Viikinkimytologia ja maailman spiritualistinen evoluutio

 Kuten edellisen kerran hänen kirjaansa The Sacred History käsitellessäni kerroin, Jonathan Blackin mukaan maailman ja universumin historia ja kehitys on aiheutunut Jumalan lähettämistä ajatuksista, jotka saavat enkelten hahmon. Kirjassa Black harrastaa vertailevaa mytologiaa ja toteaa, että eri kulttuureissa maailmalla eri enkelit ovat olleet keskeisiä. Kun antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille keskeinen oli enkeli Jupiter, pohjoisen Euroopan kansoille tärkeämpi taas oli enkeli Merkurius, jonka he tunsivat nimellä Odin.

Nykyisin Odin muistetaan lähinnä viikinkien jumalana, mutta hän kuului myös muinaisgermaanien mytologiaan ja häntä palvottiin Manner-Euroopassa ja Englannissa. Odin oli jumalten kuningas, ylimystön, sodan, viisauden, runouden ja kuoleman jumala.

Odin ei saavuttanut viisauttaan ja asemaansa jumalten kuninkaana ja maailman pelastajana helpolla. Hän kärsi ja koki suuria koetuksia valmistautuakseen kohtaloaan varten. Sanotaan, että Odin ”uhrasi itsensä itselleen” lävistämällä itsensä keihäällä ja roikkumalla hirtettynä maailmanpuusta yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä. Tuona aikana hän oppi suuria viisauksia ja keksi riimut. Yhdeksän vuorokauden jälkeen hän herätti itsensä henkiin taikuudella. Kerrotaan myös, että Odin matkusti tiheän sumun läpi synkkiin luoliin oppiakseen mustilta kääpiöiltä elementtien hallitsemisen salat. Hän matkusti maailmanpuun juurille juodakseen viisauden lähteestä. Sitä vartioiva jättiläinen vaati häntä uhraamaan arvokkaimman omaisuutensa saadakseen nauttia lähteen vettä, joten Odin kaivoi ulos toisen silmänsä ja heitti sen lähteeseen.

Odinin tarinassa voi nähdä yhteyksiä myös kristillisyyteen. Maailmanpuussa roikkumisesta tulee tietenkin mieleen Jeesuksen roikkuminen ristillä, kärsiminen hyvien asioiden saavuttamisen vuoksi. Ehkä pahan metafysiikka, jossa liha nähdään alempiarvoisena ja voitettavana asiana ja kärsimystä ihannoidaan, ei syntynytkään vasta kristinuskon myötä ja ollut heidän omaa keksintöään, kuten jotkut kristinuskon arvostelijat ovat väittäneet.

Viikinkimytologian vastine kristinuskon langenneelle enkelille Luciferille on jumalien kanssa asunut Loki, joka otti puolisokseen naispuolisen jättiläisen, jumalien vihollisen, joka synnytti liiton seurauksena kolme hirviötä. On mielenkiintoista, miten eri uskonnoissa ja mytologioissa pahuus on saanut henkilöityneen muodon, jota vastaan muut jumalat ovat käyneet taistelua, joka on kuvastanut ihmisen pyrkimystä pysyä kaidalla polulla. Ajatuksen monomyytistä, eri kulttuurien myyteissä samanlaisena toistuvasta juonikuviosta on tehnyt kuuluisaksi amerikkalainen antropologi Joseph Campbell.

Black näkee Viikinkimytologiankin jumalat enkeleinä, jotka olivat maailman kehityksen agentteja. Hänen mielestään tällainen idealistinen maailmankuva ei välttämättä ole tieteen vastainen. Black vetoaa luonnonvalinnan teorian itsenäisesti yhtä aikaa Darwinin kanssa keksineeseen Alfred Russell Wallaceen, jonka mukaan evoluutiota ohjasivat luovat älyt, jotka hän yhdisti enkeleihin. Blackin mukaan nykyisen valtavirtatieteen materialistinen maailmankuva on vajavainen, eikä kykene vastaamaan esimerkiksi tietoisuuden ja elämän synnyn kaltaisiin keskeisiin kysymyksiin.

Blackille maailma on täynnä älyä ja kaikella on mieli ja tarkoitus. Emme ole täällä sattumalta, aineellinen maailma on luotu kannattelemaan kasvimaailmaa, joka taas on olemassa pitääkseen hengissä eläinmaailmaa. Kaiken kruununa on inhimillinen mieli. On mielenkiintoista, miten Black tulee jokseenkin holistisesta ja idealistisesta lähtökohdastaan dualistiseen ja antroposentriseen johtopäätökseen, jossa ihminen on kaiken tarkoitus ja mitta, luomakunnan kruunu. Black esittää vastaväitteen tätä näkemystä vastaan sanomalla, että maailmassa olevat merkitykset, suhteet ja ominaisuudet ovat luoneet meidät, emme ole heijastaneet niitä maailmaan niin kuin arvostelijat väittävät. Itse kuitenkin uskon, että jos mieli tai merkitys on osa kaikkea, on se ihmiselle osittain tavoittamattomissa olevaa, dualistisen ajattelumme ulkopuolella.

