Pyhä vetelehtiminen - the Church of SubGenius

 Jatkan modernien, keksittyjen uskontojen käsittelyä. Nyt vuorossa on the Church of SubGenius (CoSG). Diskordianismiin ja the Church of all Worldsiin verratuna se on vähemmän aito uskonnollinen liike ja enemmän niin kutsuttu parodiauskonto ja kulttuurikriittinen liike. CoSG:n mytologia parodioi vakiintuneita ja moderneja uskonnollisia liikkeitä, mutta on myös kritiikkiä nykyajan kaupallista ja suorituskeskeistä kulttuuria ja elämänmuotoa kohtaan.

Faktuaalisesti CoSG syntyi 1970-luvun loppupuolella, mutta sen mytologinen alkuperä ulottuu kauemmas historiassa. Liikkeen messiashahmo on fiktionaalinen hahmo J. R. ”Bob” Dobbs, johon jumaluudet ottivat yhteyden 1950-luvulla ja kertoivat totuuden maailmasta.

”Bob” on kuvattu klassisena 1950-luvun kaupparatsuhahmona. Ikonisessa kuvassa, jonka liike omistaa, hän polttaa piippua leveä hymy kasvoillaan. Hän on aikansa ja kulttuurinsa valtavirran ja normien mukainen keskivertoihminen, amerikkalaisen unelman toteuttamisesta haaveileva perusmies. ”Bob” onkin hyvin epätyypillinen messiashahmo: hän ei ole yliluonnollisen älykäs, hyvä tai taitava vaan ennen kaikkea onnekas.

Jumaluudet ottivat Dobbsiin yhteyden 1950-luvulla ja yrittivät saada hänet johtamaan voimakasta salaliittoa, jonka tavoitteena oli aivopestä ihmiset ja saada heidät tekemään työtä elääkseen. Dobbs kuitenkin kieltäytyi ja sen sijaan perusti salaliittoa vastaan toimivan organisaation. Työn välttelystä tulikin CoSG:n keskeinen opinkappale. Keskeinen käsite tässä opissa on Slack – käsite joka kirjoitetaan aina isolla ja voitaisiin suomentaa vaikkapa vetelehtimiseksi tai löysäilyksi.  Slack on vähän kuin tao, määrittelyjä pakeneva mutta viisaudella ja oikealla toiminnalla saavutettavissa oleva periaate. CoSG:n opissa sen saavuttamisessa auttaa seksin harrastaminen ja työn välttely. Kun yksilö on saavuttanut Slackin, hän voi elää mukavaa, vapaata elämää ilman raskasta työtä tai velvollisuuksia.

Hieman kyynisesti CoSG:n oppia voi pitää monimutkaisena, ironiaa ja parodiaa tihkuvana rakennelmana, jonka tavoitteena on oikeuttaa ”kirkon” jäsenien yhteiskunnan normeja uhmaava elämä jolle kapitalismi muodostaa uhan, joka konkretisoituu tylsiin päivätöihin joutumisena. Liike muodostaa sisäpiirin, johon kuuluvat ”viileät” tyypit elävät omien sääntöjensä mukaan. Ulkopuolelle jäävät valtavirran tylsimykset jotka ovat huolissaan tulevaisuudesta ja maksavat asuntolainojaan nöyryyttäen itseään päivätyössä.

Mielestäni on kuitenkin oikeutettua arvostella työssäkäynnin normia. Se on kulttuurimme viimeisiä pyhiä arvoja, mikä kertonee siitä kuinka kapitalismin ideologian läpitunkema ajattelumaailmamme on. Amerikkalainen 1950-luvun kulttuuri oli materiaalisesti neuvostososialismia rikkaampaa, mutta aatteellisesti se oli lähes yhtä kapeakatseista ja vain yhden totuuden sallivaa kuin vastapoolinaan pitämänsä totalitarismi. Salaliitto todellakin huijaa meitä kaikkia. Se on kapitalistien salaliitto, joka yrittää saada meidät uskomaan että materian tavoittelu ja työelämässä eteneminen on ainoa hyväksyttävä tapa elää.

CoSG:n papiksi voi ryhtyä kuka tahansa maksamalla 35 dollarin liittymismaksun. Ei kovin yllättäen, kirkon jäsenien valtaosan on sanottu olevan erilaisia hylkiöitä, yhteiskunnan ja sen normien ulkopuolella eläviä yksilöitä. Arviot kirkon jäsenmäärästä vaihtelevat 10 000:sta 40 000:teen ja suurin osa on miehiä. Tunnettuja jäseniä ovat esimerkiksi sarjakuvapiirtäjä Robert Crumb ja Talking Headsista tuttu muusikko David Byrne.

