Luin eräästä myöhäisantiikin hermeettisestä kirjoituksesta, jossa käsiteltiin patsasmagiaa. Sen tavoitteena on tehdä patsaasta todellinen, elävä jumala suorittamalla oikeat rituaalit. Kiinnostavaa ei niinkään ollut tämä maaginen käytäntö vaan se, että tuona aikana jopa pakanat tuomitsivat sen.
Idolatria, jumalankuvat, niiden palvominen ja sen kielto ovat aihe, josta riittäisi filosofoitavaa ja tutkittavaa paljonkin. Aihe olisi helppo kytkeä nykyaikaan Charlie Hebdo-lehden pilakuvien provosoimien islamististen terrori-iskujen kautta, mutta aion tässä keskittyä aiheeseen yleisemmin ja enemmänkin oman länsimaisen ja kristityn kulttuurimme kautta.
Jumalankuvien kielto näyttää tulleen maailmaan yksijumalaisten uskontojen myötä. Antiikin kulttuurit harjoittivat monijumalaisuutta ja rakensivat ylpeinä jumalistaan patsaita joita he palvoivat. Kulttuurin ajattelumallit heijastuivat sen filosofioissa; edes Platon, joka valtiofilosofiassaan kielsi jyrkästi useita vahingollisina katsomiaan asioita, ei suhtautunut kielteisesti idolatriaan – hänen mielestään kuvat voivat toimia hyvässä mielessä välittäjänä ideoiden maailman ja jokapäiväisen todellisuuden välillä.
Vanhassa testamentissa jumala ei todellakaan innostu jumalankuvista, vaan rankaisee itselleen tyypilliseen ankaraan ja julmaan tapaan ihmisiä, jotka alkavat palvoa tekemäänsä patsasta. Vanhassa testamentissa kielletään hyvin yksiselitteisesti jumalan kuvien teko. Jumala isolla J:llä on tuossa kirjassa muodoton ja hahmoton hahmo, eikä häntä voi kuvata. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy kuvien kiellolle.
Vanhan testamentin jumala on kaikkivoipaisuudestaan huolimatta uskomattoman pikkumainen ja kateellinen. Yhden laajalle levinneen tulkinnan mukaan jumalankuvat tuomitaankin siinä petoksena. Tämä implikoisi sitä, että idoleina palvotut jumalat, joita patsaat esittivät, eivät olleet vääriä siinä mielessä, että ne olisivat olleet olemattomia, vaan ne olivat oikeita, vähäisempiä jumaluuksia. Jumala isolla J:llä ei tietenkään pitänyt asemansa keikuttamisesta ja lahtasi väärää hevosta veikanneet kylmäverisesti.
Myöhemmässä kristinuskossa ei ole ollut selvää kieltoa jumalankuville, mutta patsaiden palvontaa on kristittyjen piirissä yleisesti pidetty tuomittavana pakanuutena ja taikauskona. Augustinus tuomitsi vaikkapa astrologian kaltaiset ilmiöt, joissa planeettoja palvottiin eräänlaisina jumaluuksina, koska niissä sekoitettiin luotu luojaan.
Protestanttisissa kirkoissa on usein keskeisenä elementtinä alttaritaulu, joissa useimmiten esiintyy Jeesus. Teologiassa tehdään kuitenkin, teologeille tyypillisesti, tarkkoja, hiuksia halkoviakin erotteluja siitä, mikä kuvien käyttö on palvontaa ja missä symbolien käyttö on hyväksyttävää. Tällaisten halkaistujen hiusten takia kirkkokunnat ovat ottaneet verisesti yhteen Eurooppaa repineissä uskonsodissa uuden ajan alussa.
Monoteistinen kristinusko pitää itseään henkisen evoluution huippuna, ja kaikkea muuta jumalien palvontaa vääristyneenä ja pahana taikauskona, jota harjoittavat henkisessä pimeydessä elävät ihmiset. Jo David Hume teki huomion, että monijumalaiset uskonnot ja kulttuurit olivat perusluonteeltaan suvaitsevaisempia ja avoimempia vieraita uskontoja kohtaan kuin monoteistiset, jotka julistavat yhtä ainoaa totuutta.
Kristinuskossa tunnetusti logos tulee ensin. Johanneksen evankeliumi kuvaa maailman syntyä: ”Alussa oli sana.” Kristinuskossa merkitykset tulevat ennalta annettuina kirjoituksina, jumala ilmenee meille sanana. Tämä epistemologinen suhde merkitsijään merkityksen kiteytymänä ja jalustalle korotettuna palvonnan kohteena näkynee myös suhteessa jumalan kuviin: ikoni merkitsee paljon enemmän kuin sen instrumentaalinen rooli merkitsijänä voisi antaa odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti