Synti kapinana – Aleister Crowleyn taistelu tuulimyllyjä vastaan

Viime vuosisatojen tunnetuin okkultisti ja maagikko Aleister Crowley kasvoi syvästi kristillisessä perheessä ja ympäristössä. Hänen vanhempansa kuuluivat Plymouthin veljiin, vuonna 1820 perustettuun evankeliseen fundamentalistilahkoon, joka uskoi kirjaimellisesti Raamatun oppeihin. Vuonna 1875 syntynyt Aleister sai kristillisen kasvatuksen ja uskoi lapsena jumalaan ja kristinuskon pelastussanomaan, jota häneen iskostettiin joka-aamuisilla raamattuluennoilla.

Nuorena Crowley halusi kaikessa jäljitellä Jeesusta ja elää vanhurskasta elämää. Hänen isänsä kuolemasta lähti kuitenkin liikkeelle prosessi, missä teini-ikäinen Aleister alkoi kyseenalaistaa kristinuskon opetuksia. Lopulta tämä johti siihen, että hän omien sanojensa mukaan ”siirtyi yksinkertaisesti saatanan puolelle.”

Crowley omisti elämänsä synnille. Hän halusi tehdä äärimmäisen, anteeksiantamattoman synnin. Hän aloitti seksielämänsä nuorena teini-iässä. Seksistä muodostuikin Crowleyn lempisynti. Hän oli seksimaanikko, jolle sukupuoliset teot olivat maagisia rituaaleja. Hän halusi näissä rituaaleissaankin uhmata kaikkia mahdollisia rajoja, kannustaen oppilaitaan esimerkiksi hakeutumaan sukupuoliyhteyteen ihmisten kanssa, joihin he tunsivat vastenmielisyyttä. Mielessä vaikuttavien estojen ja ennakkoluulojen rajoista vapautuminen oli itseisarvoista. Crowley oli biseksuaali; hän alkoi harrastamaan seksiä miesten kanssa aluksi vain uhmatakseen sovinnaisuuden rajoja, mutta huomasi pian pitävänsä siitä myös seksuaalisen mielihyvän takia.

Crowleyn elinaikana, ennen seksuaalista vallankumousta, seksiin, varsinkin avioliiton ulkopuolella, liittyi kiinteästi synnin leima. Sukupuoliseen epäsiveellisyyteen liittyvä paheellisuus ei tietenkään riittänyt Suurelle pedolle. Magiassaan hän ei pysytellyt pelkästään valkealla puolella, vaan kutsui riiteissään myös pahantahtoisia henkiä avukseen vihollisiaan vastaan. Elämänsä loppupuolella hänen suosikkidemoninsa oli heroiini, jota Crowley käytti päivittäin annoksen, joka olisi riittänyt tappamaan suuren joukon aineeseen tottumattomia miehiä.

Vaikka haluankin elämässäni olla hyvän puolella ja pidättyä valkoisessa magiassa, koen paljon yhtenevyyttä Crowleyn tarinan ja oman elämäni välillä. Sain lapsuudessani kristillisen kasvatuksen ja rukoilin joka ilta 13-vuotiaaksi asti, kunnes hylkäsin ajatuksen jumalasta havaittuani maailman pahaksi paikaksi. Kristillinen moraali eli kuitenkin mielessäni ideana, jota vastaan kapinoin. Ehkä ujouteni takia shokeeraamisesta ei tullut elämäntehtävääni, mutta tein monia tekoja uhmatakseni sovinnaisuutta, kristillistä etiikkaa ja porvarillista tekopyhyyttä.

Tunnen edelleen vetoa pyhäinhäväistystä ja paheellisuutta kohtaan, varsinkin taiteessa. Transgressio itseisarvoisena elämäntehtävänä tuntuu kuitenkin, jo näin kolmekymppisenä, keskenkasvuiselta. Crowley ei tässä mielessä koskaan kasvanut aikuiseksi, hänelle synnin tekeminen, rajojen rikkominen ja shokeeraaminen säilyi läpi elämän kapinoinnista merkityksensä saavana, elämää kantavana motivaationa.  

Gary Lachman on Crowley-elämäkerrassaan kuvannut osuvasti, kuinka koko elämänsä kapinalle omistava jää lapsen tasolle. Ollakseen vakuuttavaa transgressiivinen kapina tarvitsee kohteen, usein kuvitteellisen olkiukon – kukkahattutädin, joka vapisee kauhusta siitä kuullessaan. Kuvitteelliset kukkahattutädit ovat tuulimyllyjä, joita vastaan kapinalliset taistelevat. Tässä valossa heidän kapinansa näyttää hyvin tragikoomiselta.

En näe aikuisten ihmisten yhteisymmärrykseen perustuvassa seksissä sinänsä mitään pahaa. Seksuaalinen vallankumous, jonka syntyä Crowleykin paheellisuudellaan edisti, on vapauttanut ihmisiä seksiin liittyvistä turhista estoista ja syyllisyydentunnoista ja tuonut heidän ulottuvilleen valtavasti nautintoa ja onnea. 1900-luvun tunnetuin okkultisti oli kuitenkin 1960-luvun arvojen vallankumousta edeltävän aikansa uhri. Hänen pakkomielteinen suhtautumisensa seksiin syntinä ja transgressiona oli ilmausta kristinuskon vuosituhantisesta taakasta, joka on vääristänyt ja kierouttanut suhteemme sukupuolisuuteen tehden luonnollisesta teosta ja nautinnosta perversiota ja syntiä.

En usko, että ihminen voi olla absoluuttisella tavalla paha. Joidenkin Crowleyn tunteneiden ihmisten mukaan ”maailman moraalittomimpana ihmisenä” tunnettu Suuri peto aiheutti ylettömällä elämäntyylillään ja jatkuvalla äärikokemusten etsimisellään paljon kärsimystä läheisilleen, mutta ei ollut paha ihminen. Jotain kuitenkin kertoo, että siirtyessään saatanan puolelle hän valitsi manikealaista dualismia edustavasta vastakohtaparista metafyysistä pahaa personoivan puolen. Saatanan luokse johtaa usein pettymysten ja illuusioiden menettämisen polku. Pahuuden valitsevat ihmiset, jotka uskovat, että maailma on paha paikka ja ihmiset julmia oman edun tavoittelijoita - pärjätäkseen tällaisessa maailmassa on itsekin oltava paha. Kaikesta kauheudestaan huolimatta syntiä palvonut Crowley oli ehkä sittenkin tukahduttavan kristillisen kasvatuksensa uhri, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja vapautunut ihmiskuntaa vuosituhansia sortaneen aate- ja uskomusrakennelman kahleista.