Okkultismin tieteellistä tutkimusta Suomessa – vihdoinkin!

Esoteerisuus ja okkultismi ovat viime aikoina herättäneet yhä enemmän kiinnostusta sekä suuren yleisön keskuudessa että akateemisessa maailmassa. Muutama vuosi sitten ilmestyi Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin Valonkantajat-teos suomalaisesta okkultismista. Kirja täytti jonkinlaisen aukon ensimmäisenä suomenkielisenä esityksenä täkäläisen esoterian historiasta. Se ei kuitenkaan ollut akateeminen historiateos, vaan populaari tietoteos, joka keskittyi pitkälti mielenkiintoisten elämäntarinoiden esittelemiseen.

Tutkimuksellista aukkoa täyttää tänä keväänä ilmestynyt, Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisen toimittama, vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Kirja lienee ensimmäinen tieteellinen yleisesitys niin kutsutuista salatieteistä ja niiden harjoittamisesta maassamme. Kirja keskittyy 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikaan, jolloin okkultismi oli kaikkein valtavirtaisinta ja myös hyvin suosittua Suomessa – tuona aikana se oli tärkeä tekijän itsenäisen valtion ja kansallisen identiteetin muotoutumisessa. Aikarajaus ei kuitenkaan ole selvärajainen; historiaa pohjustetaan jo keskiajalta lähtien ja viimeisessä luvussa luodaan katsaus esoteriaan nykyajan Suomessa.

Suomalaisia on historiassa pidetty pitkään noitakansana, outona pohjoisena rotuna, joka on taipuvainen yliluonnollisiin kykyihin. Tällaisia merkintöjä löytyy eurooppalaisista teksteistä aina 1100-luvulta lähtien. Taustalla on varmasti vaikuttanut maamme syrjäinen sijainti ja heikko tietämys elinolosuhteista ja kulttuurista täällä; ihmisillä on aina tapana projisoida tuntemattomiin asioihin pelkojaan ja liioitella outoutta.

Kristillistymisen myötä kirkosta ja sen uskonnosta tuli keskeinen osa maamme henkistä pohjavirtaa. Tämä on vaikuttanut siihen, että suurin osa myös okkultistisista ja esoteerisista liikkeistä, jotka ovat saaneet täällä jonkinlaista jalansijaa, on ollut jollain tavalla kristinuskoon pohjautuvia tai ainakin teistisiä. Varhaisimpia esimerkkejä ovat 1700-luvulla Pohjanmaalla vaikuttaneet Böhmeläiset mystikot, jotka uskoivat omaehtoiseen, mystiseen näkemykseen kristinuskosta. He ovat mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten myös vähän koulutetun kansan keskuudessa on voinut jo tuolloin esiintyä omaehtoista ajattelua ja opiskelua.

Teosofia oli ehkä laajimmalle kirjan kuvaamana aikana Suomessa levinnyt esoteerinen oppi. Sekin tunnusti jollain tasolla kristinuskon totuudet, vaikka otti oppiinsa runsaasti vaikutteita muistakin maailmanuskonnoista ja mystisistä traditioista. Antroposofia ja ruusuristiläisyys taas olivat täällä jonkinlaisia haaraumia teosofiasta.  Vapaamuurarius on vielä tänä päivänäkin hyvin suosittua, ja sekin pitää perustanaan jonkinlaista jumaluskoa.

1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa okkultismi limittyi merkittävällä tavalla tieteen kanssa. Tieteen ollessa vielä monelta osin kykenemätön selittämään maailman ilmiöitä, ajateltiin okkultismin olevan osa tiedettä – henkimaailman tutkimista tieteellisen menetelmän avulla. Toisaalta monia tieteen piirin ilmiöitä, kuten sähköä, pidettiin jossain vaiheessa henkimaailman okkultistisina ilmiöinä. Jossain vaiheessa vaikutti järkevältä uskoa henkimaailmaan ja vaikkapa spiritistisiin menetelmiin; niiden ei katsottu sotivan modernin tieteellisen maailmankuvan kanssa.

Teosofia ja antroposofia katsoivat olevansa, kaiken muun lisäksi, henkeä tutkivia tieteitä. Parapsykologisia ilmiöitä tutkittiin pitkään yliopistoillakin ja niiden tutkijat pyrkivät tieteellisen menetelmän noudattamiseen. Tieteellisyys on nykypäivänäkin monien new age-oppien tapa perustella sanomansa uskottavuus – ne esittävät edustavansa uusinta tieteellistä tutkimusta vaikkapa neurotieteen saralla.

Kirja käsittelee myös mielenkiintoisesti esoterian suhdetta politiikkaan ja sen näkymistä taiteessa ja populaarikulttuurissa. Ehkä kirjoitan näistä teemoista vielä lisää tässä blogissa kirjan pohjalta.

Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa täyttää merkittävän aukon tutkimuskentässä. Tähän mennessä alan historiaa ei ole kartoitettu tieteellisessä teoksessa kunnolla. Minulle tämä oli tärkeä teos, johon tulen varmasti palaamaan jatkossakin. Olen kiinnostunut okkultismista, mutta myös saanut tieteellisen koulutuksen, joten olen kyllästynyt lukemaan harrastelijoiden kirjoittamia ”historioita” täynnä kiistämättä jäävää mytologiaa, lähdekritiikittömyyttä ja perusteettomia tulkintoja. Tämä kirja on kriittinen, mutta kuitenkin sellaista uskontohistoriaa, joka ei puutu kuvailemiensa liikkeiden oppien mahdolliseen totuudellisuuteen tai sen puutteeseen. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.