L. Ron Hubbard ja dianetiikka

 L. Ron Hubbard (1911-1986) onnistui siinä, mistä monet nojatuolifilosofit ja harrastelijakirjoittajat haaveilevat: spekulatiivisilla, näennäisesti tieteelliseen muotoon puetuilla kirjoituksillaan hän perusti oman uskonnollisen liikkeen ja tuli miljonääriksi ja palvotuksi seuraajiensa keskuudessa. Tämä oli melkoinen suoritus mieheltä, joka aloitti uransa opiskeltuaan yliopistossa matematiikkaa kirjoittamalla science fiction novelleja kioskilehtiin.

Hubbardin perustama uskonto on skientologia. Se on tullut tunnetuksi amerikkalaisista julkkisjäsenistään ja kohuotsikoista jotka kertovat kiristyksestä, veronkierrosta ja muista väärinkäytöksistä.

Skientologia lähti liikkeelle dianetiikasta, Hubbardin kehittämästä terapiamenetelmästä. Dianetiikka ei lupaa parantaa ainoastaan henkisiä ongelmia, vaan väittää myös, että suurin osa ihmisen fysiologisista vaivoista on luonteeltaan psykosomaattisia ja parannettavissa dianetiikan avulla; Hubbardin kirjassa Dianetiikka – Nykyajan tiede mielen terveydestä, väitetäänkin menetelmän parantavan vaikkapa likinäköisyyden ja tekevän ihmisestä huomattavassa määrin pitkäikäisemmän.

Hubbard kirjoitti kirjansa 1950-luvulla, aikana, jolloin psykiatria oli vielä hyvin kehittymätöntä. Tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä psyykelääkkeitä ei ollut vielä markkinoilla ja mielen sairauksia hoidettiinkin sairaaloissa sähköshokeilla tai vielä drastisemmin lobotomialeikkauksilla. Terapiassa ei oltu vielä kokonaan vapauduttu Freudin villeimmistä psyyken laeiksi korottamista ajatuskuluista. Aika oli siis hyvin otollinen mielenterveyttä koskeville uusille ideoille – alalla ei ollut uskottavaa vakiintunutta tieteellistä auktoriteettia, joka olisi voinut uskottavasti kumota spekulatiiviset teoriat.

Hubbardin teoria lähti toisaalta liikkeelle freudilaisesta tiedostamattoman teoriasta ja neurooseja ja komplekseja koskevasta tiedosta (vaikka tätä ei missään kohti kirjaa myönnetäkään – siinä ei ole ollekaan lähdeviitteitä, ja Hubbard vetoaa vain tutkimuksiin, joita hän väittää itse tehneensä ja jotka vaikuttavat keksityiltä), ja toisaalta tuon ajan uusinta uutta edustavien tietokoneiden tietojenkäsittelyn mallista. Hubbard kuvaa ihmisen mielen toimivan kuin tietokone – viisikymmentäluvun reikäkorteilla toimiva kömpelö tietokone. Toisaalta ihminen ei ole pelkästään rationaalinen olento, vaan hänellä on myös freudilainen, tiedostamaton puolensa.

Hubbard näki ihmisen psyykkisten ongelmien syntyvän tiedottomuuden hetkistä, jolloin tiedostamaton reaktiivinen malli ottaa vallan. Se kirjoittaa muistiin kuvauksen tuona tiedottomuuden hetkenä ihmisen ympärillä tapahtuneista asioista, ja tästä muistijäljestä syntyy engrammi, eräänlainen bugi ihmisen koodissa, joka aiheuttaa epätervettä käytöstä ja henkistä haittaa. Dianetiikka parantaa ihmisen käymällä läpi noita tiedottomuuden hetkiä kunnes niiden psyykkinen varaus on poistunut ja ne eivät enää vaikuta ihmiseen.

Dianetiikka ei lupaa apua pelkästään psyykkisistä sairauksista kärsiville. Se lupaa tehdä myös henkisesti terveestä ihmisestä vielä paremman version, clearin, jonka potentiaali ja kyvykkyys on normaaliin ihmiseen verrattuna samankaltainen kuin normaalin ihmisen suhde mielisairaalapotilaaseen.

Terveellä ihmisellä ei tietenkään ole helposti löydettäviä engrammeja. Dianetiikka ei tästä kuitenkaan lannistu. Sen tärkeimpiä valttikortteja tällaisessa tapauksessa on teoria prenataalisista muistijäljistä – ajatus, että sikiöaikana lasta odottavalle äidille tapahtuneet asiat jäävät tietyllä solutasolla lapsen muistiin. Tämä on eräänlainen dianetiikan perisynti – se tarjoaa lunastusta puutteellisuudesta, joka vaivaa meitä kaikkia, vaikka emme sitä aina tiedostaisi. Hubbardin mukaan prenataalisia engrammeja aiheuttivat etenkin aborttiyritykset. Teoriansa kahjoudesta huolimatta hän osuikin tietynlaiseen hermoon vetoamalla aikansa länsimaisen yhteiskunnan neurooseihin, jotka liittyivät ehkäisyn puutteeseen. Dianetiikka tarjosi myös hyvän opin kultin perustamiselle, siinä oli suuri potentiaali kääntää potilaansa vanhempiaan ja muuta lähipiiriään vastaan ja tehdä hänet riippuvaiseksi terapian tarjoajista.

Jonathan Blackin hengellinen historia

 Tietoteoreettisella idealismilla on nykyisin filosofiassa tai tieteen maailmassa hyvin vähän puolustajia. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla on totuttu tarkoittamaan ihanteellisuutta ja tinkimättömyyttä, mutta filosofiassa käsite tarkoittaa jotain aivan muuta: käsitystä, että todellisuus on perimmäiseltä olemukseltaan henkinen.

Kirjailijanimellä Jonathan Black paremmin tunnettu Mark Booth on yksi nykyajan harvoista näkyvistä ja tieteellisen taustan omaavista idealismin puolustajista. Booth on opiskellut Oxfordin yliopistossa filosofiaa ja teologiaa. Hän on työskennellyt pitkään kustannusmaailmassa ja noussut myöhemmin julkisuuteen ja best seller-listoille kirjoillaan The Secret Historyof the World, joka käsittelee maailmanhistoriaa salaseurojen näkökulmasta katsottuna ja The Sacred History – How angels, mystics and higher intelligence made our world, jonka lukemisen olen juuri aloittanut.

The Sacred History käsittelee yliluonnollisen osuutta maailmanhistoriassa aina maailman synnystä nykymaailmaan. Siinä Booth tulkitsee maailmanuskontoja ja mytologisia tarinoita esittäen kuvauksen maailmanhistoriasta, jossa henki on ollut alkuunpaneva ja vaikuttava voima. Booth näkee mystikot ihmiskunnan silminä henkiseen maailmaan, joka on limittäinen materiaalisen maailman kanssa, mutta näkymätön mystista visiota omaamattomille ihmisille.

Booth lähtee liikkeelle maailman synnystä, alusta jolloin ei ollut aikaa, avaruutta eikä materiaa. Tiedemiesten mukaan tuolloin ei ollut muuta kuin ei-mitään, mutta Boothin mukaan maailmankaikkeus koostui tuolloin jumalan mielestä. Luominen lähti liikkeelle siitä, kun jumala alkoi ajatella. Jumalan ajatusten aallot koostuvat miljoonista enkeleistä, jotka vähitellen muodostavat maailmankaikkeuden, kaiken sen materian ja hengen jonka ympärillä elämme ja josta maailmamme on kehittynyt. Booth näkee ajatukset elävinä olentoina, joilla on tietynasteinen itsenäinen olemassaolo ja elämä; hän huomioi, että pohjimmiltaan kaikki rukoilevat ihmiset uskovat jollain tavalla tähän käsitykseen.

Maailman kulttuureissa ja uskonnoissa on useita erilaisia kuvauksia maailman synnystä tai luomisesta. Booth ei kirjassaan oikeastaan perustele, miksi hän uskoo tähän tietynlaiseen mytologiaan aiheesta. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tämä ei ole tiukkoja kriteereitä täyttävä tieteellinen tai filosofinen teos; tekstissä ei ole juurikaan lähdeviitteitä ja Booth ei perustele metodologiaansa, sitä, miksi hän on päätynyt tietynlaisiin tulkintoihin tai valinnut tulkittaviksi tietyt mytologiat tai tarinat. Ehkä tässä näkyy juuri Boothin perimmäinen idealismi: hän uskoo mielen ja ajatusten absoluuttisuuteen ja ensisijaisuuteen. Jos Mark Boothin mielessä on syntynyt ajatuksia, joissa maailmanhistoria on edennyt tietyllä tavalla, täytyy tuon tarinan olla totta absoluuttisella tasolla ja hänen ajatuksensa riittävät siitä todisteeksi. Ensimmäisessä luvussa Booth puolustelee tulkintaansa kertoen saaneensa sille tukea keskusteluissaan erään mystikon kanssa, joka on keskustellut enkelten kanssa koko elämänsä ja konsultoinut enkeliasioissa jopa Roomaa ja Dublinilaisen yliopiston teologian laitosta.

Myytit ovat sitä, millaisina ne meille tällä hetkellä näyttäytyvät, ja niiden merkityksessä on kyse siitä, miten ne tulkitaan – näille asioille on vaikea antaa absoluuttista, subjektiivisuudesta vapaata merkitystä. Täten Boothin metodi on tietyllä tasolla hyvinkin perusteltu. Olen aina ollut kiinnostunut idealismista ja sen puolesta esitetyistä argumenteista, ja Boothin kirja tarjonnee kevyen ja viihdyttävän lähestymistavan aiheeseen ja mytologioihin.