Pyhää Eurooppaa etsimässä

 Aki Cederbergin tänä vuonna ilmestynyt kirja Pyhä Eurooppa on saanut esoteria-aiheiseksi ja Basam Booksin kustantamaksi kirjaksi yllättävän paljon huomiota. Siitä ilmestyi Helsingin sanomissa A. W. Yrjänän kirjoittama laajahko arvostelu ja jouduin odottamaan pitkään teoksen käsiini saamista kirjaston mittavan varausjonon takia.

Kirja onkin perinteisillä mittareilla normaalia henkisyys-aiheista kirjaa varteenotettavampi kovine kansineen ja pitkine kirjallisuusluetteloineen. Teos on muodoltaan matkakertomus, jossa Cederberg kertoo erilaisiin eurooppalaisiin muinaisuskontoihin liittyvistä paikoista joissa hän on vieraillut. Kuvaillut matkat ovat ulottuneet Baltiaan, Ruotsiin, Islantiin, Saksaan, Italiaan, Portugaliin, Ranskaan ja myös suomen pyhille paikoille.

Cederberg kertoo tapaamistaan ihmisistä ja näkemistään nähtävyyksistä ja reliikeistä. Hän osallistuu matkoillaan erilaisiin rituaaleihin ja kunnioittaa esi-isien pyhiä paikkoja uhrilahjoilla ja maljojen nostelulla. Kirjan anti ei onneksi rajoitu vain selontekoon matkoista ja paikoista, vaan teoksessa taustoitetaan laajasti ja oppineesti etenkin pohjoiseurooppalaisia muinaisuskontoja kuten riimuja. Tämä onkin laajin käsiini osunut suomeksi kirjoitettu tietopaketti muinaiseurooppalaisesta uskonnollisuudesta ja esoteriasta; tallensin itselleni kirjan kirjallisuusluettelon ja tulen varmasti hyödyntämään sitä tulevissa opinnoissani.

Cederberg etsii jonkinlaista eurooppalaista kansansielua ja ihmisen ja etnisyyden ydinolemusta. Tämä on mielestäni objektiivisuuteen pyrkivä selonteko hänen agendastaan, ja kuten oppinut lukija näkee, sisältää se jo paljon poliittista latausta ja kiistanalaisia käsitteitä.

Yhteiskuntatieteitä lukeneena tiedän, että etnisyys ja käsitykset kansoista ovat aina vähintäänkin jossain määrin tietoisesti rakennettuja ja kiistojen kautta syntyneitä konstruktioita. Konservatiiviselle nationalistille on olemassa jokin tietty kansan ydinolemus, mutta todellisuudessa kansakunta on kuviteltu yhteisö ja entiteetti, joka on olemassa korkeintaan sosiaalisena konstruktiona; sillä ei voi olla sielua ja sen tarpeet ovat poliittisten määrittelyjen tulosta.

Äärioikeisto on jonkinlainen kiviriippa mytologiasta ammentavalle okkultismille. Saksassa Cederberg osallistuu rituaalijuhliin, joissa on mukana myös uusfasistisia ryhmiä. Hän paheksuu juopuneita ja oppimattomia uusnatseja. Tästä huolimatta eniten moitetta kirjassa saa nykyinen monikulttuurinen ideologia, jonka Cederberg näkee uhkana eurooppalaisuudelle. Kirjassa kuvataan aasialaisia turisteja ja afrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia halventavaan sävyyn.

Mielestäni kertoo paljon, etteivät Cederbergin matkat ulotu eurooppalaisen ja koko maailman sivistyksen ja ajattelun kehtoon Kreikkaan. Jos tavoitteena olisi ollut tehdä johdonmukainen ja kattava esitys eurooppalaisesta arkaaisesta uskonnollisesta perinteestä ja ajattelusta, olisi sikäläisen perinteen esittely ollut ehdoton valinta.  Uskon, että helleeninen perinne on Cederbergille ongelma, koska siitä sikisi moderni ja kiistatta eurooppalaisuuden ytimessä oleva rationaalinen filosofia ja poliittinen ajattelu ihmisoikeuksineen ja nostalgikkoa ärsyttävine kriittisyyksineen.

Okkultismissa ja henkisessä kehityksessä ei ole kyse rationaalisesta ja kriittisyydestä. Ne voivat olla ainoastaan tukena ja apuvälineenä. Merkityksen ja pyhyyden etsinnässä sydän ja intuitio määräävät suunnan onnistuneella etsintämatkalla. Itse kuitenkin olen kyvytön näkemään mustaa valkoisena siellä, missä olen oppinut olevan maailmankuvien kriittinen piste – paikka, jonka suhteen väärin orientoituminen voi johtaa mustaan yöhön.

