Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä

Jiri Keronen on herättänyt huomiota erilaisilla keskenkasvuisilla tempauksillaan ja teinimäistä huumoria sisältävillä kommenteillaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka Keronen edustaakin täysin eri laitaa poliittisten mielipiteiden kirjossa kuin minä, jostain syystä seuraan häntä Facebookissa.  Miehen ylä-asteikäisen satanistihevarin mielipiteitä muistuttavat kommentit päivänpolitiikasta ovat jollain tavalla viihdyttäviä muun, yleensä niin poliittisen korrektin, uutisvirran joukossa.  Tämä ei tarkoita, että arvostaisin Kerosta muuten kuin pieruhuumorin tasolla – politiikassa hän edustaa mielestäni vastenmielisiä ja vääriä arvoja ja on ihmisenä luultavasti sitä tyyppiä, jota haluaisi lyödä lyhyen samassa tilassa vietetyn ajan jälkeen.

Varmaankin tärkein minua ja Kerosta yhdistävä tekijä on kiinnostus edesmennyttä valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa kohtaan.  Sain juuri luettua Kerosen viime vuonna ilmestyneen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä. Jouduin odottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa huomattavan pitkän ajan, mikä kertoo, että Pekka Siitointa koskevalle kirjallisuudelle on tilausta. Monet, niin kuin minä, lukevat kaiken valtakunnanjohtajaa käsittelevän ilmestyvän kirjallisuuden.

Tällä tilauksella Keronen on todellakin ratsastanut. Siitointa koskevaa kirjallisuutta on tähän mennessä julkaistu hyvin vähän, joten kirja puolustaa siinä mielessä jotenkin paikkaansa, mutta tutkimuksellisesta näkökulmasta se on hyvin ohut teos. Siitoimen henkilökohtaiset arkistot siirrettiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon, ja paikka olisi rohkealle alan miehelle julkaista oikeaan historiantutkimukseen nojaava teos valtakunnanjohtajasta alkuperäislähteisiin vedoten. Keronen ei kuitenkaan ole noita arkistoja käynyt edes vilkaisemassa, ja hänen kirjansa perustuukin Siitoimen julkaistuihin teoksiin ja esimerkiksi Pekkaa käsittelevässä Mesikämmen-blogissa julkaistuun muiden tutkimukseen.

Siitoimen teoksia ei tosin ole mitenkään helppoa saada käsiinsä, ja niitä lähteinään käyttävä osuus, jossa kuvataan valtakunnanjohtajan maailmankuvaa, onkin teoksen painavinta ja perustelluinta antia. Selviää, että Siitoimella oli hyvin kattava metafyysinen järjestelmä maailman selittämiseksi, josta ei puuttunut sävyjä. Kaiken takana hän katsoi lymyävän yhden jumalan, joka oli pikemminkin luonnontieteen kuvaama voimakenttä kuin persoonallinen luoja jota Raamattu kuvaa.

Siitoimen maailmankuvassa kabbala oli merkittävä innoituksen lähde. Hän näki, että suurin, persoonaton kaiken takana oleva jumala ilmenee maailmassa emanaatioidensa – pienempien jumaluuksien kautta. Näitä alempia jumaluuksia olivat muun muassa Jeesus, Lucifer, Buddha, Saatana ja erilaiset luonnon haltiavoimat. Siitoin oli siitä harvinainen okkultisti, että hänen mukaansa henkisen polun harjoittaja voi turvautua myös Jeesukseen henkistä kasvua etsiessään. Tämän kasvun tavoitteena on korkeammalle värähtelytasolle pääseminen, joka johtaa lopulta ”ufo-ihmiseksi” tuloon.

Läheisin jumaluuksista Siitoimelle oli tietysti kuitenkin Lucifer. Hänen mukaansa Lucifer toi elämän tähän maailmaan sijoittaen ensimmäiset ihmiset Atlantikselle. Juutalaiset taas olivat tämän mytologian mukaan Jahven, katkeroituneen alemman jumaluuden, luoma kansa jota tuo jumaluus käytti kostaakseen.

