William Blaken elävät näyt

William Blake (1757-1827) on minulle monella tapaa läheinen runoilija. Vaikka Blaken runojen vanhahtava tyyli ei ole sellaista, mistä yleensä kirjallisuudessa pidän, hänen mystiset ja poliittiset teemansa tuntuvat tänä päivänäkin raikkailta, ja ensimmäisellä Lontoon-matkallani parikymppisenä kirpputorilta ostetun Collected Poemsin lukeminen tuo aina mieleen muistoja tuosta sekopäisestä ja oudon intensiivisestä vaiheesta elämässäni. Blake on äärimmäisen lontoolainen ja englantilainen runoilija , hänelle tuo maa oli pyhä. Palasin nyt minulle tärkeän runoilijan pariin lukemalla Peter Ackroydin elämäkerran Blake.

Paitsi runoilija, Blake oli myös kuvataiteilija ja kirjanpainaja. Hän kuvitti, kaiversi ja painoi kirjansa täysin itse. Omana aikanaan hänen taiteensa ei saanut juuri ollenkaan huomiota tai arvostusta, ja Blake elikin koko elämänsä suhteellisen köyhänä ja tuntemattomana elättäen itsensä ja perheensä lähinnä kaiverrustöillään.

Blake eli aikana, jolloin moderni maailma syntyi. Vallankumoukset ravistelivat yhteiskuntia ja vanha poliittinen ja myös henkinen järjestys kiistettiin.  Aikaa hallitsi rationaalinen valistusfilosofia, mutta myös okkultismi, mystiikka kuten Swedenborgin filosofia, ja salaseurat kukoistivat. Blake ei ihmisenä, taiteilijana ja ajattelijana varmastikaan ollut aikansa valtavirtaa, mutta toisaalta voi nähdä, että hänessä monet aikakauden tendenssit tulivat esiin kärjistettyinä.

Blake vastusti aikakautensa rationaalisuutta, jonka hän näki tiivistyvän Newtonin fysiikassa. Runoilijan mielestä järki ja asioiden lokeroiminen ja kaiken alistaminen laskelmoinnille tappoi maailmasta inhimillisyyden ja pyhän. Toisaalta kuitenkin poliittisesti Blake oli radikaali. Hän uskoi jokaisen olennon – jopa aikakauden ihmisten toiseuteen sysäämien orjien – ihmisarvon pyhyyteen ja jakamattomuuteen.  Hänen poliittinen radikaaliutensa oli varsin jäsentymätöntä, eikä hän luottanut suuresti poliitikoihin. Blake uskoi enemmän hengen vapauttamiseen. Hän oli kuitenkin monessa asiassa, esimerkiksi seksuaalisen vapauden suhteen, aikaansa satoja vuosia edellä. Blake eli vallankumousten aikaa ja se näkyi hänen runoudessaan. Hän kannatti useimpia vallankumouksellisten aatteita, mutta näki että aikakauden poliittiset vallankumoukset pitkälti pettivät alkuperäiset ideaalinsa. Teollisen vallankumouksen hän taas näki lähinnä negatiivisena voimana, joka alisti ihmisen koneen osaksi.

Taiteilija oli profeetta tavalla, jonka voisi luokitella patologiseksi. Blakea oli siunattu näkyjen näkemisen lahjalla. Tutkijat puhuvat hänen kohdallaan eideettisistä visioista – näyt, jotka olivat useimmiten uskonnollisia – olivat täysin todellisen tuntuisia. Ne olivat hänelle tärkeä taiteellisen inspiraation lähde, mutta varjopuolena aikalaiset pitivät Blakea usein hulluna. Hän sai kuitenkin jalostettua näyistään oman mytologiansa, joka oli hienostunut ja omaperäinen ja toimi pohjana hänen taiteelleen.

Blakelle Jeesus oli tärkeä hahmo, mutta hän näki organisoituneen uskonnon lähinnä korruptoituneena ja korruptoivana voimana.  Hänelle Jeesus edusti hengen vapautusta. Blaken kristillisyys olikin omaperäistä ja mystistä, hänen omien näkyjensä inspiroimaa.

