Paratiisit ja kognitiivinen uskontotiede

Yliluonnollisen psykologia on aina kiehtonut minua. Mielestäni ihmisten niin kutsuttuun yliluonnolliseen liittyvissä uskomuksissa ja rituaaleissa tulee ilmi psyykeemme rakenteet. Tiede on näiden myyttien ja rakenteiden tutkimista; okkultismi on niihin vaikuttamista.

Psykologiassa yliluonnollisen tutkiminen lähti liikkeelle ainakin jo Carl Jungista. Nykyisin hänen psykoanalyyttinen lähestymistapansa ja teoriansa ovat yliopistoissa ja tieteellisessä psykologiassa joutuneet hyvin marginaaliin ja kiinnostavat lähinnä esoteerikkoja ja tieteen historioitsijoita.

1990-luvulla uskontotieteen piirissä syntyi kuitenkin kognitiivisen uskontotieteen lähestymistapa, joka tutkii  uskontoja ja laajemmin uskonnollisiksi miellettävää käyttäytymistä ja uskomuksia modernin psykologian teorioita ja tuloksia hyväksi käyttäen. Se pyrkii palauttamaan uskonnon ihmisen aivojen rakenteeseen ja evoluutiohistorian aikana kehittyneisiin tiedonkäsittelymalleihin tukeutuen.

Luin nyt yhden tätä tutkimussuuntausta edustavan kirjan: Jani Närhi: Paratiisien synty – Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Kirja pohjautuu Närhen vuonna 2009 ilmestyneeseen uskontotieteen väitöskirjaan. Sen lähtökohtana on huomio, että lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy jossain muodossa ajatus paratiisista. Yltäkylläisestä paikasta, missä vietetään ikuista, autuasta elämää vaarojen uhkaamatta.

Paratiisi on joko Edenin puutarhan kaltainen alkukoti, kuvaus elämästä kuolemanjälkeisessä ympäristössä tai kuvaus tulevasta täydellisestä aikakaudesta, jonka saa aikaan yliluonnollinen toimija. Paratiiseille yhteistä, ja ne utopioista erottava seikka on jokin yliluonnollinen piirre. Eläminen kuoleman jälkeen tai esimerkiksi kaikkivaltias jumala joka on kaiken takana.

Paratiisimyytit ovat muuten varsin tähän maailmaan perustuvia tätä niille yhteistä yliluonnollista aspektia lukuun ottamatta.  Tämän Närhi selittää myyttien kilpailun mekanismilla: niiden täytyy olla tarpeeksi arkisia ollakseen helposti omaksuttavissa ja ymmärrettävissä, mutta jokin yliluonnollinen elementti lisää niiden kiinnostavuutta.

Närhen tutkimus keskittyy paratiisien tutkimiseen juuri ympäristöinä. Kirjassa on kuvaliite, jossa on kuvia maalauksista paratiiseista kautta aikojen. Paratiisien kuvaus ympäristöinä on melko samanlainen jopa sellaisten kulttuurien kesken, jotka eivät ole olleet kulttuurisessa vaihdossa keskenään. Täten niiden muoto on luultavimmin selitettävissä ihmisen evolutiivisella sopeutumisella elinympäristöön, jossa hän kehittyessään eli. Suuri osa Närhen tutkimuksen empiirisestä annista onkin paratiisimyyttien ja – kuvien tarkastelua ympäristöpsykologian näkökulmasta: millainen on ihmisen ihanteelliseksi kokema elinympäristö ja miten sen muoto on selitettävissä evoluutiolla.

Kirjan anti tutkimuksena jääkin melko ohueksi. En toki tiedä, onko väitöskirjassa, johon tämä kirja perustuu asia samoin. Elinympäristöjen käsitteleminen esimerkiksi turvallisuuden ja tarpeiden täyttämisen mahdollisuuksien näkökulmasta tuntuu lattealta annilta kirjassa, jonka otsikko herätti paljon odotuksia.

Närhen kirjassa teoreettiset ja empiiriset osiot ovat jotenkin erillään toisistaan. Toki evoluutiopsykologian ja myytintutkimuksen nykyteorioiden esittelyt ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne olisi voinut opiskella varmaankin helpommin jostain alan perusteoksesta. Empiirisen aineiston analysointiin ei sen sijaan juurikaan käytetä suurta teoreettista tietämystä.

Kun ostin Närhen kirjan kirjamessuilta, odotin että se vastaa suuriin ihmismieltä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin. Kirja antoi selkeästi vähemmän kuin mitä otsikko lupasi. Mieltä jäivät kaivertamaan kysymykset uskonnon ja ihmismielen luonteesta, etenkin se, miksi ihmiset ylipäätään luovat tällaisia kuvitelmia. Ehkä tämä onkin liian kulttuurillinen kysymys nykypäivän empiriaan ja evoluutioteoriaan perustuvalle psykologialle; se vastaa enemmänkin miten- kuin miksi-kysymyksiin. Varmaankin asioiden mielen selvittäminen jääkin meille organisoituneen tieteen ulkopuolella ja reunoilla toimiville vapaille sieluille. En usko, että Jungilla ei olisi enää mitään antia nykymaailmalle!