Siitoinlainen mytologia on kieltämättä kiehtova sekoitus erilaisia esoteerisia ja new age-oppeja. Valtakunnanjohtaja oli selkeästi lukenut kaiken käsiinsä saamansa alaa käsittelevän kirjallisuuden. Sen esittelyn lisäksi Kerosen kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään muutamaa hauskaa anekdoottia arvokkaampaa. Kuin pakollista kirjallista harjoitustyötä tekevä yläastepoika Keronen on täyttänyt kirjan lopun muun muassa Siitoimen kilju- ja ruokaresepteillään saadakseen täyteen populaarille teokselle usein suositellun kolmisen sataa sivua. Tätä voisi pitää jollain tapaa raikkaana ratkaisuna, mutta kun keitokseen on lisätty Kerosen omia mukasyvällisiä pohdintoja ja aasinsiltoja, tuloksena on epäkoherentti sillisalaatti. Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin odottaa edelleen arvoistaan teosta.

 

Tiedemies ja maagikko Robert Fludd

 1600- ja 1700-luvut olivat mielenkiintoista ja ristiriitaista aikaa niin tieteen kuin okkultisminkin näkökulmasta. Tuolloin keskiaikana hallinnut skolastinen filosofia alkoi väistyä ja luotiin pohja modernille tieteelliselle ajattelulle. Toisaalta magiaa pidettiin vielä hyvin todellisena ilmiönä. 1600-luku on kuuluisa noitavainoista, jotka vaativat monien viattomien ihmisten hengen. Aikakaudet suuret tiedettä edistäneet ajattelijat Francis Baconista Newtoniin ottivat kirjoituksissaan kantaa nykyään esoteerisina ja taikauskona pidettyihin asioihin, ja vaikkapa Newtonille okkultistiset tutkimukset olivat yhtä tärkeitä kuin hänen varsinainen tieteellinen työnsä.

1600-luvulla tärkeä salatieteiden kehitykseen vaikuttanut seikka oli ruusuristiläisyyden synty vuosisadan alussa julkaistujen kirjoitusten kautta.  Esoteria ja luonnontiede kävivät vuoropuhelua, jonka yksi henkilöitymä oli planeettojen ratoja tutkineen Johannes Kepplerin (jota Carl Sagan on kutsunut viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi) ja kabbalisti, astrologi ja ruusuristiläisyyden puolestapuhuja Robert Fluddin ( 1574-1637) kiivas väittely tieteellisen ja hermeettisen tiedon eduista suhteessa toisiinsa.  Fludd uskoi, että korkeammat totuudet oli helpointa selittää symboliikan avulla. Kepplerin kanssa he selittivät kilpaa toisilleen todellisuuden perimmäistä olemusta, Keppler matematiikan ja Fludd metafysiikan avulla.

Fludd opiskeli Oxfordin yliopistossa ja matkusteli laajalti ympäri Eurooppaa opiskellen aikansa tieteitä ja salatieteitä. Hän tavoitteli uraa lääkärinä. Tässä hän seurasi toisen lääkärin ja okkultistin, Paracelsuksen jalanjälkiä – vuosisata aiemmin elänäyt Paracelsus muistetaan merkittävänä okkultistina, mutta hän vaikutti myös lääketieteen ja kemian kehitykseen ajattelullaan, joka ei kunnioittanut lääketieteen ikivanhoja auktoriteetteja. Tuohon aikaan lääketieteen edistys ei ollut vielä lähtenyt kunnolla liikkeelle, ja alana opiskelu tarkoitti lähinnä antiikin klassikkojen, kuten Galenosin opiskelua; auktoriteetti oli vielä evidenssiä tärkeämpää tieteellisen mielipiteen muodostuksessa.

Paracelsuksen lisäksi Fluddille tärkeitä vaikuttajia olivat renessanssiajan luonnonmagian harjoittajat, jotka siinä kun seremoniamaagikot työskentelivät henkien houkuttelemisen parissa, pyrkivät taikuudellaan vaikuttamaan suoraan luonnonvoimiin.

Fluddin teoria luonnonvoimista oli saanut vaikutteita kabbalasta, ja siinä on nähtävissä samanlainen metafysiikka, jossa jumalainen ilmenee emanaatioina aineessa. Fluddin mukaan kaikki oli syntynyt alun perin pimeästä kaaoksesta, jota jumalainen valo sitten työsti ja synnytti maailman. Hänen mukaansa kaikki materia edusti pyhää henkeä passiivisessa muodossa.

Fluddille raamattu oli tärkeä lähde ja apuväline maailman ymmärtämiseen. Siitä hän sai tukea myös käsitykselleen mikro- ja makrokosmoksien väliseen yhteyteen maailman ja ihmisen kehon välillä: Fludd näki, että sydän oli kuin aurinko, joka lähetti Hengen maailmaan säteidensä avulla antamaan elämää. Verenkierto rinnastui siis auringonsäteisiin.  Makrokosmoksessa vaikuttavaan henkeen vaikuttivat taivaankappaleiden asema, ja tämä henki saattoi myös ulottaa vaikutuksensa mikrokosmokseen aiheuttaen tauteja ihmisen kehossa.

Fluddin ajattelu ja kirjoitukset heijastavat mielenkiintoista taitekohtaa ajattelun historiassa, missä luonnontiede ja kokeellinen menetelmä alkoivat saada jalansijaa, mutta maagisia selityksiä pidettiin hyvin yleisesti pätevinä.  Hänen tekstissään Mosaicall Philosophy esitellään varhainen, hienostumaton ilmapuntari ja viitataan sillä saatuihin koetuloksiin, mutta sitten tuloksia ja meteorologisia ilmiöitä selitetään kabbalistisella ja raamatullisella filosofialla jumalan tahtomisesta ja ei-tahtomisesta, jotka ilmenevät valona ja pimeytenä ja ovat luonnonilmiöiden takana.

Jorge Luis Borges kabbalasta

 Jorge Luis Borges (1899-1986) on varmaankin tunnetuin argentiinalainen nykykirjailija.  Borgesin tuotanto koostui novelleista, esseistä ja runoista. Hän sekoitti taitavasti ensyklopedistisella otteella esiin tuotua faktaa ja filosofiaa ja mielikuvituksellista ja surrealistista sisältöä; Borges onkin usein yhdistetty maagisen realismin perinteeseen,  vaikka hänen tuotannossaan ei kovin usein esiinnykään tuolle lajityypille ominainen kansanperinteen ja realismin yhdistelmä.

Borgesin omaperäistä todellisuutta ja kirjailijanlaatua ilmentää hyvin kokoelma The Book of Imaginary Beings, jota olen lueskellut jo pidemmän aikaa lyhyitä pätkiä kerrallaan. Kirjassa kuvaillaan tietosanakirjamaisesti erilaisia mytologioissa ja kirjallisuudessa esiintyneitä mielikuvitusolentoja.  Vaikka aihe on fantastinen, Borgesin ote on filosofinen ja faktuaalinen. Tarkastelemalla ihmisen luomia, fyysisessä todellisuudessa esiintymättömiä olentoja paljastuu mielenkiintoisia asioita ihmisen mielen rakenteesta ja kulttuurin kategorioista.

Vastikään sain luettua Borgesin viime vuonna suomennetun esseekokoelman Seitsemän iltaa. Oikeammin esseet ovat transkriptioita elämänsä jälkipuoliskolla sokeutuneen Borgesin vuonna 1977 Buenos Airesissa pitämistä seitsemästä esitelmästä. Niissä hän käsittelee maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta myös hengellisiä aiheita, kuten buddhalaisuutta ja kabbalaa. Borges hengästyttää tietomäärällään ja lukeneisuudellaan, mutta esimerkiksi buddhalaisuutta käsittelevä essee sisältää asiavirheitä ja pinnallisia virhetulkintoja, jotka saavat epäilemään suurta tietomäärää muististaan vyöryttävän Borgesin muistamien faktojen paikkaansapitävyyttä myös muissa asioissa.

Borgesin esitys kabbalasta alkaa orientalistiselta ja paikkaansa pitämättömältä vaikuttavalla väitteellä, että pyhän kirjoituksen idea olisi jotenkin läntiseen kulttuuriin idästä tullut; kirjailijan mukaan läntisessä kulttuuripiirissä oraalinen traditio on ollut hallitseva ja määrittänyt suhtautumista teksteihin.  Väitteensä tueksi hän esittää anekdootteja kreikan klassisesta kirjallisuudesta ja vaikkapa Pythagoraasta, jonka opetukset levisivät suullisesti.

En käy väittämään, että tuntisin aihetta niin syvällisesti ja laajasti, että voisin kumota yksityiskohtaisesti Borgesin väitteet. Sen kuitenkin tiedän, että lähtökohtaisesti läntinen kristinusko on logoskeskeistä – siinä sana tulee ensin, se on olemassa ennen ainetta ja on pyhä, maailmaa luova asia. Idän uskonnoissa myös suhde niiden keskeisiin teksteihin on erilainen. Kristinuskossa Raamattu on jumalan sanaa, ihmisille ylhäältä tullut laki, kun taas buddhalaisuudessa ja muissa idän viisausperinteissä opetukset ovat enemmänkin pohdintaan ohjaavia mietintöjä.

Esittelemällä pyhän tekstin käsitettä Borges johdattaa lukijan kabbalan tekstintulkintaan, jossa teksti on absoluuttista ja välittää syviä merkityksiä, joiden siitä uuttamiseksi tarvitaan välillä mielikuvituksellisiakin keinoja.  Hän esittelee lyhyesti kabbalan perusperiaatteita painottaen esseessään kuitenkin itselleen siitä tärkeitä puolia.

Keskeinen näistä on pahan (teodikean) ongelma – miksi hyvä ja kaikkivaltias jumala sallii maailmassa ilmenevän pahuuden. Borgesin mukaan kabbalistien selitys asialle on sama kuin gnostilaisilla. Jumala, joka on tavoittamattoman määrittelemätön ja inhimillisen ymmärryksen tavoittamattomissa, ei itse luonut maailmaa, vaan sen loi hänestä polveutuva olento. Maailma on jumaluuden emanaatioiden ilmentymä ja siinä taistelevat ristiriitaiset voimat, jotka saattavat edustaa ikäviä voimia, mutta samalla tekevät maailmasta monipuolisemman ja rikkaamman, ehkä jopa täydellisemmän.

Borges tuo melko selkeästi esiin mielipiteensä, että kabbala on typeryyttä ja taikauskoa. Hän kuitenkin painottaa, miten sen tutkiminen kertoo henkisestä edistyneisyydestä. Tämä kuvastaakin hyvin suuren kirjailijan tavasta välittää viisautta, jossa tosiseikat ja logiikka olivat vain välineitä syvällisemmän todellisuuden kuvaamiseen. Tässä valossa Borgesin mahdolliset asiavirheetkin ovat merkityksettömiä.

Alustavia huomioita kabbalasta

Kaikissa suurissa uskonnoissa, jotka eivät ytimeltään ole mystisiä (kuten buddhalaisuus), minua on kiehtonut eniten niiden mystiset traditiot. Mystinen tulkinta antaa usein lapsellisilta tuntuville uskontojen mytologisille tarinoille lisää vertauskuvallista voimaa ja asettaa yksilön henkisen kehityksen avoimesti uskonnon harjoittamisen keskiöön.

Monoteistisistä uskonnoista juutalaisuudessa mystiikka on varmaankin saanut huomattavimman osan olennaisena osana uskonnon traditiota ja kaanonia. Juutalainen mystiikka on myös ollut huomattavan tärkeä vaikutteiden lähde länsimaisessa esoteriassa ja okkultismissa .

Juutalaisen mystiikan järjestelmää kutsutaan kabbalaksi. Kabbala on Tooran mystistä tulkintaa, mutta myös esoteerinen metodi ja oppisuuntaus. Sanalla kabbala ei välttämättä aina tarkoiteta kyseistä juutalaisuuden traditiota, sillä kabbala on levinnyt laajalti myös juutalaisuuden ulkopuolelle ja siitä on tehty omia tulkintoja esimerkiksi new age-piireissä.

En voi sanoa, että ymmärtäisin kabbalaa vielä kovinkaan hyvin. Se on hyvin laaja, monimutkainen ja monitulkintainen järjestelmä. Kerronkin tässä kirjoituksessa vain kabbalan perusteista ja ajatuksista, joita mieleeni nousi niihin tutustuessani.

Kabbala on filosofian haaroista saanut eniten vaikutteita neoplatonismista. Näille kahdelle oppisuunnalle on yhteistä ajatus jonkinlaisesta ykseydestä, joka manifestoituu universumin moninaisuudessa. Kabbalassa tuo ykseys on Jumala, joka on heille samaan aikaan sekä transsendentti - tavoittamaton ja maailman ulkopuolella -, että immanentti, maailmassa emanaatioidensa kautta ilmentyvä.

Kabbalisteilla on kuva - eräänlainen kaava - siitä, miten jumala vaikuttaa universumissa. Tämä kaava on elämän puu. Siinä on kymmenen sefiraa, jumalan ominaisuutta ja olemassaolon muotoa, joita yhdistää 22 polkua. Kymmenen sefiraa jakautuvat kolmeen pylvääseen ja elämän polussa ylhäällä on ylevin ja transsendentti, alimpana materiaalisin ja karkein.

Elämän puu on dynaaminen järjestelmä ja yksi hienostuneimmista uskonnollisista kosmologioista joihin olen tutustunut. Se on metafora paitsi tavalle, jolla jumala manifestoituu ja vaikuttaa universumissa, myös ihmiselle - sefirat voidaan nähdä kuvastavan ihmisen eri keskuksia ja ominaisuuksia ja niiden väliset suhteet ihmisen eri puolien vuorovaikutusta.  Kabbalistit allekirjoittavat esoterian keskeisen opin mikro- ja makrokosmoksen välisestä vastaavuudesta ja yhteydestä.  Elämän puu on myös moraalin järjestelmä, joka opettaa etiikkaa dynaamisen järjestelmän kautta - asioilla ja teoilla on dynaamisia vaikutuksia jotka riippuvat tilanteesta, ja viisas toiminta ei aina ole samanlaista.

Toinen puoli kabbalistista mystiikkaa on sanamystiikka. Heprea on kieli, joka tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisille tulkinnoille. Siinä ei esimerkiksi kirjoitetussa muodossaan ole ollenkaan vokaaleja. Kirjoitetut sanat on mahdollista ääntää eri tavalla, jolloin niiden merkitys muuttuu. Tämä avaa mahdollisuuden tulkita kirjoitettua Tooraa erilaisilla ja yllättävillä tavoilla.

Toinen sanamystiikan työkalu on gematria. Siinä kirjaimille annetaan numeerinen arvo niiden aakkosissa sijoittumisen mukaan. Näin sanoille voidaan muodostaa lukuarvo lisäämällä kirjaimien arvot yhteen; gematrian harjoittajat uskovat, että saman lukuarvon omaavilla sanoilla on maaginen yhteys.

Sanamystiikka edellyttää, että Toora on kirjaimellisesti jumalan sanaa. Sana, joka oli alussa ja jolla jumala loi maailman oli hepreaa. Näin merkin mielivaltaisuuteen ja kielten sopimuksenvaraisuuteen uskovana gematria tuntuu villiltä spekulaatiolta. Minulle läheisempää sanamystiikkaa ovat zen-buddhalaisuuden koanit ja runous, jotka perustuvat enemmän sanojen merkityssisältöön.

Monista kabbalan filosofisista ideoista tulee mielleyhtymiä buddhalaisuuteen. Buddhalaisille keskeistä tyhjyyden käsitettä voisi verrata kabbalan neoplatonistiseen emanaatiofilosofiaan. Toki kabbalan filosofia on paljon idealistisempaa ja perustuu enemmänkin persoonallisen jumalan ideaan. Elämän puuhun perustuva moraalifilosofia vetoaa myös buddhalaisuuden tavoin kultaiseen keskitiehen, maltilliseen ja viisaaseen, tilanteeseen perustuvaan etiikkaan.

Kabbalaa on monenlaista, juutalaisuudesta se on levinnyt laajalle esimerkiksi new age-piireihin, missä se on saanut uusia tulkintoja. Daniel Kraigin Modern Magick-kirja on pitkälti niin sanottua käytännöllistä kabbalaa, mitä juutalaisetkin ovat harjoittaneet, pitkälti salassa aikoina, jolloin uskon puhdasoppisuutta valvottiin tarkasti.

Kuten sanoin, en ole vielä porautunut kovin syvälle kabbalaan. Se on monimutkainen, dynaaminen ja hienostunut filosofia. En tiedä, onko persoonalliseen jumalaan uskomattoman helppo assimiloida kabbalaa omaan filosofiaansa. Kabbala on kuitenkin kiehtovaa ja älyllisesti innostavaa, vaikkei sen sanomaa allekirjoittaisikaan.

Katseita seremonialliseen magiaan

Usein okkultismi samaistetaan - virheellisesti - maagisiin rituaaleihin ja henkien manaamiseen ja palvontaan. Nämä ovat ne kuvat, mitkä aiheesta välittyvät populaarikulttuurissa, varmaankin koska ne ovat raflaavia ja herättävät ihmisissä intohimoja.

Luen nyt kahta 1900-luvun okkultismin klassikkoteosta, jotka todistavat esoterian monipuolisuudesta ja erilaisista tavoista, joilla okkultismia voidaan lähestyä. Ensimmäinen on 1900-luvun alussa julkaistu Manly P. Hallin The Secret Teachings of all Ages, josta olen jo maininnutkin, toinen Donald Michael Kraigin Modern Magick, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1980-luvulla, mutta josta on sen jälkeen otettu useita painoksia, sen myydessä yli 150 000 kappaletta vuosien saatossa.

Siinä, missä Kraigin teos on hyvin - pitäisikö sanoa - käytännöllinen opas rituaalimagiaan, ennustamiseen ynnä muihin maagisiin käytäntöihin, käsittelee Hall kirjassaan seremoniallista magiaa vain hyvin lyhyesti ja suoranaisesti tuomitsee sen harjoittamisen.  Hänen polkunsa on filosofin tie - Hall pyrkii ymmärtämään maailman olemuksen tutkimalla eri aikojen esoteerisia oppeja, ja näiden opetuksien valossa elämään viisaasti maailmassa.

Hallin mukaan sekä musta että valkoinen magia perustuvat sen harjoittajan kykyyn kontrolloida universaalia elämänvoimaa, jota Eliphas Levi on kutsunut "suureksi maagiseksi tekijäksi" tai "astraalivaloksi".  Tätä voimaa manipuloimalla voidaan vaikuttaa transsendentaalisiin -  omaa arkitodellisuuttamme ylempiin - voimiin.  Hall näkee kaiken poikkeamisen filosofin tieltä ilmiöllisen magian polulle harha-askeleina, ja varoittaa umpikujasta, johon niihin ryhtyvät ajautuvat. Hänestä länsimainen magia on korruptoitunut versio atlantislaisten taikuudesta, joka siirtyi antiikin salaseuroille, jotka kuitenkin muuttivat sitä ja pitivät tärkeimmät salaisuudet omana tietonaan.

Hallin mukaan seremoniallinen magia perustuu siihen, että on olemassa henkimaailma, mitä asuttavat hyvän- ja pahantahtoiset henget. Maagisten seremonioiden avulla on mahdollista kutsua esiin maailmaamme näitä henkiä ja saada ne käyttämään voimiaan maagikon tarkoitusperien hyväksi. Hyväntahtoiset henget toimivat mielellään kaikkien hyvien tarkoitusperien puolesta, mutta pahantahtoisten henkien kanssa maagikko joutuu tekemään sopimuksen, jossa hän kuoltuaan suostuu hengen palvelukseen ikuisiksi ajoiksi.

Kraigin tausta taas on avoimesti juutalaisuudessa ja kabbalistisessa mystiikassa. Hän selittää rituaalejaan, joita on otettu useista eri perinteistä, pitkälti lähinnä juutalais-kristillisellä käsitteistöllä.  Vaikka juutalaisuus on monoteististä, avaa sen mystinen tulkinta  ovet magiikalle - kabbala antaa välineet tulkita jumalan monia ilmenemismuotoja maailmassa  ja vaikuttaa erilaisiin maagisiin voimiin.

Välillä Kraigin juutalaisuus häiritsee. Hän tekee magian vuosisataisesta, jopa -tuhantisesta traditiosta oman versionsa. Kaikki suuret maagikot eivät todellakaan ole olleet juutalais-kristillisellä puolella. Monille suurimmille, kuten Aleister Crowleylle, tätä traditiota vastaan taisteleminen oli heidän elämänsä kantava voima. Siedän kuitenkin Kraigin näkökulmaa hänen kirjansa käytännöllisyyden takia: se esittelee kattavasti rituaalimagian perinteitä. Hän myös taustoittaa eri traditioita historialliselta kannalta ja perustelee omat näkökantansa. Ainakaan hän ei ole kristitty jeesustelija.