Okkultismin tieteellistä tutkimusta Suomessa – vihdoinkin!

Esoteerisuus ja okkultismi ovat viime aikoina herättäneet yhä enemmän kiinnostusta sekä suuren yleisön keskuudessa että akateemisessa maailmassa. Muutama vuosi sitten ilmestyi Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin Valonkantajat-teos suomalaisesta okkultismista. Kirja täytti jonkinlaisen aukon ensimmäisenä suomenkielisenä esityksenä täkäläisen esoterian historiasta. Se ei kuitenkaan ollut akateeminen historiateos, vaan populaari tietoteos, joka keskittyi pitkälti mielenkiintoisten elämäntarinoiden esittelemiseen.

Tutkimuksellista aukkoa täyttää tänä keväänä ilmestynyt, Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisen toimittama, vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Kirja lienee ensimmäinen tieteellinen yleisesitys niin kutsutuista salatieteistä ja niiden harjoittamisesta maassamme. Kirja keskittyy 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikaan, jolloin okkultismi oli kaikkein valtavirtaisinta ja myös hyvin suosittua Suomessa – tuona aikana se oli tärkeä tekijän itsenäisen valtion ja kansallisen identiteetin muotoutumisessa. Aikarajaus ei kuitenkaan ole selvärajainen; historiaa pohjustetaan jo keskiajalta lähtien ja viimeisessä luvussa luodaan katsaus esoteriaan nykyajan Suomessa.

Suomalaisia on historiassa pidetty pitkään noitakansana, outona pohjoisena rotuna, joka on taipuvainen yliluonnollisiin kykyihin. Tällaisia merkintöjä löytyy eurooppalaisista teksteistä aina 1100-luvulta lähtien. Taustalla on varmasti vaikuttanut maamme syrjäinen sijainti ja heikko tietämys elinolosuhteista ja kulttuurista täällä; ihmisillä on aina tapana projisoida tuntemattomiin asioihin pelkojaan ja liioitella outoutta.

Kristillistymisen myötä kirkosta ja sen uskonnosta tuli keskeinen osa maamme henkistä pohjavirtaa. Tämä on vaikuttanut siihen, että suurin osa myös okkultistisista ja esoteerisista liikkeistä, jotka ovat saaneet täällä jonkinlaista jalansijaa, on ollut jollain tavalla kristinuskoon pohjautuvia tai ainakin teistisiä. Varhaisimpia esimerkkejä ovat 1700-luvulla Pohjanmaalla vaikuttaneet Böhmeläiset mystikot, jotka uskoivat omaehtoiseen, mystiseen näkemykseen kristinuskosta. He ovat mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten myös vähän koulutetun kansan keskuudessa on voinut jo tuolloin esiintyä omaehtoista ajattelua ja opiskelua.

Teosofia oli ehkä laajimmalle kirjan kuvaamana aikana Suomessa levinnyt esoteerinen oppi. Sekin tunnusti jollain tasolla kristinuskon totuudet, vaikka otti oppiinsa runsaasti vaikutteita muistakin maailmanuskonnoista ja mystisistä traditioista. Antroposofia ja ruusuristiläisyys taas olivat täällä jonkinlaisia haaraumia teosofiasta.  Vapaamuurarius on vielä tänä päivänäkin hyvin suosittua, ja sekin pitää perustanaan jonkinlaista jumaluskoa.

1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa okkultismi limittyi merkittävällä tavalla tieteen kanssa. Tieteen ollessa vielä monelta osin kykenemätön selittämään maailman ilmiöitä, ajateltiin okkultismin olevan osa tiedettä – henkimaailman tutkimista tieteellisen menetelmän avulla. Toisaalta monia tieteen piirin ilmiöitä, kuten sähköä, pidettiin jossain vaiheessa henkimaailman okkultistisina ilmiöinä. Jossain vaiheessa vaikutti järkevältä uskoa henkimaailmaan ja vaikkapa spiritistisiin menetelmiin; niiden ei katsottu sotivan modernin tieteellisen maailmankuvan kanssa.

Teosofia ja antroposofia katsoivat olevansa, kaiken muun lisäksi, henkeä tutkivia tieteitä. Parapsykologisia ilmiöitä tutkittiin pitkään yliopistoillakin ja niiden tutkijat pyrkivät tieteellisen menetelmän noudattamiseen. Tieteellisyys on nykypäivänäkin monien new age-oppien tapa perustella sanomansa uskottavuus – ne esittävät edustavansa uusinta tieteellistä tutkimusta vaikkapa neurotieteen saralla.

Kirja käsittelee myös mielenkiintoisesti esoterian suhdetta politiikkaan ja sen näkymistä taiteessa ja populaarikulttuurissa. Ehkä kirjoitan näistä teemoista vielä lisää tässä blogissa kirjan pohjalta.

Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa täyttää merkittävän aukon tutkimuskentässä. Tähän mennessä alan historiaa ei ole kartoitettu tieteellisessä teoksessa kunnolla. Minulle tämä oli tärkeä teos, johon tulen varmasti palaamaan jatkossakin. Olen kiinnostunut okkultismista, mutta myös saanut tieteellisen koulutuksen, joten olen kyllästynyt lukemaan harrastelijoiden kirjoittamia ”historioita” täynnä kiistämättä jäävää mytologiaa, lähdekritiikittömyyttä ja perusteettomia tulkintoja. Tämä kirja on kriittinen, mutta kuitenkin sellaista uskontohistoriaa, joka ei puutu kuvailemiensa liikkeiden oppien mahdolliseen totuudellisuuteen tai sen puutteeseen. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Paratiisit ja kognitiivinen uskontotiede

Yliluonnollisen psykologia on aina kiehtonut minua. Mielestäni ihmisten niin kutsuttuun yliluonnolliseen liittyvissä uskomuksissa ja rituaaleissa tulee ilmi psyykeemme rakenteet. Tiede on näiden myyttien ja rakenteiden tutkimista; okkultismi on niihin vaikuttamista.

Psykologiassa yliluonnollisen tutkiminen lähti liikkeelle ainakin jo Carl Jungista. Nykyisin hänen psykoanalyyttinen lähestymistapansa ja teoriansa ovat yliopistoissa ja tieteellisessä psykologiassa joutuneet hyvin marginaaliin ja kiinnostavat lähinnä esoteerikkoja ja tieteen historioitsijoita.

1990-luvulla uskontotieteen piirissä syntyi kuitenkin kognitiivisen uskontotieteen lähestymistapa, joka tutkii  uskontoja ja laajemmin uskonnollisiksi miellettävää käyttäytymistä ja uskomuksia modernin psykologian teorioita ja tuloksia hyväksi käyttäen. Se pyrkii palauttamaan uskonnon ihmisen aivojen rakenteeseen ja evoluutiohistorian aikana kehittyneisiin tiedonkäsittelymalleihin tukeutuen.

Luin nyt yhden tätä tutkimussuuntausta edustavan kirjan: Jani Närhi: Paratiisien synty – Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Kirja pohjautuu Närhen vuonna 2009 ilmestyneeseen uskontotieteen väitöskirjaan. Sen lähtökohtana on huomio, että lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy jossain muodossa ajatus paratiisista. Yltäkylläisestä paikasta, missä vietetään ikuista, autuasta elämää vaarojen uhkaamatta.

Paratiisi on joko Edenin puutarhan kaltainen alkukoti, kuvaus elämästä kuolemanjälkeisessä ympäristössä tai kuvaus tulevasta täydellisestä aikakaudesta, jonka saa aikaan yliluonnollinen toimija. Paratiiseille yhteistä, ja ne utopioista erottava seikka on jokin yliluonnollinen piirre. Eläminen kuoleman jälkeen tai esimerkiksi kaikkivaltias jumala joka on kaiken takana.

Paratiisimyytit ovat muuten varsin tähän maailmaan perustuvia tätä niille yhteistä yliluonnollista aspektia lukuun ottamatta.  Tämän Närhi selittää myyttien kilpailun mekanismilla: niiden täytyy olla tarpeeksi arkisia ollakseen helposti omaksuttavissa ja ymmärrettävissä, mutta jokin yliluonnollinen elementti lisää niiden kiinnostavuutta.

Närhen tutkimus keskittyy paratiisien tutkimiseen juuri ympäristöinä. Kirjassa on kuvaliite, jossa on kuvia maalauksista paratiiseista kautta aikojen. Paratiisien kuvaus ympäristöinä on melko samanlainen jopa sellaisten kulttuurien kesken, jotka eivät ole olleet kulttuurisessa vaihdossa keskenään. Täten niiden muoto on luultavimmin selitettävissä ihmisen evolutiivisella sopeutumisella elinympäristöön, jossa hän kehittyessään eli. Suuri osa Närhen tutkimuksen empiirisestä annista onkin paratiisimyyttien ja – kuvien tarkastelua ympäristöpsykologian näkökulmasta: millainen on ihmisen ihanteelliseksi kokema elinympäristö ja miten sen muoto on selitettävissä evoluutiolla.

Kirjan anti tutkimuksena jääkin melko ohueksi. En toki tiedä, onko väitöskirjassa, johon tämä kirja perustuu asia samoin. Elinympäristöjen käsitteleminen esimerkiksi turvallisuuden ja tarpeiden täyttämisen mahdollisuuksien näkökulmasta tuntuu lattealta annilta kirjassa, jonka otsikko herätti paljon odotuksia.

Närhen kirjassa teoreettiset ja empiiriset osiot ovat jotenkin erillään toisistaan. Toki evoluutiopsykologian ja myytintutkimuksen nykyteorioiden esittelyt ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne olisi voinut opiskella varmaankin helpommin jostain alan perusteoksesta. Empiirisen aineiston analysointiin ei sen sijaan juurikaan käytetä suurta teoreettista tietämystä.

Kun ostin Närhen kirjan kirjamessuilta, odotin että se vastaa suuriin ihmismieltä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin. Kirja antoi selkeästi vähemmän kuin mitä otsikko lupasi. Mieltä jäivät kaivertamaan kysymykset uskonnon ja ihmismielen luonteesta, etenkin se, miksi ihmiset ylipäätään luovat tällaisia kuvitelmia. Ehkä tämä onkin liian kulttuurillinen kysymys nykypäivän empiriaan ja evoluutioteoriaan perustuvalle psykologialle; se vastaa enemmänkin miten- kuin miksi-kysymyksiin. Varmaankin asioiden mielen selvittäminen jääkin meille organisoituneen tieteen ulkopuolella ja reunoilla toimiville vapaille sieluille. En usko, että Jungilla ei olisi enää mitään antia nykymaailmalle!