CoSG voi vaikuttaa nörttien vitsiltä jota pitäisi tutkia enemmänkin sosiologisesti nykyajan yhteisöllisyyden muotona. Liikkeen oppi on hyvin polveileva, sekava ja muotoaan muuttava. Mielestäni siinä on kuitenkin kyse myös henkisyydestä. Valaistumisen tavoitteluun on aina käytetty myös paradokseja, normien uhmaamista ja huumoria. Jos Church of the SubGenius saa kannattajansa ajattelemaan itsenäisesti ja toimimaan omatuntonsa mukaan, on se onnistunut ”guerrilla enlightenmentin” levittämisessä.

Scifiä ja moniavioisuutta - The Church of all Worlds

 Keksityt uskonnot ovat fiktiossa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, vakiintuneita elementtejä. Tarinaa varten luodut uskonnot ovat kätevä keino tiivistää kollektiivisessa alitajunnassa ja yhteisön mielikuvituksessa liikkuvia teemoja ja luoda miljöö, jossa intohimot tiivistyvät ja tapahtuu eriskummallisia asioita.

Jälkimoderneille, toisen maailmansodan jälkeen syntyneille uskonnollisille liikkeille on tyypillistä eräänlainen tietoinen keinotekoisuus. Nämä uskonnot tavallaan ilmentävät yhtä postmodernin kulttuurin piirrettä, tietoisuutta omasta keksitystä alkuperästään ja keinotekoisuudestaan.

Yksi tällainen uskonto, joka avoimesti myöntää olevansa fiktiota, mutta toisaalta ei ole parodiaa tai pilaa, vaan tehty tosissaan otettavaksi, on Yhdysvalloissa syntynyt the Church of All Worlds (CAW). Liikkeen perustivat vuonna 1962 joukko kaveruksia ja rakastavaisia, keskeisimpänä Oberon Zell-Ravenheart. He saivat inspiraationsa edellisenä vuonna ilmestyneestä Robert A. Heinleinin scifiromaanista Stranger in a Strange Land.

Heinleinin scifiklassikoksi muodostunut teos kertoo Marsilaisen sivilisaation kasvattamasta ihmisestä, joka Maahan tullessaan kokee kulttuurien törmäyksen ja nousee lopulta johdattamaan ihmiskunnan kohti henkistä kehitystä. Hän perustaa uskonnon, nimeltä the Church of All Worlds. Heinleinin kirja osui ilmestyessään liberalisoituvan 1960-luvun ajan hermoon. Se kyseenalaisti vanhempien sukupolvien vakiintuneita arvoja ja saarnasi vapaamielisyyden ja seksuaalisen vapautuksen, mukaan lukien moniavioisuuden, puolesta.  Kirja oli heti ilmestyessään valtava myyntimenestys, mutta sen mainetta haittasi yhteys Charles Mansoniin, jonka murhakultin aatteen väitettiin saaneen innoituksensa Heinleinin romaanista.

CAW:n perustajat ottivat kirjasta oppiinsa siinä esiintyneen samannimisen uskonnon monet rituaalit ja esimerkiksi moniavioisuuden, mistä tuli uskonnon yksi keskeisistä opinkappaleista. CAW on kuitenkin eklektinen ja aatteellisesti vapaamielinen organisaatio. Yhteys Heinleinin kirjaan näkyy edelleen monissa rituaaleissa ja periaatteissa, mutta monien uskonnon kannattajien mielestä kirjan vaikutus on enää nimellinen. Nykypäivänä CAW korostaa enemmänkin uuspakanallista ideologiaa, ja se on vaihtoehtoista elämäntapaa tavoittelevien yhteisö.

CAW:n aatteessa on alkanut korostua ekologisuus. He näkevät luonnossa piilevän henkisyyden palvonnan pakanallisuuden ytimenä. Tärkeää on GAIA-tietoisuus – maaemon palvonta ja sitä kautta nouseva luontoyhteys.  Liike on myös pyrkinyt kouluttamaan lapsia magiaan; sillä on ollut oma, Harry Potter-kirjoista vaikutteita saanut ”velhokoulunsa”.

Church of All Worlds syntyi historian kohdassa, jossa 1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat tulivat aikuisiksi ja halusivat elää omannäköistään elämää, kiistäen vanhat arvot ja tavat. He liberalisoivat yhteiskunnan ja monet sen instituutiot.

