa koko maailmankäsityksensä ja näkemyksensä oikeasta harjoituksesta ja elämästä. Buddhalaisuudessa oman erillisyyden harhaa pidetään kärsimyksen perussyynä; tässä valossa voisi vasemman käden polun nähdä olevan buddhalaisuudelle täysin vastakkainen liike.

Kotkavuori nostaa jalustalle ja polkunsa ihanteeksi Nietzschen yli-ihmisihanteen. On totta, että vaikeaselkoinen ja aforistinen filosofi on usein ymmärretty väärin ja yhdistetty fasistisiin poliittisiin liikkeisiin, joita hän ei itse kannattanut. Nietzsche on innoittanut hienoja ja oppineita mannermaisia filosofeja. On kuitenkin totuus, että hän on myös teini-ikäisten, itsestään liikaa kuvittelevien finninaamaisten nuorten älyköiden suosikki. Jotain tällaista keskenkasvuista yli-ihmistä on myös Kotkavuoressa ja hänen ihanteissaan. Hänen kirjansa vaikuttaa yliopistossa muutaman vuoden opiskelleen parikymppisen älykön tutkielmalta, jonka kirjallisuusviitteet eivät riitä peittämään argumentoinnin vajavaisuutta.

Ajatuksia Ylen Noitapiirit-dokumenttisarjasta

 Timo on vaihtanut it-alalla start up-yrityksessä työskentelemisen itsensä purkamiseen noitaryhmässä, alakulttuuriseen häröilyyn ja sen valokuvaamiseen. Melissa on kasvanut yhdeksänlapsisessa jehovantodistajaperheessä, mutta työskentelee nykyisin stripparina ja tekee loitsuja parantaakseen rahatilannettaan. Sophia on kouluttautunut sosiaalialalle, mutta haaveilee näyttelijän urasta. Hän tekee työtä antirasismin puolesta ja hakee itseymmärryksen laajentamista muille ja itselleen tarot-kortteja tulkitsemalla.

Siinä ovat ylen uuden kolmiosaisen Noitapiirit – Voimia arkeen loitsuista ja korteista –dokumenttisarjan päähenkilöt. Rakenteeltaan sarja on perinteinen seurantadokumentti, missä kuvataan päähenkilöiden arkea koronapandemian alkaessa. Melissaa kuvataan strippiklubilla tankotanssimassa ja tekemässä taikoja ja siivoamassa kahden samalla klubilla työskentelevän kämppiksensä kanssa. Kun korona pakottaa sulkemaan klubit, joutuu hän etsimään uuden tulonlähteen ja perustaa liikkeen, jonka liiketoimintaidea ei dokumentissa kunnolla selviä, mutta näyttää liittyvän jotenkin noituuteen ja joogaan.

Timo pohtii suhdettaan sukupuoleen ja tekee valokuvasessioita, missä pyöritään alasti lattialla pentagrammissa. Hänelle noituus näyttää liittyvän eniten itsetiedostuksen lisäämiseen ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Muillekin dokumenttisarjan päähenkilöille seksuaalisuus ja sukupuolisuus liittyvät vahvasti noituuden harjoittamiseen. Sophia on heistä ehkä perinteisin feministi. Hänelle tarot-kortit ovat peili, jonka kautta paljastuu omia tiedostamattomia toiveita ja oletuksia. Tummaihoinen Sophia hakee töitä näyttelijänä ja pohtii intersektionaalista feminismia ja milleniaalisukupolven ongelmia peilaten niitä noituuden vanhoihin perinteisiin.

Melissa ei varmaankaan vastaa useimpien ihmisten kuvaa feminististä. Hänelle työ stripparina on seksuaalienergian voiman käyttöä, noituus tapa vahvistaa tuota voimaa ja kehittää tahdonvoimaa. Kristilliseen taustaan peilattuna seksityön tekemisen voi kuitenkin nähdä emansipaationa, ja Melissa itsekin näyttää kokevan asian tässä valossa.

Sarja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan päähenkilöidensä elämään. Liiasta informatiivisuudesta sitä ei voi kuitenkaan syyttää. Aihetta ei lähestytä ollenkaan analyyttiseltä kannalta, annetaan vain kuvattavien puhua ja tuoda esiin näkökantojaan. Tämä on toki viihdyttävää, mutta jättää paljon katsoessa herääviä kysymyksiä vastaamatta.

Kuvattavien noituusharrastusta ei taustoiteta tai avata sen historiaa. On toki totta, että okkultismi on ennenkin ollut yhteiskunnallisen edistyksellisyyden puolella oleva voima: Jo keskiajan vainotut noidat on osassa tutkimusta nähty emansipoituneina naisina, ja yleisesti nähdään, että esoterian nouseminen muoti-ilmiöksi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa tarjosi naisille areenan esiintyä täysivaltaisina toimijoina, usein jopa miehiä merkittävimpinä. Tuntuu kuitenkin, että Noitapiireissä tämä näkökulma korostuu: noituus on harjoittajilleen tapa luoda turvallisia tiloja, joissa purkaa valtarakenteita ja niiden vaikutuksia omassa elämässään. Kuvattu toiminta ei näytä eroavan paljon modernia feminismiä ja antirasismia kannattavasta poliittisesta aktivismista.

Kuvatut henkilöt ovat aitoja asian edustajia, mutta en jaksa uskoa, että dokumenttisarja tarjoaa kattavan kuvan noituuden ja okkultismin nykyharjoittajista. Okkultismi on toki aina ollut alistettujen ja syrjittyjen voimaantumista, mutta se on myös edustanut yhteiskunnan pahoiksi, jopa metafyysisiin äärimmäisyyksiin asti, näkemiä voimia. Nykypäivänä wokeismi, feminismi ja antirasismi edustavat poliittista korrektiutta ja yleisesti hyväksyttyä edistyksellisyyttä. Olisi tylsää, jos okkultismi ei enää edustaisikaan vaaraa ja jotain, mitä täytyy karttaa ja pelätä.