Blake imi itseensä vaikutteita monipuolisesti aikansa mystisestä ja okkultistisesta ajattelusta. Ollessaan oppipoikana kaivertajaksi hän oli mukana vapaamuurarien toiminnassa.  Blaken visio oli kuitenkin niin voimakas ja vaikutteet niin monipuolisia, ettei hänen ajattelunsa ole luokiteltavissa minkään tietyn lahkon tai koulukunnan mukaisesti. Hän sai vaikutteita myös esimerkiksi alkemiasta ja mysteerikoulukunnista.

Blaken runous sai ansaitsemaansa tunnustusta vasta 1900-luvulla. Hän onkin tyyppiesimerkki inspiroituneesta taiteilijasta, jonka työ on liian vaikeasti ymmärrettävissä aikalaisille ja jonka osana on jäädä elämänsä aikana tuntemattomaksi. 2000-luvulla elävän silmin katsottuna on hämmästyttävää, miten paljon Blake oli aikaansa edellä. Hän esimerkiksi kehitteli ideoita seksuaalisuuden yhteydestä vaikkapa sotiin, joista vasta psykoanalyysin kehittymisen myötä 1900-luvulla tuli laajemmin tunnettuja ja hyväksyttyjä. Radikaaliudessaan hän oli tinkimätön ja varsin nimellisestä kristillisyydestään huolimatta kannatti asioita, jotka nykyaikanakin luokitellaan edistyksellisiksi. Blake oli, paitsi taiteellisen ja henkisen vision näkijä ja välittäjä, myös profeetta, joka saarnasi äärimmäistä tasa-arvoa ja kaikkien olentojen välistä veljeyttä.

 

Savolainen bardo

 Olen nyt ollut viikon maaseudulla Itä-Suomessa äitini luona. Täällä olo on aina jonkinlaista retriittiä, tosin äitini on sen verran rasittava ihminen, että hänen kanssaan katon jakaminen ei ole mitään hermojen lepoa, pikemminkin kärsivällisyyden harjoittamista.

Toin mukaani zafun, mutta muun puuhailun takia kiireisenä ja väsyneenä istuin vasta nyt viikon lopulla sain istuttua ensimmäisen zazenini. Minut on pitänyt kiireisenä uusien ulkoportaiden rakentaminen vanhojen lahonneiden tilalle.  Olen nuorempana tehnyt melko paljonkin rakennustöitä, enkä pidä niitä itselleni vieraina tai täysin vastenmielisenä. Yritinkin ottaa työn jonkinlaisena henkisenä harjoituksena. Juuri tämänkaltaisia fyysisiä töitähän luostareissakin harrastetaan.

Ulkona työskentelyyn osui yksi pahimmista mahdollisista säistä. Liki kolmenkymmenen asteen helteessä auringonpaisteessa työskennellessä väsyy nopeasti, ja nikkaroituani kokonaisia päiviä olen ollut fyysisesti melko lopussa. Tänään olen pitänyt vapaapäivän, mutta olen nukkunut huonosti ja lihaksiani särkee.

Puusepän työ vaatii keskittymistä ja ajatuksien pitämistä työssä. Itsenäisesti työskennellessäni pidän usein miettimistaukoja ja tahtini on muutenkin mietteliään verkkainen, koska en halua tehdä virheitä. Työssä on kuitenkin ollut paikoitellen mukana naapurin eläkkeellä oleva timpuri, joka on varmistellut, että kriittiset osat tulevat rakennettua suoraan ja kestävästi. Hänen kanssaan en ole voinut antaa ajatuksieni ollenkaan lentää, ja olen myös joutunut sopeutumaan jonkinlaiseen apupojan rooliin. Kaikki tämä varmasti kehittää luonnetta. Vaikka en pidäkään palkkatyötä itseisarvona, ymmärrän, että siinä voi nähdä paljon positiivista. Minulle työ on kuitenkin hyvin kuormittavaa, etenkin sosiaaliselta puoleltaan. Naulatessani rimoja paikoilleen ohjeiden mukaan mielessä on käynyt, että tämä on sitä ei-elämää, jossa suurin osa ihmisistä hukkaa valtavan osan olemassaoloajastaan.

