Esoterian tutkimus on suomalaisessa akateemisessa maailmassa viime vuosina saanut uudella tavalla näkyvyyttä ja tilaa. Käsittelin jo aiemmassa postauksessani artikkelikokoelmaa Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, mikä yllätti positiivisesti. Artikkelikokoelman synnyn taustalla on Koneen säätiön rahoittama monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan uskonnollisuuden murrosta ja esoteriaa suomalaisen sivistyneistön piirissä 1880-luvulta 1930-luvulle.
Samaan tutkimushankkeeseen liittyy vasta lukemani Marjo Kaartisen kirja Spiritistinen istunto. Kaartinen on kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa. Edellisen lukemani hankkeeseen liittyvän kirjan korkea taso ja Kaartisen kovista akateemisista meriiteistä kertova professorin arvo asettivat kirjaan liittyvät odotukset korkealle.
Kirja kertoo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suositusta spiritismistä mikrohistoriaan kallellaan olevalla käsittelytavalla. Se ottaa lähempään tarkasteluun Suomessa 1893 vierailleen spiritistin Madame d’Esperancen sekä samana aikakautena vaikuttaneen antispiritisti Faustinuksen. Antispiritistit tekivät esityksissään samanlaisia temppuja kuin spiritistit – ajatuksenlukua, dematerialisointia, hypnoosia ym, mutta he irtisanoutuivat kaikesta taiteesta tai hengellisyydestä esitystaiteessaan ilmilausuttuna tavoitteenaan paljastaa spiritistien näytösten olevan pelkkiä taikatemppuja, jotka olivat mahdollisia ilman yliluonnollisia voimia. Monet heistä, kuten kirjassa käsitelty Faustinus, tekivät myös yhteistyötä ajan tiedemiesten kanssa spiritismiin liittyvien ilmiöiden tutkimisessa. Tuona aikana tieteen rajalinja ja asenne suhteessa nykyisin parapsykologisiksi kutsuttuihin ilmiöihin oli erilainen kuin meidän aikoinamme – oli hyväksyttyä jopa tieteen valtavirrassa pitää henkimaailmaa ja yhteyttä tuonpuoleisiin todellisina asioina ja ne olivat valideja tieteen tutkimuskohteita.
Kirjan pyrkimyksenä lienee valottaa spiritististen esitysten lisäksi vuosisatojen vaihteen aikakautta, fin de siecleä, jota luonnehti elämänväsymys ja kääntyminen kohti sisintä ja henkisyyttä. Taiteessa kukoistivat dekadenssi ja symbolismi, tavoitteena oli kuvata aistein tavoittamatonta aistein havaittavin keinoin.
Sinänsä kirjan lähtöasetelma on mielenkiintoinen ja paljon lupaava. Kirjan mikrohistoriallinen ote kuitenkin johtaa mielestäni liikaa lillukanvarsien käsittelyyn analyyttisyyden sijaan. Kaartinen on nähnyt paljon vaivaa arkistojen läpikäyntiin ja spiritistien liikkeiden ja elämänvaiheiden paljastamiseen, mutta mielestäni tässä tutkimuksessa ei ole onnistuttu mikrohistorian yhdessä tärkeimmistä tavoitteista – siinä, että pieniä asioita tutkimalla saataisiin lisää tietoa laajemmista ilmiöistä ja niiden esiintymisestä ja dynamiikasta mikrotasolla.
Ehkä vika on minussa. En ole koskaan ole ollut suuri empirian ystävä. Vaikka opiskelinkin yliopistolla historiaa, olen aina ollut kiinnostuneempi laajoista kehityslinjoista ja vaikkapa aatehistoriasta kuin yksityiskohtaisesta tapahtumahistoriasta. Toki kirjassa esitetyt esitystaiteilijoiden elämäkerrat ovat sinällään mielenkiintoista human interest-kamaa, mutta vaikkapa se, että heidän julkisuudessa kerrotut taustansa ja tittelinsä olivat usein keksittyjä ja väärennettyjä, ei ole kovinkaan yllättävää.
En käy vähättelemään historian professorin kirjoittaman kirjan historiantutkimuksellisia ansioita. Empirian ja yksityiskohtien kammoni lienee suurimpia syitä siihen, ettei minusta tullut ammattimaista historiantutkijaa.
Kaiken kaikkiaan on hyvin positiivista, että esoterian ja okkultismin tieteellinen tutkimus on ottanut Suomessa tuulta alleen. Vielä käynnissä olevasta tutkimushankkeesta syntynee vielä kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia. Toivottavasti tutkijat pyrkivät myös luomaan keskusteluyhteyttä henkisen polun kulkijoihin, joille kiinnostus esoteriaan ei ole vain tieteellistä; näen, että tällaisesta ajatuksenvaihdosta voisivat hyötyä molemmat osapuole
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti