Jaakobinpainia Lammilla

"Mihin helvettiin mä nyt olen lupautunut mukaan?" mietin sunnuntaina ennen Lammin retriittikeskukseen lähtöä. Edessä olisi viikko herätyksiä klo 4.30 aamulla, kuusi tuntia zazenia päivässä ja hiljaisuutta.

Olin pakannut mukaan runsaasti vaihtovaatteita, luettavaa, lääkkeet ja läppärinikin kaiken varalta. Kotiin työpöydän laatikkoon jäi pussi White Widow-lajikkeen kannabista, mitä olin edellisen viikon aikana poltellut useampana päivänä. Olin vihdoinkin löytänyt minulle sopivaa lajiketta, jossa rauhoittavat ja piristävät vaikutukset olivat tasapainossa.

Lähtökohdat olivat siis varsin kaukana henkisestä puhtaudesta.  En ollut edes viime aikoina istunut kovin paljon zazenia, enemmän juonut kaljaa ja urheillut kun krapulat eivät estäneet sitä.  Zendoni 10-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyyn normaalia pidempään seshiniin halusin kuitenkin osallistua kokeakseni miltä tuntuu harjoittaa hieman pidempi aika luostarimaisissa olosuhteissa.

Ensimmäinen päivä oli odotetusti kaikkein rankin. Muutaman tunnin yöunien jälkeen väsymys vaivasi jatkuvasti eivätkä jalkani olleet vielä tottuneet lotusasennossa istumiseen. Minulla oli vielä keittiövuoro maanantaina, mikä tarkoitti, ettei nukkumiseen ollut vapaata aikaa avustaessani keittiötöissä.

Viikon retriitti oli kehittävää, mutta useimmiten kaukana nautinnollisesta. Olen joskus osannut ottaa tuntienkin päivittäisen meditoinnin silkkana nautintona. Lammilla istuessani minua piinasi kuitenkin melkein koko ajan ahdistus ja ikävät ajatukset istuessani zafulla.

Käytin melkein kaiken vapaa-aikani nukkumiseen ja kirjojen lukemiseen. En osallistunut saunavuoroon tai käynyt puhumassa ohjaajan kanssa dokusanissa. Zendomme toiminta on arkipäiväistä ja teeskentelemätöntä, mitä ominaisuuksia arvostan ohjaajassammekin. Hän ei kuitenkaan ole mielestäni kovin edistynyt sillä lailla, että olisin valmis luottamaan häneen henkisen kehitykseni ohjaajaksi.  Opin arvostamaan hiljaisuutta myös vapaa-aikana. Puhumisen ollessa kielletty ei tarvinnut edes miettiä sanoja, ja meditatiivinen olotila valtasi pään myös aikana, jolloin ei istuttu seinää tuijottamassa. Tunsin, kuinka egoni tavallaan liukeni osaksi ryhmää, kun sanat eivät olleet meitä erottamassa.  Joillekin ihmisille hiljaisuuden pitäminen tuntui olevan mahdotonta, mikä oli toki ymmärrettävää heidän tavatessaan retriitillä vanhoja tuttaviaan, mutta erittäin ikävää minun mielestäni.

Zazen on yhden määritelmän mukaan kärsimystä, joka vähentää kärsimystä. Lammilla harjoitin varmaan tuon määritelmän mukaista meditaatiota. Tyynyllä ahdistuneena ja väsyneenä painin omien demonieni kanssa päivästä toiseen. Demoneista voi kuitenkin saada painiotteen, ja viikon loppua kohden mieleni alkoi vallata riemullisempi olo. Viimeisenä päivänä olo oli kevyt, seesteinen ja onnellinen. Tunsin kokemukseni arvokkaaksi, vaikka meditaatio olikin paikoitellen raskasta ja herkkyyteni nousi luostariympäristössä pintaan.

Viimeisenä päivänä virallisen ohjelman jälkeen jäimme vielä syömään ja juomaan kahvia ja juttelemaan. Istuin junassa ja rautatieasemalla uusien tuttavieni kanssa, jotka tuntuivat mukavilta kavereilta.

Helsingin keskustassa oli joulukadun avajaiset ja paljon väkeä liikkeellä. Kotona otin pussin pöydän laatikosta ja väänsin sätkän.