Sosiologi Emile Durkheimin mukaan uskonnossa yhteisö palvoo itseään ja pyrkii suuntaamaan yksilöiden ajattelua ja toimintaa kollektiiville mieluisaan suuntaan. Tämä lienee totta ainakin valtavirran uskonnoista. Okkultismin ja esoterian polku on kuitenkin enemmän yksilöllistä mystiikkaa ja tajunnan laajentamista. Mielestäni henkistä polkua kulkevan etsijän pitäisi kehittää kriittisyyttään ja tiedostaa, miten henkisiä avaruuksia kartoittaneiden esi-isien perintöä käytetään moderneissa poliittisissa kamppailuissa. Itse uskon solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, joka perustuu universaaliin rakkauteen ja myötätuntoon kaikkia tuntevia olentoja kohtaan. Tietysti on totta, että esi-isämme ovat olleet myös sotureita. Ehkä taistelun tie onkin lopulta kunniakkaampi ja tuottavampi kuin veljeyden. Kysymystä sopii pohtia Pyhää Eurooppaa lukiessa. Vaikka se on kriittisestä näkökulmasta kyseenalainen ja hieman liian pitkä, on teos ainakin ajattelua provosoiva ja siten henkisellä tiellä eteenpäin vievä.

Vasemman käden polun musta liekki

 Ennen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku –kirjan lukemista käsitykseni vasemman käden polun henkisistä suuntauksista pohjautuivat lähinnä tietoon suuntauksen alle luettavista buddhalaisista ja intialaisista tantrasuuntauksista. Siinä, missä länsimaisissa esoteerisissa liikkeissä vasen käsi yhdistetään satanismiin ja pahuuden palvontaan, tiesin, että itämaisissa uskonnoissa polku tarkoittaa lähinnä epäsovinnaisten metodien käyttöä valaistumisen saavuttamiseen – vasemman käden joogit saattavat esimerkiksi käyttää päihteitä henkisessä tarkoituksessa ja tehdä konventionaalisten sovinnaisuus- ja moraalisääntöjen vastaisia asioita.

Vasemman käden polkuja on monia erilaisia. Kotkavuoren kirjan luettuani jouduin korjaamaan käsityksiäni myös länsimaisista käsitteen alle luettavista liikkeistä. Kotkavuori edusti kirjaa kirjoittaessaan Setin temppeliä. Sille vasemman käden polku tarkoittaa lähinnä äärimmäistä individualismia itsensä jumalallistamisen ja kehittämisen mielessä. Setiläisyys eroaa stereotyyppisestä satanismista tiukalla eettisyyden korostamisella ja saatanan käsittämisenä lähinnä vertauskuvallisesti – Kotkavuori puhuu mustasta liekistä, joka ilmenee ihmisessä hänen yksilöllisenä järkenään ja tahtonaan.

Kotkavuori yleistää vasemman käden polun tarkoittavan suuntausta, jossa lähtökohtana on itsen ja oman minuuden äärimmäinen erillisyys muusta maailmasta ja sen kehittäminen yksilöllisen tahdon mukaiseen suuntaan. Tämä vastakohtana oikean käden polulle, jossa hän näkee tavoitteena yksilöllisyyden tukahduttamisen ja totaliteetille antautumisen.

Kotkavuori on opiskellut yliopistolla ja hänen tekstinsä on vähintäänkin näennäisesti oppinutta ja lukeneisuudesta kertovia kirjallisuusviitteitä sisältävää. Minulle kotkavuori ei kuitenkaan polkuaan saanut myytyä. Kirjassa häiritsi se, miten niin monia asioita otettiin ajattelun peruslähtökohdiksi perustelematta niitä. Tällainen lähtökohta on esimerkiksi musta liekki. Kristinuskokin perustuu filosofisesti ihmisen käsittämiseen järkenä, rationa, joka tekee hänestä yksilön ja luomakunnan kruunun; tämä järjen korostus ei vielä tee Kotkavuoren setiläisyydestä antikristillistä. Mustan liekin metaforan kautta järjen katsotaan edustavan saatanallista prinsiippiä, mutta tätä saatanallisuutta ei juurikaan perustella.

Omista, buddhalaisuudesta ja vaikkapa mielenfilosofian ja aivotutkimuksen opiskelemisesta syntyneistä, lähtökohdistani katsoen Kotkavuoren filosofiset lähtökohdat ovat hyvin ongelmalliset. Tutkimusteni perusteella minun on hyvin vaikea uskoa vapaaseen tahtoon. Kotkavuorelaisuus taas nostaa yksilöllisen tahdon ja järjen jumalalliseksi prinsiipiksi jolle se perustaa koko maailmankäsityksensä ja näkemyksensä oikeasta harjoituksesta ja elämästä. Buddhalaisuudessa oman erillisyyden harhaa pidetään kärsimyksen perussyynä; tässä valossa voisi vasemman käden polun nähdä olevan buddhalaisuudelle täysin vastakkainen liike.

Kotkavuori nostaa jalustalle ja polkunsa ihanteeksi Nietzschen yli-ihmisihanteen. On totta, että vaikeaselkoinen ja aforistinen filosofi on usein ymmärretty väärin ja yhdistetty fasistisiin poliittisiin liikkeisiin, joita hän ei itse kannattanut. Nietzsche on innoittanut hienoja ja oppineita mannermaisia filosofeja. On kuitenkin totuus, että hän on myös teini-ikäisten, itsestään liikaa kuvittelevien finninaamaisten nuorten älyköiden suosikki. Jotain tällaista keskenkasvuista yli-ihmistä on myös Kotkavuoressa ja hänen ihanteissaan. Hänen kirjansa vaikuttaa yliopistossa muutaman vuoden opiskelleen parikymppisen älykön tutkielmalta, jonka kirjallisuusviitteet eivät riitä peittämään argumentoinnin vajavaisuutta.