Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä

Jiri Keronen on herättänyt huomiota erilaisilla keskenkasvuisilla tempauksillaan ja teinimäistä huumoria sisältävillä kommenteillaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka Keronen edustaakin täysin eri laitaa poliittisten mielipiteiden kirjossa kuin minä, jostain syystä seuraan häntä Facebookissa.  Miehen ylä-asteikäisen satanistihevarin mielipiteitä muistuttavat kommentit päivänpolitiikasta ovat jollain tavalla viihdyttäviä muun, yleensä niin poliittisen korrektin, uutisvirran joukossa.  Tämä ei tarkoita, että arvostaisin Kerosta muuten kuin pieruhuumorin tasolla – politiikassa hän edustaa mielestäni vastenmielisiä ja vääriä arvoja ja on ihmisenä luultavasti sitä tyyppiä, jota haluaisi lyödä lyhyen samassa tilassa vietetyn ajan jälkeen.

Varmaankin tärkein minua ja Kerosta yhdistävä tekijä on kiinnostus edesmennyttä valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa kohtaan.  Sain juuri luettua Kerosen viime vuonna ilmestyneen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä. Jouduin odottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa huomattavan pitkän ajan, mikä kertoo, että Pekka Siitointa koskevalle kirjallisuudelle on tilausta. Monet, niin kuin minä, lukevat kaiken valtakunnanjohtajaa käsittelevän ilmestyvän kirjallisuuden.

Tällä tilauksella Keronen on todellakin ratsastanut. Siitointa koskevaa kirjallisuutta on tähän mennessä julkaistu hyvin vähän, joten kirja puolustaa siinä mielessä jotenkin paikkaansa, mutta tutkimuksellisesta näkökulmasta se on hyvin ohut teos. Siitoimen henkilökohtaiset arkistot siirrettiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon, ja paikka olisi rohkealle alan miehelle julkaista oikeaan historiantutkimukseen nojaava teos valtakunnanjohtajasta alkuperäislähteisiin vedoten. Keronen ei kuitenkaan ole noita arkistoja käynyt edes vilkaisemassa, ja hänen kirjansa perustuukin Siitoimen julkaistuihin teoksiin ja esimerkiksi Pekkaa käsittelevässä Mesikämmen-blogissa julkaistuun muiden tutkimukseen.

Siitoimen teoksia ei tosin ole mitenkään helppoa saada käsiinsä, ja niitä lähteinään käyttävä osuus, jossa kuvataan valtakunnanjohtajan maailmankuvaa, onkin teoksen painavinta ja perustelluinta antia. Selviää, että Siitoimella oli hyvin kattava metafyysinen järjestelmä maailman selittämiseksi, josta ei puuttunut sävyjä. Kaiken takana hän katsoi lymyävän yhden jumalan, joka oli pikemminkin luonnontieteen kuvaama voimakenttä kuin persoonallinen luoja jota Raamattu kuvaa.

Siitoimen maailmankuvassa kabbala oli merkittävä innoituksen lähde. Hän näki, että suurin, persoonaton kaiken takana oleva jumala ilmenee maailmassa emanaatioidensa – pienempien jumaluuksien kautta. Näitä alempia jumaluuksia olivat muun muassa Jeesus, Lucifer, Buddha, Saatana ja erilaiset luonnon haltiavoimat. Siitoin oli siitä harvinainen okkultisti, että hänen mukaansa henkisen polun harjoittaja voi turvautua myös Jeesukseen henkistä kasvua etsiessään. Tämän kasvun tavoitteena on korkeammalle värähtelytasolle pääseminen, joka johtaa lopulta ”ufo-ihmiseksi” tuloon.

Läheisin jumaluuksista Siitoimelle oli tietysti kuitenkin Lucifer. Hänen mukaansa Lucifer toi elämän tähän maailmaan sijoittaen ensimmäiset ihmiset Atlantikselle. Juutalaiset taas olivat tämän mytologian mukaan Jahven, katkeroituneen alemman jumaluuden, luoma kansa jota tuo jumaluus käytti kostaakseen.

Siitoinlainen mytologia on kieltämättä kiehtova sekoitus erilaisia esoteerisia ja new age-oppeja. Valtakunnanjohtaja oli selkeästi lukenut kaiken käsiinsä saamansa alaa käsittelevän kirjallisuuden. Sen esittelyn lisäksi Kerosen kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään muutamaa hauskaa anekdoottia arvokkaampaa. Kuin pakollista kirjallista harjoitustyötä tekevä yläastepoika Keronen on täyttänyt kirjan lopun muun muassa Siitoimen kilju- ja ruokaresepteillään saadakseen täyteen populaarille teokselle usein suositellun kolmisen sataa sivua. Tätä voisi pitää jollain tapaa raikkaana ratkaisuna, mutta kun keitokseen on lisätty Kerosen omia mukasyvällisiä pohdintoja ja aasinsiltoja, tuloksena on epäkoherentti sillisalaatti. Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin odottaa edelleen arvoistaan teosta.