Uskonto on perinteisesti ollut konservatiivinen voima. CAW:n kaltaiset liikkeet ovat kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten järjestäytynyttä uskontoa voidaan käyttää legitimoimaan vapaamielinen ja vanhoja tapoja uhmaava elämäntapa.  Vaikka uskonto olisi avoimesti lähtökohdiltaan fiktiivinen, saa se voimaa yhteisöstä, joka jakaa sen tavat ja arvostukset. Ovathan toisaalta, tietystä näkökulmasta, kaikki ihmisyhteisöjen lait ja arvostukset fiktiivisiä. Miksi ei sitten keksiä omia uusia parempia?

Kaaos, Kennedy ja kultti – keksitty uskonto diskordianismi

 Diskordianismin perustivat kaksi lukiolaispoikaa, Greg Hill ja Kerry Thornley, 1950-luvun lopulla Kaliforniassa. He olivat scifistä ja vaihtoehtokulttuurista kiinnostuneita nörttejä. Alussa heidän pitkälle muita uskontoja parodioiva oppinsa kumpusi ateismista ja nuorien ihmisten halusta pilkata organisoitujen uskontojen järjettömyyttä ja normaalien ihmisten, ”jäykkisten” tylsyyttä.

Vaikka diskordianismi lähti vitsistä, siihen sisältyy paljon viisautta ja uskonnolla on syvällinen ja varsin perusteellinen oppirakennelma. Sen metafysiikka on saanut vaikutteita taolaisuudesta ja buddhalaisesta tyhjyyden käsitteestä. Diskordianismin mukaan todellisuus on pohjimmiltaan pelkkää kaaosta. Tätä kaaosta jäsentävät ihmisen luomat järjestyksen ja epäjärjestyksen periaatteet. Nämä kaksi periaatetta ovat kuin taon yin ja yang, mutta erotuksena taolaisuuteen diskordianistit korostavat käsitteiden keinotekoisuutta; ne ovat vain ihmisen todellisuuden päälle liimaamia kehikkoja.

Uskonto otti vapaasti ja eklektisesti vaikutteita muista uskonnoista. Siinä oli jumaluus, kaaoksen jumalatar Eris, jota palvottiin, ja pyhä kirja Principia Discordia. Eniten niin sanotuista oikeista uskonnoista diskordianismi muistuttaa ehkä kuitenkin zen-buddhalaisuutta. Thornley olikin hyvin kiinnostunut zenistä, ja kehitti esimerkiksi 60-luvulla poliittisen opin, zenarchyn, joka hänen mukaansa perustui meditaatioon.

Thornleyn elämänvaiheet ja vaihtuvat aatteet kertovat ehkä epävakaudesta, mutta varmasti ainakin kiihkeästä etsimisestä ja uteliaisuudesta. Hän oli vuorotellen kiivas vasemmistolainen ja Ayn Randia hehkuttava libertaarioikeistolainen. Hän oli hieman hippiaatteista innostuneita suuria ikäluokkia vanhempi, mutta innostui liikkeen mahdollisuuksista ja käytti liberalisoituvan 60-luvun vuodet huumekokemuksia jahdaten ja vapaasta seksistä nauttien.

Ollessaan 50- ja 60-lukujen vaihteessa armeijan palveluksessa Thornley tutustui Lee Harvey Oswaldiin. Jotkut pitivät heitä hyvinkin läheisinä kaveruksina. Kun Oswaldia myöhemmin pidettiin Kennedyn murhaajana, myös Thornley joutui epäilysten ja tutkinnan kohteeksi. Salamurhasta tuli hänen elämänsä tärkein yksittäinen tapahtuma ja hän käytti runsaasti aikaa ja energiaa erilaisten siihen liittyvien teorioiden tutkimiseen. Kaaoksen jumalat ohjasivat pappinsa tien historian teennäisen järjestyksen tarinan lehdille.

Diskordianismin toinen perustaja, Greg Hill, etääntyi 70-luvulla avioeronsa myötä vaihtoehtokulttuurista ja siihen liittyvästä elämäntavasta. Hän antoi kulttuurimme teennäisyyden ja valheellisuuden osoittamiseen ja pilkkaamiseen käyttämät kykynsä pääoman palvelukseen pankkialalla. Hill nousi Bank of American palveluksessa johtoasemaan, mutta kuoli kuitenkin erakkona syöpään 59-vuotiaana.

Kerry Thornleykin kuoli kutakuinkin saman ikäisenä, 60 vuotta täyttäneenä, sydänkohtaukseen. Hänen hautajaisensa järjestettiin buddhalaisten perinteiden mukaan. Kaaoksen palveleminen vaati veronsa, ja vuosien myötä Thornleyn käytös oli muuttunut yhä epävakaammaksi hänen mielenterveytensä heikentyessä.

Thornley ja Hill sanoivat, että vaikka heidän perustamansa oppi lähti vitsistä ja oli korostetun keinotekoinen, muuttui se vuosien myötä heille yhä todellisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Diskordianismi onkin uskontoja modernin uskontotieteen näkökulmasta tutkivalle mielenkiintoinen kohde. Vaikkapa kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta uskontojen todellisuus on ihmisten mielissä, jaetuissa arvostuksissa ja uskomuksissa. Tästä kulmasta katsottuna diskordianismi voidaan nähdä yhtä todellisena kuin niin sanotut todelliset uskonnotkin.

Diskordianismi on ollut esillä monella tavalla populaarikulttuurissa. Sen leviämistä auttoi Robert Shean ja Robert Wilsonin 70-luvulla julkaisema Illuminatus!-kirjatrilogia, josta myöhemmin ammensi miljoonia levyjä myynyt KLF-kulttibändi. Diskordianismi ja sen perustajat ilmensivät toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurin murrosta ja oppi hengitti länsimaiden nuorison etsinnän ja kapinoinnin syvemmissä ja henkisemmissä pohjavirroissa.

William Blaken elävät näyt

William Blake (1757-1827) on minulle monella tapaa läheinen runoilija. Vaikka Blaken runojen vanhahtava tyyli ei ole sellaista, mistä yleensä kirjallisuudessa pidän, hänen mystiset ja poliittiset teemansa tuntuvat tänä päivänäkin raikkailta, ja ensimmäisellä Lontoon-matkallani parikymppisenä kirpputorilta ostetun Collected Poemsin lukeminen tuo aina mieleen muistoja tuosta sekopäisestä ja oudon intensiivisestä vaiheesta elämässäni. Blake on äärimmäisen lontoolainen ja englantilainen runoilija , hänelle tuo maa oli pyhä. Palasin nyt minulle tärkeän runoilijan pariin lukemalla Peter Ackroydin elämäkerran Blake.

Paitsi runoilija, Blake oli myös kuvataiteilija ja kirjanpainaja. Hän kuvitti, kaiversi ja painoi kirjansa täysin itse. Omana aikanaan hänen taiteensa ei saanut juuri ollenkaan huomiota tai arvostusta, ja Blake elikin koko elämänsä suhteellisen köyhänä ja tuntemattomana elättäen itsensä ja perheensä lähinnä kaiverrustöillään.

Blake eli aikana, jolloin moderni maailma syntyi. Vallankumoukset ravistelivat yhteiskuntia ja vanha poliittinen ja myös henkinen järjestys kiistettiin.  Aikaa hallitsi rationaalinen valistusfilosofia, mutta myös okkultismi, mystiikka kuten Swedenborgin filosofia, ja salaseurat kukoistivat. Blake ei ihmisenä, taiteilijana ja ajattelijana varmastikaan ollut aikansa valtavirtaa, mutta toisaalta voi nähdä, että hänessä monet aikakauden tendenssit tulivat esiin kärjistettyinä.

Blake vastusti aikakautensa rationaalisuutta, jonka hän näki tiivistyvän Newtonin fysiikassa. Runoilijan mielestä järki ja asioiden lokeroiminen ja kaiken alistaminen laskelmoinnille tappoi maailmasta inhimillisyyden ja pyhän. Toisaalta kuitenkin poliittisesti Blake oli radikaali. Hän uskoi jokaisen olennon – jopa aikakauden ihmisten toiseuteen sysäämien orjien – ihmisarvon pyhyyteen ja jakamattomuuteen.  Hänen poliittinen radikaaliutensa oli varsin jäsentymätöntä, eikä hän luottanut suuresti poliitikoihin. Blake uskoi enemmän hengen vapauttamiseen. Hän oli kuitenkin monessa asiassa, esimerkiksi seksuaalisen vapauden suhteen, aikaansa satoja vuosia edellä. Blake eli vallankumousten aikaa ja se näkyi hänen runoudessaan. Hän kannatti useimpia vallankumouksellisten aatteita, mutta näki että aikakauden poliittiset vallankumoukset pitkälti pettivät alkuperäiset ideaalinsa. Teollisen vallankumouksen hän taas näki lähinnä negatiivisena voimana, joka alisti ihmisen koneen osaksi.

