Kuten edellisen kerran hänen kirjaansa The Sacred History käsitellessäni kerroin, Jonathan Blackin mukaan maailman ja universumin historia ja kehitys on aiheutunut Jumalan lähettämistä ajatuksista, jotka saavat enkelten hahmon. Kirjassa Black harrastaa vertailevaa mytologiaa ja toteaa, että eri kulttuureissa maailmalla eri enkelit ovat olleet keskeisiä. Kun antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille keskeinen oli enkeli Jupiter, pohjoisen Euroopan kansoille tärkeämpi taas oli enkeli Merkurius, jonka he tunsivat nimellä Odin.
Nykyisin Odin muistetaan lähinnä viikinkien jumalana, mutta hän kuului myös muinaisgermaanien mytologiaan ja häntä palvottiin Manner-Euroopassa ja Englannissa. Odin oli jumalten kuningas, ylimystön, sodan, viisauden, runouden ja kuoleman jumala.
Odin ei saavuttanut viisauttaan ja asemaansa jumalten kuninkaana ja maailman pelastajana helpolla. Hän kärsi ja koki suuria koetuksia valmistautuakseen kohtaloaan varten. Sanotaan, että Odin ”uhrasi itsensä itselleen” lävistämällä itsensä keihäällä ja roikkumalla hirtettynä maailmanpuusta yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä. Tuona aikana hän oppi suuria viisauksia ja keksi riimut. Yhdeksän vuorokauden jälkeen hän herätti itsensä henkiin taikuudella. Kerrotaan myös, että Odin matkusti tiheän sumun läpi synkkiin luoliin oppiakseen mustilta kääpiöiltä elementtien hallitsemisen salat. Hän matkusti maailmanpuun juurille juodakseen viisauden lähteestä. Sitä vartioiva jättiläinen vaati häntä uhraamaan arvokkaimman omaisuutensa saadakseen nauttia lähteen vettä, joten Odin kaivoi ulos toisen silmänsä ja heitti sen lähteeseen.
Odinin tarinassa voi nähdä yhteyksiä myös kristillisyyteen. Maailmanpuussa roikkumisesta tulee tietenkin mieleen Jeesuksen roikkuminen ristillä, kärsiminen hyvien asioiden saavuttamisen vuoksi. Ehkä pahan metafysiikka, jossa liha nähdään alempiarvoisena ja voitettavana asiana ja kärsimystä ihannoidaan, ei syntynytkään vasta kristinuskon myötä ja ollut heidän omaa keksintöään, kuten jotkut kristinuskon arvostelijat ovat väittäneet.
Viikinkimytologian vastine kristinuskon langenneelle enkelille Luciferille on jumalien kanssa asunut Loki, joka otti puolisokseen naispuolisen jättiläisen, jumalien vihollisen, joka synnytti liiton seurauksena kolme hirviötä. On mielenkiintoista, miten eri uskonnoissa ja mytologioissa pahuus on saanut henkilöityneen muodon, jota vastaan muut jumalat ovat käyneet taistelua, joka on kuvastanut ihmisen pyrkimystä pysyä kaidalla polulla. Ajatuksen monomyytistä, eri kulttuurien myyteissä samanlaisena toistuvasta juonikuviosta on tehnyt kuuluisaksi amerikkalainen antropologi Joseph Campbell.
Black näkee Viikinkimytologiankin jumalat enkeleinä, jotka olivat maailman kehityksen agentteja. Hänen mielestään tällainen idealistinen maailmankuva ei välttämättä ole tieteen vastainen. Black vetoaa luonnonvalinnan teorian itsenäisesti yhtä aikaa Darwinin kanssa keksineeseen Alfred Russell Wallaceen, jonka mukaan evoluutiota ohjasivat luovat älyt, jotka hän yhdisti enkeleihin. Blackin mukaan nykyisen valtavirtatieteen materialistinen maailmankuva on vajavainen, eikä kykene vastaamaan esimerkiksi tietoisuuden ja elämän synnyn kaltaisiin keskeisiin kysymyksiin.
Blackille maailma on täynnä älyä ja kaikella on mieli ja tarkoitus. Emme ole täällä sattumalta, aineellinen maailma on luotu kannattelemaan kasvimaailmaa, joka taas on olemassa pitääkseen hengissä eläinmaailmaa. Kaiken kruununa on inhimillinen mieli. On mielenkiintoista, miten Black tulee jokseenkin holistisesta ja idealistisesta lähtökohdastaan dualistiseen ja antroposentriseen johtopäätökseen, jossa ihminen on kaiken tarkoitus ja mitta, luomakunnan kruunu. Black esittää vastaväitteen tätä näkemystä vastaan sanomalla, että maailmassa olevat merkitykset, suhteet ja ominaisuudet ovat luoneet meidät, emme ole heijastaneet niitä maailmaan niin kuin arvostelijat väittävät. Itse kuitenkin uskon, että jos mieli tai merkitys on osa kaikkea, on se ihmiselle osittain tavoittamattomissa olevaa, dualistisen ajattelumme ulkopuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti