Näkökulma gurujen itsemystifiointiin – tapaus Gurdjieff

Filosofi Jean-Jacques Rousseaun mielestä ihminen oli alkuperäisessä luonnontilassaan hyvä; yhteiskunta turmeli hänet. Monien ihanteenaan pitämää maailmanmies-tyyppiä hän piti esimerkkinä sivilisaation turmelemasta ihmisestä – tällainen ihminen ajatteli kaikessa sitä, miltä hän näytti muiden silmissä, eikä kyennyt enää tunnistamaan tai olemaan yhteydessä omiin sisimpiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa.

Armenialais-kreikkalainen mystikko G.I. Gurdjieff (kuoli 1949, syntyi mahdollisesti 1866, mutta asiasta ei ole varmuutta) oli monessa mielessä maailmanmies. Hän matkusteli laajasti ja oli aito kosmopoliitti, joka ainakin omien sanojensa mukaan hallitsi huomattavan määrän kieliä. Gurdjieff keräsi itselleen huomattavan määrän varallisuutta ja seurusteli aikansa huomattavimpien henkilöiden kanssa, joista monista tuli hänen oppilaitaan.

Luin Gurdjieffin suomeksi käännetyn kirjan Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa. Se on keskimmäinen osa hänen kolmiosaista kirjasarjaa, joka on nimetty vaatimattomasti All and Everything – kaikki kaikesta. Kirjaa sanotaan helpoiten lähestyttävimmäksi noista kolmesta kirjasta. Siinä hän kuvaa elämänsä aikana nuoruudessaan ja matkoillaan tapaamia merkittäviä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet hänen henkiseen kehitykseensä. Gurdjieffin elämästä ennen vuotta 1912 on hyvin vähän vahvistettua tietoa, ja tämä kirja on yksi harvoista lähteistä joissa siitä kerrotaan. Tosin kirjan on kirjoittanut Gurdjieff – mies, joka ei todellakaan kaihtanut itsensä mystifiointia ja narratiivien paisuttelua.

Kohtaamisia – kirjan takakannen kuvassa Gurdjieff tuijottaa intensiivisesti kameraan katseella, jonka olemme tottuneet yhdistämään hypnotisoijiin ja maagikoihin – ihmisiin, jotka pyrkivät huokumaan stereotyyppistä mystisyyden auraa. En tiedä, onko tuollainen esiintyminen koskaan vedonnut järkeviin massoihin, mutta nykyisin ns. hypnoottis-magneettisesta katseesta on tullut niin korni vitsi, että tuskin löytyy enää edes guruiksi havittelevia ihmisiä, jotka siihen turvautuisivat.

Kirja ei juurikaan tuo esiin Gurdjieffin opetuksia muutamia fragmentteja lukuun ottamatta, vaikka sen on tarkoitettu esittelemään hänen ajatteluunsa vaikuttaneita ihmisiä. Enemmänkin kirja on kokoelmamatkakertomuksia ja anekdootteja Gurdjieffin kykyjen erinomaisuudesta kaikilla elämän aloilla. Tarinoissa Gurdjieff tekee kaivauksia arkeologisissa kohteissa, tienaa leipäänsä sukeltajana, seuraa vierestä huomattavien henkilöiden romanttisia seikkailuja ja tekee merkittäviä keksintöjä. Heti kirjan johdannossa tuomitaan kaikki nykyaikainen kirjallisuus turhanpäiväiseksi roskaksi, mitä Gurdjieffin oma teos ei tietenkään ole.

Aikan, josta kirja kertoo, maapallolla oli vielä kartoittamattomia aukkoja – valloittamattomia vuorenhuippuja, löytämättömiä muinaisjäänteitä ja kartoittamattomia erämaita. Ajan malli viisaalle ja pätevälle miehelle oli eräänlainen Indiana Jones. Gurdjieffin kirjassa esiintyykin malli, jota monet mystikot ja okkultistit noudattavat. Korkeampi tieto on salaista tai kätköksissä, ja sen saavuttaakseen on ponnisteltava fyysisesti. Gurdjieff kertoo esimerkiksi yhdessä tarinassa, miten hän löysi Lähi-Idästä Kuolleen meren läheltä kääröjä, jotka vahvistivat hänen oppiaan, kertomatta kuitenkaan, mitä kääröt tarkalleen sisälsivät.

Kirjan viimeisessä luvussa Resurssikysymys Gurdjieff kertoo amerikkalaiselle seurueelle lahjoittajiaan, miten hän on elämänsä aikana kerännyt rahaa itselleen. Peittelemättä ja ylpeillen G kertoo, kuinka on huijannut ja harhaanjohtanut ihmisiä kaupankäynnissä ja vakuuttanut lahjoittajat avaamaan säkkinsä. Kenties Gurdjieff oli vain herkkä aistimaan yleisönsä sentimentit ja kertoi tarinoista sen puolen, millä sai amerikkalaisen yleisön vakuuttumaan hänen kyvykkyydestään ainoalla alalla, mitä he arvostivat. Kokonaisuudessaan Kohtaamisia –kirja ei kuitenkaan anna Ihmisen sopusointuisen kehittämisen instituutin perustajasta kovin henkistä tai sopusointuista kuvaa. En kuitenkaan tässä lähde tuomitsemaan Gurdjieffin opetuksia tutustumatta niihin. Monet hänen ajatuksistaan tuntuvat jännittäviltä ja mielenkiintoisia, ja tulevaisuudessa lukulistalleni varmaankin kuuluu lisää tästä mystikosta ja hänen opetuksistaan kertovia kirjoja.

Harhaan johtajat ja johdatetut – kristillisistä kulteista Suomessa

Kultit ovat varmasti melkein kenen tahansa mielestä hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Uutisiin asti meillä yltävät tiedot joukkoitsemurhista ja kaasuiskuista, joita niiden nimissä on tehty. Suomi, toisin kuin Yhdysvallat, ei tunnu olevan kulteille kovin otollinen maa. Henkistä ilmapiiriämme hallitsee laimea evankelis-luterilaisuus, joka – kaltaiseni henkisen etsijän kummastukseksi – tuntuu riittävän populaatioltaan ja ilmapiiriltään pääosin keskiluokkaiselle väestöllemme.

Etsiessäni tietoa suomalaisista kulteista törmäsin Terho Miettisen ja Raija Pellin vuonna 2017 ilmestyneeseen kirjaan Harhaajohtajat – vahvassa uskossa. Terho Miettinen on helluntailaistaustainen, mutta petyttyään liikkeen väärinkäytöksiin onnistui vaivalloisesti irtaantumaan noista ympyröistä. Tämä teos keskittyykin lähinnä kristillisiin lahkoihin ja niiden väärinkäytöksiin ja okkultismia muistuttaviin ilmiöihin, kuten ihmeparantumisiin, kuolleista herättämisiin ja kielillä puhumiseen. Aiheen valinta lienee kummunnut kirjoittajien omasta kristillisestä taustasta ja halusta puuttua oman uskonnon nimissä tehtyihin väärinkäytöksiin, mutta toisaalta suurin osa Suomessa toimivista tai toimineista kulteista on varmaankin kristillisyydestä kummunneita; maassamme ei ole esiintynyt juurikaan amerikkalaistyyppisiä eristäytyneitä lahkoja jotka uskoisivat ufoihin ja suunnittelisivat joukkoitsemurhaa.

Kirjassa suomalaisten lahkojen esittely aloitetaan kartanolaisuudesta, joka oli lähinnä Satakunnassa ja Savossa 1920-luvulta alkaen noin kolme vuosikymmentä vaikuttanut lahko. Sen karismaattisia lavatähtiä olivat horros- ja lapsisaarnaajat. Lahko tuomitsi kaiken seksin, mutta sen johtajat käyttivät alaikäisiä jäseniään seksuaalisesti hyväksi. Myös lihan syönti oli kielletty tavallisilta jäseniltä mutta sallittu ryhmää johtavilla. Tunnetuksi lahkon on viime vuosina tehnyt kauppaneuvos Leevi K. Laitinen, joka oli nuorena lahkon valovoimainen lapsisaarnaaja mutta pakeni eristäytyneestä joukosta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Karusta lapsuudestaan huolimatta Laitisesta tuli myöhemmällä iällä kuljetusalan yrityksen toimitusjohtaja ja miljonääri.

Johtajansa ja perustajansa mukaan Åkerblomilaisuudeksi nimetyn lahkon johtaja Maria Åkerblom (1898-1981) taas vaurastui suostuttelemalla kannattajansa antamaan omaisuutensa hänelle. Hän oli ajan muodin mukaan horros- ja unisaarnaaja. Myöhemmällä iällä hän asui kannattajiensa rahoilla ostetussa suuressa huvilassa Töölössä alkoholisoituneena, mutta Miettisen ja Pellin mukaan ”loppuun asti sydämettömänä ja kylmänä.”

Lähimmäksi amerikkalaista ufokulttia tulivat Korpelalaiset, jotka odottivat jumalan lähettämää hopeista arkkia, joka kuljettaisi heidät kutistettuina Israelin luvatulle maalle. Uudemmista lahkoista kirjoittajat ovat valinneet lähinnä sellaisia, jotka ovat uskon varjolla koonneet itselleen huomattavia rahasummia: Tapani Koivuniemen, jonka yrityksen työntekijät ovat hänen henkisiä oppilaitaan ja työskentelevät huomattavan pienellä palkalla pitkiä päiviä; Leo Mellerin, joka toi Suomeen amerikkalaistyyliset hengellisyyden myyntikeinot ja lähetystyön nimissä keräsi itselleen miljoonia. Pirkko Jalovaara keräsi Rukousystävät ry:n nimissä rahaa vähäosaisille, mutta suurin osa varoista päätyi hänelle itselleen.

Suomessa on myös paljastunut viime vuosina kaksi uuskarismaattista kaappihomoa. Markku Koivisto saarnasi Nokia Mission nimissä homoseksuaalisuutta vastaan kunnes hänen omat seksisuhteensa miesten kanssa tulivat julki. Patrick Tiaisen homoseksuaalisuus tuli julki vasta kirjan julkaisemisen jälkeen, ja hänet mainitaankin siinä vain uskonnollisen toimintansa räikeyden, kuten profetioiden ja ennusmerkkien julistamisen takia.

Kristityt ovat usein hyvin omahyväisiä ja saarnaavat muille mielellään miten heidän tulisi elää. Siksi onkin raflaavaa lukea kristittyjen tekemistä rikoksista ja väärinkäytöksistä. Kirjan asetelmassa tulee kuitenkin ilmi sen kirjoittajien oma jeesustelu: he puolustavat omaa laimeaa luterilaisuuttaan osoitellen sormella pahoja karismaattisia lahkoja. Ehkä kuitenkin vielä myöhemmin palaan kirjan tieteellisempiin osiin, missä käsitellään yleisemmin lahkojen psykologiaa ja yliluonnollisilta vaikuttavia ilmiöitä.