Alkoholisoitunut profeetta Kahlil GIbran

Viime vuonna kirjaston kierrätyshyllystä tarttui mukaani pieni kirjanen, jonka arvelin nimensä puolesta olevan sopivaa aineistoa tähän blogiin. Teoksen nimi on Profeetta, ja sen on kirjoittanut Kahlil Gibran. Sekä kirjailija että kirja olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta googlaamalla selvisi, että kirja on yksi kaikkien aikojen myydyimmistä ja se on käännetty yli 100 kielelle.

Profeetta ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1923 englanniksi. Gibran (1883-1931) oli amerikan-libanonilainen taiteilija, mystikko ja runoilija. Hän syntyi maroniittikristittyyn perheeseen, eikä saanut muodollista opetusta ennen teini-ikää. Kristitystä taustastaan huolimatta häneen vaikutti suuresti myös islam, etenkin sufilainen mystiikka. Gibraniin vaikutti Libanonin verinen historia, ja hän korostikin kaikkien uskontojen yhteyttä. Sanotaan, että elämässään Gibran liikkui Nietzscheläisen mystiikan, William Blaken panteismin ja sufimystiikan välillä.

Profeetta on proosarunoteos. Tekstin profeetta on Al Mustafa, joka on asunut 12 vuotta Orphalesen kaupungissa. Hän on astumassa laivaan lähteäkseen kotisaarelleen ja keskustelee viimeisen kerran kaupungin asukkaiden kanssa jakaen heille viisautensa. Keskustelujen aiheet käsittelevät elämää ja ihmisenä olemista.

Profeetan sanoma on jonkinlaista perenniaalista filosofiaa. Hänen sanoissaan on paljon samaa kuin Jeesuksen vuorisaarnassa, käskyssä rakastaa. Gibran ei kuitenkaan mainitse tekstissä montaakaan kertaa jumalaa. Hänen sanomansa onkin lähellä buddhalaisuutta siinä, että hän haluaa johdattaa ihmisiä omakohtaiseen itsetutkisteluun. Jotkin ideat, kuten puheet tahrattomasta jumala-minästä, ovat kuin suoraan eri uskontojen mystikkojen teksteistä.

Viisaudella ja viisauskirjallisuudella on nykyään jossain määrin kyseenalainen asema. Kulttuurissamme viisaus on ajautunut perifeeriseen asemaan; sitä pidetään vähempiarvoisempana kuin käytännöllisempää ja tuottavampaa käytännöllistä järkeä. Toisaalta monikulttuurisessa maailmassa ajatus universaalisesta viisaudesta tuntuu vieraalta – viisas elämä on aina jossain määrin kulttuurisidonnaista ja sen opettaminen muille on pöyhkeää ja etnosentristä.

Itse arvostan viisautta, mutta toisaalta suhtaudun hyvin skeptisesti mahdollisuuteen lopullisista vastauksista. Zen-traditio, joka on minulle varmaankin tärkein viisauden lähde, ei tarjoakaan lopullisia vastauksia ihmiselle, sitä vastoin se pyrkii viemään ihmiseltä liian varmuuden ja sysäämään liikkeelle kyseenalaistamisen ja syvän pohdinnan prosessin.

Gibran käyttää oppinsa välittämiseen jossain määrin samoja välineitä kuin zen-opettajat. Hänkin muotoilee usein sanomansa paradoksien muodossa. Ilo ja suru ovat erottamattomat. Työnteko on osallistumista universumin lauluun. Järki ja intohimot ovat purje ja peräsin. Yleensä hänen aforisminsa ovat säilyttäneet melko hyvin raikkautensa, mikä kertoo niiden voimasta. Välillä hän kuitenkin neuvoo ihmisiä hyvin proosallisissakin aiheissa, kuten avioliitossa ja lasten kasvattamisessa. Tällöin tuntuu siltä, että neuvot ovat suunnattu hieman yksinkertaisille ihmisille.

Gibran eli aistivoimaista runoilijan ja mystikon elämää, keinuen jatkuvasti kaaoksen reunalla pitääkseen inspiraationsa vahvana. Hän kuolikin 48-vuotiaana maksakirroosiin. En tiedä, voiko tällainen ihminen olla kovin esikuvallinen viisauden opettaja. Profeetta ei kuitenkaan ole huonoimpia viisauskirjoja joita olen lukenut. Jotain kertoo sen valtava suosio käännöksineen ja miljoonine myytyine painoksineen. Kirja oli merkittävä myös 60-luvun vastakulttuurille ja siitä ponnistaneelle new age-liikkeelle.