Välillä tunnen eläväni jonkinlaisessa bardon kaltaisessa välitilassa, ei kuolleena, mutta ei täysin elossakaan. Luin nyt tiibetiläisen kuolleiden kirjan englanninkielisenä käännöksenä. Ajatus bardosta veti minua alun perin buddhalaisuutta kohti. Psykooseissani koin jotain sen kaltaista, ja juuri kun sain soiton, jossa kerrottiin isäni kuolemasta, olin etsimässä siitä tietoa netistä.

Kuolleiden kirja on siis minulle merkittävä teos. Olen kuitenkin etääntynyt sen edustamasta ritualistisesta buddhalaisuudesta hyvin kauas, joten kirja tuntui nyt luettuna vieraalta. Siinä kyllä korostetaan, että kaikki koettu pitää ottaa vertauskuvallisena, oman mielen tuotteina, mutta kuoleman jälkeisten tapahtumien tarkka kuvailu ja etenemisohjeet, jotka perustuvat yksityiskohtaiseen metafysiikkaan, tuntuivat liian konkreettisilta mahdollistaakseen kunnolla metaforisen suhtautumisen ja keskittymiseen omaan henkiseen työhön.

Kuolleiden kirja liittyy ajatukseen, joka minulla on romaanista, jota olen alkanut kirjoittamaan.  Psykoosien ja päihteillä ja mystiikalla suoritetun tajunnanlaajennuksen avittamana olen päässäni luonnostellut jonkinlaisen teorian siitä, miten mystiset uskomusjärjestelmät ja muuttuneissa tajunnantiloissa koetut ilmiöt perustuvat samanlaiseen rakenteeseen ja ontologiseen perustaan, jota on kontekstista riippuen kutsuttu alitajunnaksi, tosiolevaksi, kollektiiviseksi alitajunnaksi, hulluudeksi..

Tässä olemisessa kaikki on yhtä ja koko maailma on läsnä tässä ja nyt. Aikaakaan ei ole sillä tavalla, kuin sen arjessa koemme, vaan se on etäisyyden ulottuvuuden tapaan kutistunut yhteen pisteeseen – mennyt ja tuleva ovat molemmat läsnä tässä ja nyt.

Tammikuussa itsemurhan tehnyt ystäväni O näki usein enneunia, jotka osoittautuivat todeksi. Saipa hän niiden avulla veikkausvoittojakin. Osku oli psykootikko. Ehkä tuo sairaus kertoo kyvystä tavoittaa jokin syvempi, ilmitodellisuuden alla piilevä maailma.

O:sta demonit ottivat lopulta liian kovan otteen ja hän hyppäsi kerrostalon katolta kuolemaansa. Tunnen kuitenkin, että hän on läsnä ikuisessa nykyhetkessä. Haluan kunnioittaa hänen muistoaan ikuistamalla osan ystävyyttämme kirjaan. Ohjatkoon universumi kynääni viisaasti.

Kehittäviä paheita – oma elämä harjoituksena

 Olen pyrkinyt näkemään myös oman elämäni henkisen harjoituksen areenana.  Viime aikoina olen tehnyt asioita, jotka voisi varmaan luokitella jonkinlaisiksi vasemman polun okkultismin harjoituksena. Toisaalta joku varmaan luokittelisi ne vain paheiksi ja moraalittomaksi käytökseksi, mutta asenteeni niihin on ollut enemmän viisautta kuin nautintoa hakeva ja mielestäni näin melkein mistä vain tulee henkistä kehitystä tukevaa kokemusta.

Suomen hyvinvointivaltio ja mentorini ja mesenaattini T:n tuki mahdollistavat minulle vapaan ihmisen elämän. Elintasoni ei ole kovin korkea, mutta rahan sijaan minulla on aikaa ja vapautta toteuttaa tätä etsijän ja kokeilijan elämää tehden asioita, joita harva tavis harrastaa.

T antoi minulle toukokuun lopussa kesäbonuksen, 100 euroa käytettäväksi prostituoituun.  Vapaamielisenä ihmisenä en ole koskaan tuominnut prostituutiota tai seksistä maksamista.  Ennakkoluuloinen olen ollut korkeintaan niitä ihmisiä kohtaan, joille prostituoidut ovat harrastus; olen saanut heistä kuvan melko kuvottavina sovinistisikoina.

Tämä kolmas kokeiluni seksistä seksityöntekijöiden kanssa sai minut melko vakuuttuneeksi siitä, että maksullinen seksi ei varmaankaan ole minun juttuni. On lähes tyystin eri asia katsoa netistä prostituoitujen photoshopattuja kuvia ja lukea kiimaisena heistä kirjoitettuja raportteja kuin kokea itse tilanne, rahojen anto ja kiihottumisen tavoittelu maksetussa ja jännittävässä tilanteessa. Ehkä olen vain liian neuroottinen ja kykenemätön nauttimaan asioista vapaasti heittäytyen. Muutama drinkki varmaan olisi helpottanut tilannetta huomattavasti, mutta lopetin alkoholin juomisen viime kesänä.  Kaikesta huolimatta kokemus opetti minulle paljon itsestäni ja seksuaalisuudesta.

Alkoholin käytön sijaan olen tänä keväänä keskustellut ganjan hengen kanssa. Kannabis on päihteenä aivan erilainen kuin viina, sen huomaa kun ei sekakäytä. Toisaalta se on paljon vähemmän addiktoiva ja, ainakin käyttämilläni määrillä, päätä sekoittava. Toisaalta se ainakin minun psykoottisuudesta välillä kärsinyttä päätäni vetää tutkalle ja vinoon aivan paljon kummallisempiin asentoihin kuin kotoisa ja arkinen viina. Tässäkin saattaa olla kyse kokemattomuudesta ja lajikkeiden eroista.

Poltin vähän yli kuukauden hampaattomalta narkomaanilta ostamaani kolmen gramman kannabispussia. Ostin kotiini vilkkuvat valot ja sisustin sen huumeluolaksi.

Tunsin välillä olevani jumala ja koin kaiken hirvittävän intensiivisenä.  Valot, hajut, lämmön. Tunsin olevani inspiroitunut ja kirjoitin sivukaupalla raportointia tuntemuksistani. Toisaalta eksyin melkein kotikadullani. Huonot tv-leffat alkoivat naurattaa ja tuntua samaistuttavilta. Teoriani on, että amerikkalainen viihdeteollisuus suuntaa tietoisesti suuren osan tuotannostaan pössyttelijöille, onhan kannabis suuressa osassa Yhdysvaltoja laillista ja monilla käyttäjillä on paljon aikaa katsoa televisiota.

Nyt olen neljättä päivää hernekeittopaastolla. Kannabis laskee verensokeria ja tekee nälkäiseksi, poltellessani söin erilaisia herkkuja niin paljon, että painoni nousi yli 90 kg haamurajan. Tunsin, että on aika palauttaa kurinalaisuus elämään. Tahdon on voitettava liha ja muokattava vartaloni ihannetta mukailevaksi.

En oikeastaan tunne juurikaan nälän tunnetta. Energian saannin väheneminen tuntuu lähinnä väsymyksenä ja jonkinlaisena kehon ja tahdon inertiana.  Usein iltaisin olen tuntenut jopa euforiaa. Normaalioloissa syömättömyys aiheuttaa minulle ahdistusta, mutta nyt tuntuu pikemminkin, että syömättömyys kaventaa mukavasti mieltä niin, ettei sinne mahdu kovin montaa ajatusta kerrallaan. Uskon, että tällä on positiivisia, tahtoa vahvistavia vaikutuksia.  Fyysiset vaikutukset näkyvät hieman tuskallisen hitaasti, mutta olen valmis odottamaan niitä noin kymmenen kilogrammaa.

Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä

Jiri Keronen on herättänyt huomiota erilaisilla keskenkasvuisilla tempauksillaan ja teinimäistä huumoria sisältävillä kommenteillaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka Keronen edustaakin täysin eri laitaa poliittisten mielipiteiden kirjossa kuin minä, jostain syystä seuraan häntä Facebookissa.  Miehen ylä-asteikäisen satanistihevarin mielipiteitä muistuttavat kommentit päivänpolitiikasta ovat jollain tavalla viihdyttäviä muun, yleensä niin poliittisen korrektin, uutisvirran joukossa.  Tämä ei tarkoita, että arvostaisin Kerosta muuten kuin pieruhuumorin tasolla – politiikassa hän edustaa mielestäni vastenmielisiä ja vääriä arvoja ja on ihmisenä luultavasti sitä tyyppiä, jota haluaisi lyödä lyhyen samassa tilassa vietetyn ajan jälkeen.

Varmaankin tärkein minua ja Kerosta yhdistävä tekijä on kiinnostus edesmennyttä valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa kohtaan.  Sain juuri luettua Kerosen viime vuonna ilmestyneen kirjan Pekka Siitoin teoriassa ja käytännössä. Jouduin odottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa huomattavan pitkän ajan, mikä kertoo, että Pekka Siitointa koskevalle kirjallisuudelle on tilausta. Monet, niin kuin minä, lukevat kaiken valtakunnanjohtajaa käsittelevän ilmestyvän kirjallisuuden.

Tällä tilauksella Keronen on todellakin ratsastanut. Siitointa koskevaa kirjallisuutta on tähän mennessä julkaistu hyvin vähän, joten kirja puolustaa siinä mielessä jotenkin paikkaansa, mutta tutkimuksellisesta näkökulmasta se on hyvin ohut teos. Siitoimen henkilökohtaiset arkistot siirrettiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon, ja paikka olisi rohkealle alan miehelle julkaista oikeaan historiantutkimukseen nojaava teos valtakunnanjohtajasta alkuperäislähteisiin vedoten. Keronen ei kuitenkaan ole noita arkistoja käynyt edes vilkaisemassa, ja hänen kirjansa perustuukin Siitoimen julkaistuihin teoksiin ja esimerkiksi Pekkaa käsittelevässä Mesikämmen-blogissa julkaistuun muiden tutkimukseen.

Siitoimen teoksia ei tosin ole mitenkään helppoa saada käsiinsä, ja niitä lähteinään käyttävä osuus, jossa kuvataan valtakunnanjohtajan maailmankuvaa, onkin teoksen painavinta ja perustelluinta antia. Selviää, että Siitoimella oli hyvin kattava metafyysinen järjestelmä maailman selittämiseksi, josta ei puuttunut sävyjä. Kaiken takana hän katsoi lymyävän yhden jumalan, joka oli pikemminkin luonnontieteen kuvaama voimakenttä kuin persoonallinen luoja jota Raamattu kuvaa.

Siitoimen maailmankuvassa kabbala oli merkittävä innoituksen lähde. Hän näki, että suurin, persoonaton kaiken takana oleva jumala ilmenee maailmassa emanaatioidensa – pienempien jumaluuksien kautta. Näitä alempia jumaluuksia olivat muun muassa Jeesus, Lucifer, Buddha, Saatana ja erilaiset luonnon haltiavoimat. Siitoin oli siitä harvinainen okkultisti, että hänen mukaansa henkisen polun harjoittaja voi turvautua myös Jeesukseen henkistä kasvua etsiessään. Tämän kasvun tavoitteena on korkeammalle värähtelytasolle pääseminen, joka johtaa lopulta ”ufo-ihmiseksi” tuloon.

Läheisin jumaluuksista Siitoimelle oli tietysti kuitenkin Lucifer. Hänen mukaansa Lucifer toi elämän tähän maailmaan sijoittaen ensimmäiset ihmiset Atlantikselle. Juutalaiset taas olivat tämän mytologian mukaan Jahven, katkeroituneen alemman jumaluuden, luoma kansa jota tuo jumaluus käytti kostaakseen.

Siitoinlainen mytologia on kieltämättä kiehtova sekoitus erilaisia esoteerisia ja new age-oppeja. Valtakunnanjohtaja oli selkeästi lukenut kaiken käsiinsä saamansa alaa käsittelevän kirjallisuuden. Sen esittelyn lisäksi Kerosen kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään muutamaa hauskaa anekdoottia arvokkaampaa. Kuin pakollista kirjallista harjoitustyötä tekevä yläastepoika Keronen on täyttänyt kirjan lopun muun muassa Siitoimen kilju- ja ruokaresepteillään saadakseen täyteen populaarille teokselle usein suositellun kolmisen sataa sivua. Tätä voisi pitää jollain tapaa raikkaana ratkaisuna, mutta kun keitokseen on lisätty Kerosen omia mukasyvällisiä pohdintoja ja aasinsiltoja, tuloksena on epäkoherentti sillisalaatti. Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin odottaa edelleen arvoistaan teosta.

 

Tiedemies ja maagikko Robert Fludd

 1600- ja 1700-luvut olivat mielenkiintoista ja ristiriitaista aikaa niin tieteen kuin okkultisminkin näkökulmasta. Tuolloin keskiaikana hallinnut skolastinen filosofia alkoi väistyä ja luotiin pohja modernille tieteelliselle ajattelulle. Toisaalta magiaa pidettiin vielä hyvin todellisena ilmiönä. 1600-luku on kuuluisa noitavainoista, jotka vaativat monien viattomien ihmisten hengen. Aikakaudet suuret tiedettä edistäneet ajattelijat Francis Baconista Newtoniin ottivat kirjoituksissaan kantaa nykyään esoteerisina ja taikauskona pidettyihin asioihin, ja vaikkapa Newtonille okkultistiset tutkimukset olivat yhtä tärkeitä kuin hänen varsinainen tieteellinen työnsä.

1600-luvulla tärkeä salatieteiden kehitykseen vaikuttanut seikka oli ruusuristiläisyyden synty vuosisadan alussa julkaistujen kirjoitusten kautta.  Esoteria ja luonnontiede kävivät vuoropuhelua, jonka yksi henkilöitymä oli planeettojen ratoja tutkineen Johannes Kepplerin (jota Carl Sagan on kutsunut viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi) ja kabbalisti, astrologi ja ruusuristiläisyyden puolestapuhuja Robert Fluddin ( 1574-1637) kiivas väittely tieteellisen ja hermeettisen tiedon eduista suhteessa toisiinsa.  Fludd uskoi, että korkeammat totuudet oli helpointa selittää symboliikan avulla. Kepplerin kanssa he selittivät kilpaa toisilleen todellisuuden perimmäistä olemusta, Keppler matematiikan ja Fludd metafysiikan avulla.

Fludd opiskeli Oxfordin yliopistossa ja matkusteli laajalti ympäri Eurooppaa opiskellen aikansa tieteitä ja salatieteitä. Hän tavoitteli uraa lääkärinä. Tässä hän seurasi toisen lääkärin ja okkultistin, Paracelsuksen jalanjälkiä – vuosisata aiemmin elänäyt Paracelsus muistetaan merkittävänä okkultistina, mutta hän vaikutti myös lääketieteen ja kemian kehitykseen ajattelullaan, joka ei kunnioittanut lääketieteen ikivanhoja auktoriteetteja. Tuohon aikaan lääketieteen edistys ei ollut vielä lähtenyt kunnolla liikkeelle, ja alana opiskelu tarkoitti lähinnä antiikin klassikkojen, kuten Galenosin opiskelua; auktoriteetti oli vielä evidenssiä tärkeämpää tieteellisen mielipiteen muodostuksessa.

Paracelsuksen lisäksi Fluddille tärkeitä vaikuttajia olivat renessanssiajan luonnonmagian harjoittajat, jotka siinä kun seremoniamaagikot työskentelivät henkien houkuttelemisen parissa, pyrkivät taikuudellaan vaikuttamaan suoraan luonnonvoimiin.

Fluddin teoria luonnonvoimista oli saanut vaikutteita kabbalasta, ja siinä on nähtävissä samanlainen metafysiikka, jossa jumalainen ilmenee emanaatioina aineessa. Fluddin mukaan kaikki oli syntynyt alun perin pimeästä kaaoksesta, jota jumalainen valo sitten työsti ja synnytti maailman. Hänen mukaansa kaikki materia edusti pyhää henkeä passiivisessa muodossa.

Fluddille raamattu oli tärkeä lähde ja apuväline maailman ymmärtämiseen. Siitä hän sai tukea myös käsitykselleen mikro- ja makrokosmoksien väliseen yhteyteen maailman ja ihmisen kehon välillä: Fludd näki, että sydän oli kuin aurinko, joka lähetti Hengen maailmaan säteidensä avulla antamaan elämää. Verenkierto rinnastui siis auringonsäteisiin.  Makrokosmoksessa vaikuttavaan henkeen vaikuttivat taivaankappaleiden asema, ja tämä henki saattoi myös ulottaa vaikutuksensa mikrokosmokseen aiheuttaen tauteja ihmisen kehossa.

Fluddin ajattelu ja kirjoitukset heijastavat mielenkiintoista taitekohtaa ajattelun historiassa, missä luonnontiede ja kokeellinen menetelmä alkoivat saada jalansijaa, mutta maagisia selityksiä pidettiin hyvin yleisesti pätevinä.  Hänen tekstissään Mosaicall Philosophy esitellään varhainen, hienostumaton ilmapuntari ja viitataan sillä saatuihin koetuloksiin, mutta sitten tuloksia ja meteorologisia ilmiöitä selitetään kabbalistisella ja raamatullisella filosofialla jumalan tahtomisesta ja ei-tahtomisesta, jotka ilmenevät valona ja pimeytenä ja ovat luonnonilmiöiden takana.

Jorge Luis Borges kabbalasta

 Jorge Luis Borges (1899-1986) on varmaankin tunnetuin argentiinalainen nykykirjailija.  Borgesin tuotanto koostui novelleista, esseistä ja runoista. Hän sekoitti taitavasti ensyklopedistisella otteella esiin tuotua faktaa ja filosofiaa ja mielikuvituksellista ja surrealistista sisältöä; Borges onkin usein yhdistetty maagisen realismin perinteeseen,  vaikka hänen tuotannossaan ei kovin usein esiinnykään tuolle lajityypille ominainen kansanperinteen ja realismin yhdistelmä.

Borgesin omaperäistä todellisuutta ja kirjailijanlaatua ilmentää hyvin kokoelma The Book of Imaginary Beings, jota olen lueskellut jo pidemmän aikaa lyhyitä pätkiä kerrallaan. Kirjassa kuvaillaan tietosanakirjamaisesti erilaisia mytologioissa ja kirjallisuudessa esiintyneitä mielikuvitusolentoja.  Vaikka aihe on fantastinen, Borgesin ote on filosofinen ja faktuaalinen. Tarkastelemalla ihmisen luomia, fyysisessä todellisuudessa esiintymättömiä olentoja paljastuu mielenkiintoisia asioita ihmisen mielen rakenteesta ja kulttuurin kategorioista.

Vastikään sain luettua Borgesin viime vuonna suomennetun esseekokoelman Seitsemän iltaa. Oikeammin esseet ovat transkriptioita elämänsä jälkipuoliskolla sokeutuneen Borgesin vuonna 1977 Buenos Airesissa pitämistä seitsemästä esitelmästä. Niissä hän käsittelee maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta myös hengellisiä aiheita, kuten buddhalaisuutta ja kabbalaa. Borges hengästyttää tietomäärällään ja lukeneisuudellaan, mutta esimerkiksi buddhalaisuutta käsittelevä essee sisältää asiavirheitä ja pinnallisia virhetulkintoja, jotka saavat epäilemään suurta tietomäärää muististaan vyöryttävän Borgesin muistamien faktojen paikkaansapitävyyttä myös muissa asioissa.

