Varjominä

 Varjominä on jungilaisesta psykologiasta lähtöisin oleva käsite, joka on monissa henkisissä perinteissä paljon käytetty. Termillä tarkoitetaan psyykeemme torjuttua ja tiedostamatonta puolta; sen käyttö on henkisissä yhteyksissä usein hyvin epäanalyyttistä ja kaukana Jungin teoretisoinnissaan kehittelemistä määritelmistä.

Luin suomeksi Basam booksilta ilmestynyttä Varjominä-kirjaa. Se on kolmen eri kirjoittajan kollaboraatio, joista tunnetuin lienee Deepak Chopra. Chopra on hyödyntänyt lääkärin koulutuksensa tuomaa arvovaltaa new age-guruna tehden huomattavan omaisuuden kirjoillaan, joissa hän yhdistää pinnallista ja usein selkeän virheellistä tieteellistä käsitteistöä itämaiseen ja new age-filosofiaan.

Kirja oli ensimmäinen kosketukseni Chopran tuotantoon. Hänen osuudessaan puhuttiin laajoista teemoista, joihin varjominä liittyy. Varjominä on sotia, valehtelua, juonimista ynnä muuta ilmeistä pahaa, mitä jokainen maailmaa yhtään seuraava osaa nimetä. Chopran tarjoama koukku on siinä, että hän yhdistää persoonallisen psykologian maailman kohtaloon – jokainen voi tuntea pelastavansa maailman noudattamalla hänen neuvojaan varjominän kanssa työskentelystä. Chopran argumentointi oli mielestäni surkeaa ja hänen ajattelunsa luultavasti laskelmoidun epäselvää. Heitin kirjan kierrätykseen lukematta sitä loppuun.

Jungin mukaan varjominä ilmeni unissa ja näyissä, useimmiten saman sukupuolisena hahmona kuin näkijä. Sen hahmo riippui pitkälti yksilön omista kokemuksista ja historiasta; näin, koska varjo kehittyy pikemminkin suurimmaksi osaksi yksilön mielessä kuin periytyy kollektiivisesta alitajunnasta. Se sisältää kuitenkin myös yhteiskunnassa torjuttuja ja kiellettyä kollektiivisia arvoja.

Varjo sisältää kaiken, mitä kieltäydymme tunnustamasta itsessämme. Usein projisoimme sen toisiin ihmisiin – näemme heissä itsekkyyttä, laiskuutta, epärehellisyyttä.. mutta kiellämme, että meissä itsessämme olisi noita ominaisuuksia. Varjon kohtaaminen on kuitenkin tärkeä osa henkistä kasvua Jungin kuvaamassa yksilöllistymisen prosessissa.

Tietoinen ja varjominä ovat kuin Jekyll ja Hyde, kaksi puolta persoonallisuudesta. Jos varjominä saa vallan ihmisestä, hän toimii usein tavalla, mitä ei tietoisesti halua. Tämä voi johtaa hämmennykseen, masennukseen ja päättämättömyyteen. Ihmisen kehitykselle voi kuitenkin olla hyväksi astua varjominän maailmaan. Tietoinen minä voi, oppiessaan tuntemaan varjon, ottaa sen hallintaan, jolloin ihminen vapautuu monista ristiriidoista ja hallitsee itsensä paremmin.

Jung kirjoitti paljon varjon assimiloinnista, joka oli keskeinen osa hänen analyyttistä prosessiaan ja terapiamuotoaan. Varjo on, paitsi torjuttu synkkä puoli meissä, myös oikein hyödynnettynä voimavara, luovuuden lähde. Ei ole ihme, että varjon kanssa työskentely liittyy moniin esoteerisiin oppeihin. Käsittelen varjotyöskentelyä luultavasti vielä enemmän myöhemmin tässä blogissa.

Yksi syy, miksi tällä hetkellä olen kiinnostunut varjominästä ja sen teoretisoinnista on, että kirjoitan romaania, jonka keskeinen teema on kognitiivinen dissonanssi. Minua kiinnostaa se ristiriita, että teemme asioita, jotka ovat meille vähänkin pidemmällä aikavälillä haitallisia, mutta tuntuvat lyhyellä tähtäimellä palkitsevilta tai välttämättömiltä.  Ilmeinen esimerkki tällaisesta käytöksestä on päihteiden käyttö, joka koukuttaa, mutta lopulta tuhoaa terveyden.

Ristiriita on havaittavissa myös laajemmin koko maailman tasolla. Yhteiskuntiamme ohjaa talouskasvun tavoittelu, joka oikeuttaa melkein mitä tahansa. Se ajaa kuitenkin maailmaa kohti ekologista tuhoa ja eriarvoisuutta ja siihen liittyviä konflikteja. Voisikin nähdä, että saasteet ovat koko maailman varjominä. Ehkä Chopra ei myöskään ole täysin väärässä nähdessään, että työskentelemällä itsensä kanssa voi auttaa maailmaa pelastumaan. Olemme kaikki osa luontoa tuhoavaa prosessia, mutta tiedostamalla tämän voimme muuttaa käytöstämme ja työskennellä ihmiskunnan suunnan muuttamiseksi.