Taiteilija oli profeetta tavalla, jonka voisi luokitella patologiseksi. Blakea oli siunattu näkyjen näkemisen lahjalla. Tutkijat puhuvat hänen kohdallaan eideettisistä visioista – näyt, jotka olivat useimmiten uskonnollisia – olivat täysin todellisen tuntuisia. Ne olivat hänelle tärkeä taiteellisen inspiraation lähde, mutta varjopuolena aikalaiset pitivät Blakea usein hulluna. Hän sai kuitenkin jalostettua näyistään oman mytologiansa, joka oli hienostunut ja omaperäinen ja toimi pohjana hänen taiteelleen.

Blakelle Jeesus oli tärkeä hahmo, mutta hän näki organisoituneen uskonnon lähinnä korruptoituneena ja korruptoivana voimana.  Hänelle Jeesus edusti hengen vapautusta. Blaken kristillisyys olikin omaperäistä ja mystistä, hänen omien näkyjensä inspiroimaa.

Blake imi itseensä vaikutteita monipuolisesti aikansa mystisestä ja okkultistisesta ajattelusta. Ollessaan oppipoikana kaivertajaksi hän oli mukana vapaamuurarien toiminnassa.  Blaken visio oli kuitenkin niin voimakas ja vaikutteet niin monipuolisia, ettei hänen ajattelunsa ole luokiteltavissa minkään tietyn lahkon tai koulukunnan mukaisesti. Hän sai vaikutteita myös esimerkiksi alkemiasta ja mysteerikoulukunnista.

Blaken runous sai ansaitsemaansa tunnustusta vasta 1900-luvulla. Hän onkin tyyppiesimerkki inspiroituneesta taiteilijasta, jonka työ on liian vaikeasti ymmärrettävissä aikalaisille ja jonka osana on jäädä elämänsä aikana tuntemattomaksi. 2000-luvulla elävän silmin katsottuna on hämmästyttävää, miten paljon Blake oli aikaansa edellä. Hän esimerkiksi kehitteli ideoita seksuaalisuuden yhteydestä vaikkapa sotiin, joista vasta psykoanalyysin kehittymisen myötä 1900-luvulla tuli laajemmin tunnettuja ja hyväksyttyjä. Radikaaliudessaan hän oli tinkimätön ja varsin nimellisestä kristillisyydestään huolimatta kannatti asioita, jotka nykyaikanakin luokitellaan edistyksellisiksi. Blake oli, paitsi taiteellisen ja henkisen vision näkijä ja välittäjä, myös profeetta, joka saarnasi äärimmäistä tasa-arvoa ja kaikkien olentojen välistä veljeyttä.

 

Savolainen bardo

 Olen nyt ollut viikon maaseudulla Itä-Suomessa äitini luona. Täällä olo on aina jonkinlaista retriittiä, tosin äitini on sen verran rasittava ihminen, että hänen kanssaan katon jakaminen ei ole mitään hermojen lepoa, pikemminkin kärsivällisyyden harjoittamista.

Toin mukaani zafun, mutta muun puuhailun takia kiireisenä ja väsyneenä istuin vasta nyt viikon lopulla sain istuttua ensimmäisen zazenini. Minut on pitänyt kiireisenä uusien ulkoportaiden rakentaminen vanhojen lahonneiden tilalle.  Olen nuorempana tehnyt melko paljonkin rakennustöitä, enkä pidä niitä itselleni vieraina tai täysin vastenmielisenä. Yritinkin ottaa työn jonkinlaisena henkisenä harjoituksena. Juuri tämänkaltaisia fyysisiä töitähän luostareissakin harrastetaan.

Ulkona työskentelyyn osui yksi pahimmista mahdollisista säistä. Liki kolmenkymmenen asteen helteessä auringonpaisteessa työskennellessä väsyy nopeasti, ja nikkaroituani kokonaisia päiviä olen ollut fyysisesti melko lopussa. Tänään olen pitänyt vapaapäivän, mutta olen nukkunut huonosti ja lihaksiani särkee.

