Vertaileva uskontojen historia on - ainakin maallikoiden harjoittamana - alue, jossa arvovapaus ei kukoista. Akatemiankin alueella länsimaista, muihin kulttuureihin kohdistuvaa uskontoelämän tutkimusta hallitsi pitkään evolutionistinen ja arvottava suhtautumistapa. Vielä viime vuosisadan alkupuolella kulttuurimme oli hyvin syvälle käyvästi kristillinen, ja nämä arvot näkyivät myös nimellisesti objektiivisuuteen pyrkivien tiedemiesten ja vielä enemmän julkisesti mielipiteensä ilmi tuovien maallikoiden ajattelussa. Uskonnollisessa kasvatuksessa ja kulttuurissa uskonto on arvojen perusta, joka istutetaan lapseen hänen varhaisessa kehitysvaiheessaan ja joka siten istuu hänen persoonallisuudessaan tavalla, joka on hyvin pitkälle tiedostamaton ja jota vastaan on näin ollen hyvin vaikea kapinoida.
Perinteisin arvottava jaottelu on ollut atavistinen jako meihin ja muihin – toiseuteen, joka on nähty vieraana, pelottavana, vähempiarvoisena ja tuomittavana. Tämä on tarkoittanut kaikkien muiden paitsi kristillisten uskomusjärjestelmien tuomitsemista pakanuutena ja harhaoppina. Lienee jollain tavalla ihmisen perusluonteessa laumaeläimenä, että hän näkee oman viiteryhmänsä ensisijaisena ja ulkopuoliset vähempiarvoisina tai ainakin kilpakumppaneina. Poliittiset järjestelmät ovat syntyneet tämän ryhmämekanismin pohjalle ja hyväksikäyttäneet ja vahvistaneet sitä. Eron merkiksi on riittänyt hyvinkin pieni ero vaikkapa ajattelussa – esimerkiksi käynee eri kristillisten kirkkokuntien keskenään käymät veriset sodat uuden ajan Euroopassa.
Kun moderni tiede syntyi 1800-luvulla, kehitysoppi oli sen ytimessä. Suuri läpimurto, joka mullisti ajattelun ja tieteen, oli evoluutioteoria. Kehitysajattelusta tuli hyvin muodikasta, ja pian sitä sovellettiin kaikkiin ilmiöihin, mihin vain mahdollista. Evolutionistista ajattelua, jossa uutta pidettiin vanhaa parempana ja vanha nähtiin askeleena ja polkuna kohti uutta, pidetään niin kutsutun modernin ajan tunnusmerkkinä, ja se oli hyvin suoraviivaisesti länsimaista ajattelua piirre aina 1900-luvun puoliväliin asti. Uskontojen tutkimuksessa tämä näkyi arvottavana mallina, jossa kristinuskon kaltaista, monoteististä ja kirjoitettuun ja jäsenneltyyn oppiin perustuvaa uskontoa pidettiin kehittyneempänä ja parempana kuin ”pakanauskontoja”.
Sacred Historyssa Jonathan Black rakentaa synkretististä, eri uskontoja ja uskomuksia yhteen kokoavaa synteesiä. Hanke on siinä mielessä maailmaa ja erilaisuutta syleilevä, että Black suhtautuu avomielisesti kaikkiin erilaisiin uskomusjärjestelmiin ja ottaa vapaamielisesti niistä elementtejä omaan kudokseensa. Hänellä on kuitenkin kaiken tuon pohjalle rakentuva visio universumista ja sen henkisestä historiasta. Tämän takia hän ei voi olla arvottamatta eri uskontoja ja mytologioita – uskominen siihen, että historialla on tarkoitus ja sitä ohjaa korkeampi voima tai voimat, johtaa väistämättä siihen, että historiallisia tai myyttisiä tapahtumia tarkastellaan tuon vision tirkistysaukosta nähden, että ne joko edistävät korkeampaa tarkoitusta tai sotivat sitä vastaan.
Kirjassaan Black käsittelee Raamatun kertomusta Abrahamista yhdistäen sen löyhin assosiatiivisin sitein Gilgameshin ja Zarathustran myyttisiin hahmoihin. Abrahamin tarinan kautta hän tarkastelee monoteismin syntyä. Blackin narratiivissa ihmiskunnan myyttinen tarina etenee paratiisin alkukodista, missä ihminen eli jumalaista elämää suorassa kosketuksessa jumaluuteen, kreikkalaisten myyttien kuvaamaan elämään, missä ihminen eli suorassa kosketuksessa jumaliin ja heidän tekoihinsa. Historia etenee jumalien etääntyessä ihmisten elämästä, suuren vedenpaisumuksen ollessa jonkinlainen käännekohta, jonka jälkeen eläneet myyttiset sankarit, kuten Rama ja Krishna, taistelevat demonien kanssa ja ovat hyvin inhimillisiä.
Abraham meni erämaahan etsimään yhtenäistä visiota siitä, mitä maailmassa tapahtui. Myöhemmin Jumala keskeytti koetuksen ja Abraham ei polttanutkaan poikaansa, vaan paikalle ilmestyneen pässin, joka oli tarttunut pensaikkoon sarvistaan. Blackin mukaan pässin sarvet symboloivat kruunuchakraa, ihmisen kykyä nähdä henkinen maailma ja kommunikoida sen olentojen kanssa. Abraham uhrasi tämän kyvyn ja näin perusti monoteismin. Blackin näkemyksen mukaan monoteismi ei tarkoita, ettei ihmistä korkeampia henkisiä olentoja olisi muita kuin yksi jumala, vaan näkemystä suuresta kosmisesta mielestä, suunnitelmasta kaiken takana. Abrahamin myötä ihminen menetti atavistisen henkisen näkemisen kykynsä ja uskonnollisen elämän keskiöön tuli abstrakti päättely, jolla ihminen arvioi jumalan sanomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti