Varjominä

 Varjominä on jungilaisesta psykologiasta lähtöisin oleva käsite, joka on monissa henkisissä perinteissä paljon käytetty. Termillä tarkoitetaan psyykeemme torjuttua ja tiedostamatonta puolta; sen käyttö on henkisissä yhteyksissä usein hyvin epäanalyyttistä ja kaukana Jungin teoretisoinnissaan kehittelemistä määritelmistä.

Luin suomeksi Basam booksilta ilmestynyttä Varjominä-kirjaa. Se on kolmen eri kirjoittajan kollaboraatio, joista tunnetuin lienee Deepak Chopra. Chopra on hyödyntänyt lääkärin koulutuksensa tuomaa arvovaltaa new age-guruna tehden huomattavan omaisuuden kirjoillaan, joissa hän yhdistää pinnallista ja usein selkeän virheellistä tieteellistä käsitteistöä itämaiseen ja new age-filosofiaan.

Kirja oli ensimmäinen kosketukseni Chopran tuotantoon. Hänen osuudessaan puhuttiin laajoista teemoista, joihin varjominä liittyy. Varjominä on sotia, valehtelua, juonimista ynnä muuta ilmeistä pahaa, mitä jokainen maailmaa yhtään seuraava osaa nimetä. Chopran tarjoama koukku on siinä, että hän yhdistää persoonallisen psykologian maailman kohtaloon – jokainen voi tuntea pelastavansa maailman noudattamalla hänen neuvojaan varjominän kanssa työskentelystä. Chopran argumentointi oli mielestäni surkeaa ja hänen ajattelunsa luultavasti laskelmoidun epäselvää. Heitin kirjan kierrätykseen lukematta sitä loppuun.

Jungin mukaan varjominä ilmeni unissa ja näyissä, useimmiten saman sukupuolisena hahmona kuin näkijä. Sen hahmo riippui pitkälti yksilön omista kokemuksista ja historiasta; näin, koska varjo kehittyy pikemminkin suurimmaksi osaksi yksilön mielessä kuin periytyy kollektiivisesta alitajunnasta. Se sisältää kuitenkin myös yhteiskunnassa torjuttuja ja kiellettyä kollektiivisia arvoja.

Varjo sisältää kaiken, mitä kieltäydymme tunnustamasta itsessämme. Usein projisoimme sen toisiin ihmisiin – näemme heissä itsekkyyttä, laiskuutta, epärehellisyyttä.. mutta kiellämme, että meissä itsessämme olisi noita ominaisuuksia. Varjon kohtaaminen on kuitenkin tärkeä osa henkistä kasvua Jungin kuvaamassa yksilöllistymisen prosessissa.

Tietoinen ja varjominä ovat kuin Jekyll ja Hyde, kaksi puolta persoonallisuudesta. Jos varjominä saa vallan ihmisestä, hän toimii usein tavalla, mitä ei tietoisesti halua. Tämä voi johtaa hämmennykseen, masennukseen ja päättämättömyyteen. Ihmisen kehitykselle voi kuitenkin olla hyväksi astua varjominän maailmaan. Tietoinen minä voi, oppiessaan tuntemaan varjon, ottaa sen hallintaan, jolloin ihminen vapautuu monista ristiriidoista ja hallitsee itsensä paremmin.

Jung kirjoitti paljon varjon assimiloinnista, joka oli keskeinen osa hänen analyyttistä prosessiaan ja terapiamuotoaan. Varjo on, paitsi torjuttu synkkä puoli meissä, myös oikein hyödynnettynä voimavara, luovuuden lähde. Ei ole ihme, että varjon kanssa työskentely liittyy moniin esoteerisiin oppeihin. Käsittelen varjotyöskentelyä luultavasti vielä enemmän myöhemmin tässä blogissa.

Yksi syy, miksi tällä hetkellä olen kiinnostunut varjominästä ja sen teoretisoinnista on, että kirjoitan romaania, jonka keskeinen teema on kognitiivinen dissonanssi. Minua kiinnostaa se ristiriita, että teemme asioita, jotka ovat meille vähänkin pidemmällä aikavälillä haitallisia, mutta tuntuvat lyhyellä tähtäimellä palkitsevilta tai välttämättömiltä.  Ilmeinen esimerkki tällaisesta käytöksestä on päihteiden käyttö, joka koukuttaa, mutta lopulta tuhoaa terveyden.

Ristiriita on havaittavissa myös laajemmin koko maailman tasolla. Yhteiskuntiamme ohjaa talouskasvun tavoittelu, joka oikeuttaa melkein mitä tahansa. Se ajaa kuitenkin maailmaa kohti ekologista tuhoa ja eriarvoisuutta ja siihen liittyviä konflikteja. Voisikin nähdä, että saasteet ovat koko maailman varjominä. Ehkä Chopra ei myöskään ole täysin väärässä nähdessään, että työskentelemällä itsensä kanssa voi auttaa maailmaa pelastumaan. Olemme kaikki osa luontoa tuhoavaa prosessia, mutta tiedostamalla tämän voimme muuttaa käytöstämme ja työskennellä ihmiskunnan suunnan muuttamiseksi.

Okkultismi ja politiikka

 Okkultismi ja politiikka tuntuvat mielleyhtymien tasolla äkkiseltään toisilleen hyvin kaukaisilta asioilta. Politiikka on (useimmiten) asiallisuuteen pyrkivää virkakoneiston tukemaa yhteisten asioiden hoitoa, jossa pyritään välttämään esoteerisuutta. Länsimaissa politiikkaan liittyvä henkisyys on etupäässä kuolleen muodollista tapakristillisyyttä juhlajumalanpalveluksineen, jota ajatellessa toivoo, että ateismi leviäisi päättäjien keskuudessa entistäkin laajemmalle.

Politiikka on kuitenkin laaja käsite ja ilmiö, ja poliittiset liikkeet ja esoteeriset ajatussuunnat ovat kietoutuneet yhteen monella tavalla nyt ja historiassa. Esimerkiksi Uuden etsijät –kirjassa, jota parhaillaan luen, kerrotaan osana 1800- ja 1900-luvun taitteen suomalaisen salatieteen ja okkultismin historiasta työväenliikkeen piirissä vaikuttaneesta esoteerisesta liikehdinnästä. Tuo liikehdintä oli useimmiten teosofista ja sen tunnetuimpia edustajia olivat Matti Kurikka ja Yrjö Kallinen.

Aikakaudella esoteria oli hyvin muodikasta ja Suomessa sen pääkanava oli juuri teosofinen liike, johon kuuluivat monet aikansa tärkeimmät henkiset vaikuttajat, taiteilijat ja seurapiiri-ihmiset. Näin ollen ei ole ihmekään, että teosofiasta kiinnostuneita oli myös työväenliikkeessä.

Tuohon aikaan vasemmiston valtavirta oli vielä avoimen ateistista ja uskonnonvastaista. Vasemmistolaisella ideologialla ja tietyillä esoterian muodoilla oli kuitenkin yhteistä aatepohjaa. Molemmissa vaikutti vahvasti modernille ajalle tyypillinen evolutionistinen ajatus inhimillisestä edistyksestä ja kehityksestä kohti täydellisyyttä – sielun kehittämisen henkisellä polulla nähtiin täydentävän vasemmistolaista yhteiskunnallisen kehityksen ideaalia.

Nykyään vasemmistolaisen liikkeen piirissä ei tiettävästi esiinny juurikaan laajaa ideologista kiinnostusta esoteerisia oppeja kohtaan. Toki monet vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät ihmiset harrastavat esimerkiksi joogaa ja mieltävät harjoittavansa jonkinlaista henkisyyttä. Sosialidemokraattinen puolue on luopunut monien muiden ihanteidensa tavoin myös ateismista.

Monet esoteeriset utopiat rauhasta maan päällä ja ihmisten kehittymisestä kohti täydellisyyttä voi nähdä vasemmistolaisina. Näen, että esoteerisen ajatussuunnan voi nähdä vasemmistolaisena, jos se tavoittelee koko ihmiskunnan henkistä edistystä ja yhteiskunnan kehitystä kohti parempia arvoja. Tässä valossa monet suosituimmat okkultismin muodot sijoittuvat oikealle; vaikkapa satanismin maailmankuva perustuu näkemykseen ihmisestä itsekkäänä olentona ja maailmasta taisteluna ja kilpailuna yksilöiden kesken.

Ehkä ilmeisin yhteys nykyajan vaihtoehtoisen henkisyyden ja politiikan välillä ovat erilaiset salaliittoteoriat, kuten Q-Anon –liikehdinnän alla liikkuneet villit väitteet. Moni kriittisempi ihminen menetti uskonsa henkiseen skeneen, kun oikeistolainen, selkeästi harhainen, vaihtoehtoinen totuus tuntui ottavan vallan suuresta osasta esimerkiksi joogapiireistä. Nämä samat piirit ovat myös laajalti omaksuneet näkemyksen koronataudista ja sitä vastaan käydyistä toimista jonkinlaisena huijauksena ja salaliittona.

Okkultismin harjoittajat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on usein vaikea sopeutua yhteiskuntaan ja yhteisöihin. Useimmat heistä kuitenkin toivovat voivansa auttaa ihmisiä ja parantaa maailmaa. Monille henkinen työskentely on työkalu näihin päämääriin. Muutos lähtee yksilöstä ja maailmanrauha ja ihmiskunnan parempi huominen tulevat lähemmäksi keinoilla, joista tavallinen ihminen ei usein ymmärrä mitään.