Puusepän työ vaatii keskittymistä ja ajatuksien pitämistä työssä. Itsenäisesti työskennellessäni pidän usein miettimistaukoja ja tahtini on muutenkin mietteliään verkkainen, koska en halua tehdä virheitä. Työssä on kuitenkin ollut paikoitellen mukana naapurin eläkkeellä oleva timpuri, joka on varmistellut, että kriittiset osat tulevat rakennettua suoraan ja kestävästi. Hänen kanssaan en ole voinut antaa ajatuksieni ollenkaan lentää, ja olen myös joutunut sopeutumaan jonkinlaiseen apupojan rooliin. Kaikki tämä varmasti kehittää luonnetta. Vaikka en pidäkään palkkatyötä itseisarvona, ymmärrän, että siinä voi nähdä paljon positiivista. Minulle työ on kuitenkin hyvin kuormittavaa, etenkin sosiaaliselta puoleltaan. Naulatessani rimoja paikoilleen ohjeiden mukaan mielessä on käynyt, että tämä on sitä ei-elämää, jossa suurin osa ihmisistä hukkaa valtavan osan olemassaoloajastaan.

Välillä tunnen eläväni jonkinlaisessa bardon kaltaisessa välitilassa, ei kuolleena, mutta ei täysin elossakaan. Luin nyt tiibetiläisen kuolleiden kirjan englanninkielisenä käännöksenä. Ajatus bardosta veti minua alun perin buddhalaisuutta kohti. Psykooseissani koin jotain sen kaltaista, ja juuri kun sain soiton, jossa kerrottiin isäni kuolemasta, olin etsimässä siitä tietoa netistä.

Kuolleiden kirja on siis minulle merkittävä teos. Olen kuitenkin etääntynyt sen edustamasta ritualistisesta buddhalaisuudesta hyvin kauas, joten kirja tuntui nyt luettuna vieraalta. Siinä kyllä korostetaan, että kaikki koettu pitää ottaa vertauskuvallisena, oman mielen tuotteina, mutta kuoleman jälkeisten tapahtumien tarkka kuvailu ja etenemisohjeet, jotka perustuvat yksityiskohtaiseen metafysiikkaan, tuntuivat liian konkreettisilta mahdollistaakseen kunnolla metaforisen suhtautumisen ja keskittymiseen omaan henkiseen työhön.

Kuolleiden kirja liittyy ajatukseen, joka minulla on romaanista, jota olen alkanut kirjoittamaan.  Psykoosien ja päihteillä ja mystiikalla suoritetun tajunnanlaajennuksen avittamana olen päässäni luonnostellut jonkinlaisen teorian siitä, miten mystiset uskomusjärjestelmät ja muuttuneissa tajunnantiloissa koetut ilmiöt perustuvat samanlaiseen rakenteeseen ja ontologiseen perustaan, jota on kontekstista riippuen kutsuttu alitajunnaksi, tosiolevaksi, kollektiiviseksi alitajunnaksi, hulluudeksi..

Tässä olemisessa kaikki on yhtä ja koko maailma on läsnä tässä ja nyt. Aikaakaan ei ole sillä tavalla, kuin sen arjessa koemme, vaan se on etäisyyden ulottuvuuden tapaan kutistunut yhteen pisteeseen – mennyt ja tuleva ovat molemmat läsnä tässä ja nyt.

Tammikuussa itsemurhan tehnyt ystäväni O näki usein enneunia, jotka osoittautuivat todeksi. Saipa hän niiden avulla veikkausvoittojakin. Osku oli psykootikko. Ehkä tuo sairaus kertoo kyvystä tavoittaa jokin syvempi, ilmitodellisuuden alla piilevä maailma.

O:sta demonit ottivat lopulta liian kovan otteen ja hän hyppäsi kerrostalon katolta kuolemaansa. Tunnen kuitenkin, että hän on läsnä ikuisessa nykyhetkessä. Haluan kunnioittaa hänen muistoaan ikuistamalla osan ystävyyttämme kirjaan. Ohjatkoon universumi kynääni viisaasti.

Kehittäviä paheita – oma elämä harjoituksena

 Olen pyrkinyt näkemään myös oman elämäni henkisen harjoituksen areenana.  Viime aikoina olen tehnyt asioita, jotka voisi varmaan luokitella jonkinlaisiksi vasemman polun okkultismin harjoituksena. Toisaalta joku varmaan luokittelisi ne vain paheiksi ja moraalittomaksi käytökseksi, mutta asenteeni niihin on ollut enemmän viisautta kuin nautintoa hakeva ja mielestäni näin melkein mistä vain tulee henkistä kehitystä tukevaa kokemusta.

Suomen hyvinvointivaltio ja mentorini ja mesenaattini T:n tuki mahdollistavat minulle vapaan ihmisen elämän. Elintasoni ei ole kovin korkea, mutta rahan sijaan minulla on aikaa ja vapautta toteuttaa tätä etsijän ja kokeilijan elämää tehden asioita, joita harva tavis harrastaa.