 

Okkultismia oikealla ja vasemmalla

Naantalilainen Pekka Siitoin (1944-2003) oli valtakunnanjohtajana itseään kutsuva Suomen tunnetuin uusnatsi. Siitoimen vähemmän tunnettu puoli oli hänen uransa okkultismin harjoittajana. Ennen kääntymistään avoimeen natsismiin hän oli selvännäkijä Aino Kassisen, jolta useat maamme tärkeimmät poliitikot ja liikemiehet kävivät hakemassa neuvoja, oppilaana. Vielä 70-luvun alussa Kassinen sanoi Siitoimen olleen yksi hänen lahjakkaimmista oppilaistaan. Myöhemmin heidän välinsä kylmenivät Siitoimen siirtyessä poliittisesti rasistiseen äärioikeistoon ja okkultismissa satanismiin ja mustaan magiaan.

Monien mielestä Siitoin oli eräänlainen performanssitaiteilija, jolle tärkeintä oli huomion kerääminen ja provosoiminen. Jo elinaikanaan hän rakensi itsestään myyttiä, sanoen esimerkiksi vanhempiensa olleen venäläinen prostituoitu ja saksalainen upseeri, toisin kuin virallisissa asiakirjoissa väitetään. Voi jopa epäillä, että Siitoin valitsi aatteekseen natsismin vain ollakseen räikeä ja äärimmäinen. Itse hän sanoi olevansa väkivallaton uusnatsi ja ihailevansa Israelia se etnisen politiikan takia.

Löysin antikvariaatista Siitoimen vuonna 1975 salanimellä Peter Siitoin julkaiseman kirjasen Työväenluokan tulevaisuus. Kirja antaa mielenkiintoisen ensikäden kuvan Siitoimen propagandan tyylistä, mikä ei vain toisten kuvauksia valtakunnanjohtajan politiikasta lukemalla välity.

Siitoin ei ollut tyhmä. Hän osasi esittää äärimmäiset aatteensa tavalla, joka sai ne näyttämään jollain tapaa loogisilta ja perustelluilta. Osa strategiaa oli työväenluokasta puhuminen. Kirjan kannessa sen nimi on kirjoitettu punaisella fontilla ja kansikuvassa on punalippuja; tietämätön työväenkirjallisuutta etsivä voisi erehtyä tarttumaan kirjaan.

Hengentieteellinen ja okkultistinen näkökulma oli kiinteä osa Siitoimen poliittista näkemystä. Hänelle työväenluokkaa ei määrittänyt taloudellinen ja sosiaalinen luokka-asema, vaan se oli eräänlainen rotu, arjalaisuuden vastakohta. Sen, kuka kuului työväenluokkaan ja kuka oli arjalainen, Siitoin määritti omilla okkultistisilla voimillaan – hän käytti selvännäkijän kykyjään usein poliittisena argumenttina. Työväenluokkaan hänen mukaansa kuuluivat esimerkiksi Urho Kekkonen, Kalevi Sorsa ja Johannes Virolainen. Kehittyneitä arjalaisia taas olivat muiden muassa Ahti Karjalainen, Raimo Ilaskivi ja Ele Alenius.

Salatieteilijät ja maagikot ovat useimmiten poliittisesti kansallismielisiä tai oikeistolaisia. He tukeutuvat maailmanselityksessään mytologiaan ja keksittyyn historiaan, joille ei äärirationaalisessa ja edistyksellisessä vasemmistolaisuudessa ole tilaa.

Asia, joka minua monissa klassisissakin esoteerisissa ja okkultistisissa ajattelijoissa ärsyttää on, että heidän maailmansa jakautuu usein rotuihin ja hyviin ja pahoihin ihmisiin. Esimerkiksi Blavatskyn opeissa rotuteoriat ovat tärkeässä osassa. Niihin kuului myös Atlantis-myytti, josta Pekka Siitoimenkin tiedetään puhuneen.

Suomalaiset okkultistipoliitikot ovat usein turvautuneet Kalevalaan kansan myyttisiä juuria etsiessään. Toki on myös tunnettuja vasemmistolaisia hengentieteiljöitä, kuten Yrjö Kallinen. Ehkä kansallismielisyys ja ajatus ihmisryhmien hierarkiasta kuuluu jollain tavalla kiinteästi okkultismiin, ollen jonkinlainen laajennus salaseurojen eksklusiivisuudesta ja ajatuksesta valittujen yhteisöstä. Vasemmistolaisena toki toivon, ettei näin ole.