T antoi minulle toukokuun lopussa kesäbonuksen, 100 euroa käytettäväksi prostituoituun.  Vapaamielisenä ihmisenä en ole koskaan tuominnut prostituutiota tai seksistä maksamista.  Ennakkoluuloinen olen ollut korkeintaan niitä ihmisiä kohtaan, joille prostituoidut ovat harrastus; olen saanut heistä kuvan melko kuvottavina sovinistisikoina.

Tämä kolmas kokeiluni seksistä seksityöntekijöiden kanssa sai minut melko vakuuttuneeksi siitä, että maksullinen seksi ei varmaankaan ole minun juttuni. On lähes tyystin eri asia katsoa netistä prostituoitujen photoshopattuja kuvia ja lukea kiimaisena heistä kirjoitettuja raportteja kuin kokea itse tilanne, rahojen anto ja kiihottumisen tavoittelu maksetussa ja jännittävässä tilanteessa. Ehkä olen vain liian neuroottinen ja kykenemätön nauttimaan asioista vapaasti heittäytyen. Muutama drinkki varmaan olisi helpottanut tilannetta huomattavasti, mutta lopetin alkoholin juomisen viime kesänä.  Kaikesta huolimatta kokemus opetti minulle paljon itsestäni ja seksuaalisuudesta.

Alkoholin käytön sijaan olen tänä keväänä keskustellut ganjan hengen kanssa. Kannabis on päihteenä aivan erilainen kuin viina, sen huomaa kun ei sekakäytä. Toisaalta se on paljon vähemmän addiktoiva ja, ainakin käyttämilläni määrillä, päätä sekoittava. Toisaalta se ainakin minun psykoottisuudesta välillä kärsinyttä päätäni vetää tutkalle ja vinoon aivan paljon kummallisempiin asentoihin kuin kotoisa ja arkinen viina. Tässäkin saattaa olla kyse kokemattomuudesta ja lajikkeiden eroista.

Poltin vähän yli kuukauden hampaattomalta narkomaanilta ostamaani kolmen gramman kannabispussia. Ostin kotiini vilkkuvat valot ja sisustin sen huumeluolaksi.

Tunsin välillä olevani jumala ja koin kaiken hirvittävän intensiivisenä.  Valot, hajut, lämmön. Tunsin olevani inspiroitunut ja kirjoitin sivukaupalla raportointia tuntemuksistani. Toisaalta eksyin melkein kotikadullani. Huonot tv-leffat alkoivat naurattaa ja tuntua samaistuttavilta. Teoriani on, että amerikkalainen viihdeteollisuus suuntaa tietoisesti suuren osan tuotannostaan pössyttelijöille, onhan kannabis suuressa osassa Yhdysvaltoja laillista ja monilla käyttäjillä on paljon aikaa katsoa televisiota.

Nyt olen neljättä päivää hernekeittopaastolla. Kannabis laskee verensokeria ja tekee nälkäiseksi, poltellessani söin erilaisia herkkuja niin paljon, että painoni nousi yli 90 kg haamurajan. Tunsin, että on aika palauttaa kurinalaisuus elämään. Tahdon on voitettava liha ja muokattava vartaloni ihannetta mukailevaksi.

En oikeastaan tunne juurikaan nälän tunnetta. Energian saannin väheneminen tuntuu lähinnä väsymyksenä ja jonkinlaisena kehon ja tahdon inertiana.  Usein iltaisin olen tuntenut jopa euforiaa. Normaalioloissa syömättömyys aiheuttaa minulle ahdistusta, mutta nyt tuntuu pikemminkin, että syömättömyys kaventaa mukavasti mieltä niin, ettei sinne mahdu kovin montaa ajatusta kerrallaan. Uskon, että tällä on positiivisia, tahtoa vahvistavia vaikutuksia.  Fyysiset vaikutukset näkyvät hieman tuskallisen hitaasti, mutta olen valmis odottamaan niitä noin kymmenen kilogrammaa.

Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä

Jiri Keronen on herättänyt huomiota erilaisilla keskenkasvuisilla tempauksillaan ja teinimäistä huumoria sisältävillä kommenteillaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka Keronen edustaakin täysin eri laitaa poliittisten mielipiteiden kirjossa kuin minä, jostain syystä seuraan häntä Facebookissa.  Miehen ylä-asteikäisen satanistihevarin mielipiteitä muistuttavat kommentit päivänpolitiikasta ovat jollain tavalla viihdyttäviä muun, yleensä niin poliittisen korrektin, uutisvirran joukossa.  Tämä ei tarkoita, että arvostaisin Kerosta muuten kuin pieruhuumorin tasolla – politiikassa hän edustaa mielestäni vastenmielisiä ja vääriä arvoja ja on ihmisenä luultavasti sitä tyyppiä, jota haluaisi lyödä lyhyen samassa tilassa vietetyn ajan jälkeen.

Varmaankin tärkein minua ja Kerosta yhdistävä tekijä on kiinnostus edesmennyttä valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa kohtaan.  Sain juuri luettua Kerosen viime vuonna ilmestyneen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä. Jouduin odottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa huomattavan pitkän ajan, mikä kertoo, että Pekka Siitointa koskevalle kirjallisuudelle on tilausta. Monet, niin kuin minä, lukevat kaiken valtakunnanjohtajaa käsittelevän ilmestyvän kirjallisuuden.

Tällä tilauksella Keronen on todellakin ratsastanut. Siitointa koskevaa kirjallisuutta on tähän mennessä julkaistu hyvin vähän, joten kirja puolustaa siinä mielessä jotenkin paikkaansa, mutta tutkimuksellisesta näkökulmasta se on hyvin ohut teos. Siitoimen henkilökohtaiset arkistot siirrettiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon, ja paikka olisi rohkealle alan miehelle julkaista oikeaan historiantutkimukseen nojaava teos valtakunnanjohtajasta alkuperäislähteisiin vedoten. Keronen ei kuitenkaan ole noita arkistoja käynyt edes vilkaisemassa, ja hänen kirjansa perustuukin Siitoimen julkaistuihin teoksiin ja esimerkiksi Pekkaa käsittelevässä Mesikämmen-blogissa julkaistuun muiden tutkimukseen.

Siitoimen teoksia ei tosin ole mitenkään helppoa saada käsiinsä, ja niitä lähteinään käyttävä osuus, jossa kuvataan valtakunnanjohtajan maailmankuvaa, onkin teoksen painavinta ja perustelluinta antia. Selviää, että Siitoimella oli hyvin kattava metafyysinen järjestelmä maailman selittämiseksi, josta ei puuttunut sävyjä. Kaiken takana hän katsoi lymyävän yhden jumalan, joka oli pikemminkin luonnontieteen kuvaama voimakenttä kuin persoonallinen luoja jota Raamattu kuvaa.

Siitoimen maailmankuvassa kabbala oli merkittävä innoituksen lähde. Hän näki, että suurin, persoonaton kaiken takana oleva jumala ilmenee maailmassa emanaatioidensa – pienempien jumaluuksien kautta. Näitä alempia jumaluuksia olivat muun muassa Jeesus, Lucifer, Buddha, Saatana ja erilaiset luonnon haltiavoimat. Siitoin oli siitä harvinainen okkultisti, että hänen mukaansa henkisen polun harjoittaja voi turvautua myös Jeesukseen henkistä kasvua etsiessään. Tämän kasvun tavoitteena on korkeammalle värähtelytasolle pääseminen, joka johtaa lopulta ”ufo-ihmiseksi” tuloon.

Läheisin jumaluuksista Siitoimelle oli tietysti kuitenkin Lucifer. Hänen mukaansa Lucifer toi elämän tähän maailmaan sijoittaen ensimmäiset ihmiset Atlantikselle. Juutalaiset taas olivat tämän mytologian mukaan Jahven, katkeroituneen alemman jumaluuden, luoma kansa jota tuo jumaluus käytti kostaakseen.

Siitoinlainen mytologia on kieltämättä kiehtova sekoitus erilaisia esoteerisia ja new age-oppeja. Valtakunnanjohtaja oli selkeästi lukenut kaiken käsiinsä saamansa alaa käsittelevän kirjallisuuden. Sen esittelyn lisäksi Kerosen kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään muutamaa hauskaa anekdoottia arvokkaampaa. Kuin pakollista kirjallista harjoitustyötä tekevä yläastepoika Keronen on täyttänyt kirjan lopun muun muassa Siitoimen kilju- ja ruokaresepteillään saadakseen täyteen populaarille teokselle usein suositellun kolmisen sataa sivua. Tätä voisi pitää jollain tapaa raikkaana ratkaisuna, mutta kun keitokseen on lisätty Kerosen omia mukasyvällisiä pohdintoja ja aasinsiltoja, tuloksena on epäkoherentti sillisalaatti. Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin odottaa edelleen arvoistaan teosta.