Borgesin esitys kabbalasta alkaa orientalistiselta ja paikkaansa pitämättömältä vaikuttavalla väitteellä, että pyhän kirjoituksen idea olisi jotenkin läntiseen kulttuuriin idästä tullut; kirjailijan mukaan läntisessä kulttuuripiirissä oraalinen traditio on ollut hallitseva ja määrittänyt suhtautumista teksteihin.  Väitteensä tueksi hän esittää anekdootteja kreikan klassisesta kirjallisuudesta ja vaikkapa Pythagoraasta, jonka opetukset levisivät suullisesti.

En käy väittämään, että tuntisin aihetta niin syvällisesti ja laajasti, että voisin kumota yksityiskohtaisesti Borgesin väitteet. Sen kuitenkin tiedän, että lähtökohtaisesti läntinen kristinusko on logoskeskeistä – siinä sana tulee ensin, se on olemassa ennen ainetta ja on pyhä, maailmaa luova asia. Idän uskonnoissa myös suhde niiden keskeisiin teksteihin on erilainen. Kristinuskossa Raamattu on jumalan sanaa, ihmisille ylhäältä tullut laki, kun taas buddhalaisuudessa ja muissa idän viisausperinteissä opetukset ovat enemmänkin pohdintaan ohjaavia mietintöjä.

Esittelemällä pyhän tekstin käsitettä Borges johdattaa lukijan kabbalan tekstintulkintaan, jossa teksti on absoluuttista ja välittää syviä merkityksiä, joiden siitä uuttamiseksi tarvitaan välillä mielikuvituksellisiakin keinoja.  Hän esittelee lyhyesti kabbalan perusperiaatteita painottaen esseessään kuitenkin itselleen siitä tärkeitä puolia.

Keskeinen näistä on pahan (teodikean) ongelma – miksi hyvä ja kaikkivaltias jumala sallii maailmassa ilmenevän pahuuden. Borgesin mukaan kabbalistien selitys asialle on sama kuin gnostilaisilla. Jumala, joka on tavoittamattoman määrittelemätön ja inhimillisen ymmärryksen tavoittamattomissa, ei itse luonut maailmaa, vaan sen loi hänestä polveutuva olento. Maailma on jumaluuden emanaatioiden ilmentymä ja siinä taistelevat ristiriitaiset voimat, jotka saattavat edustaa ikäviä voimia, mutta samalla tekevät maailmasta monipuolisemman ja rikkaamman, ehkä jopa täydellisemmän.

Borges tuo melko selkeästi esiin mielipiteensä, että kabbala on typeryyttä ja taikauskoa. Hän kuitenkin painottaa, miten sen tutkiminen kertoo henkisestä edistyneisyydestä. Tämä kuvastaakin hyvin suuren kirjailijan tavasta välittää viisautta, jossa tosiseikat ja logiikka olivat vain välineitä syvällisemmän todellisuuden kuvaamiseen. Tässä valossa Borgesin mahdolliset asiavirheetkin ovat merkityksettömiä.

Marjo Kaartisen spiritistinen istunto

 Esoterian tutkimus on suomalaisessa akateemisessa maailmassa viime vuosina saanut uudella tavalla näkyvyyttä ja tilaa. Käsittelin jo aiemmassa postauksessani artikkelikokoelmaa Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, mikä yllätti positiivisesti. Artikkelikokoelman synnyn taustalla on Koneen säätiön rahoittama monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan uskonnollisuuden murrosta ja esoteriaa suomalaisen sivistyneistön piirissä 1880-luvulta 1930-luvulle.

Samaan tutkimushankkeeseen liittyy vasta lukemani Marjo Kaartisen kirja Spiritistinen istunto. Kaartinen on kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa. Edellisen lukemani hankkeeseen liittyvän kirjan korkea taso ja Kaartisen kovista akateemisista meriiteistä kertova professorin arvo asettivat kirjaan liittyvät odotukset korkealle.

Kirja kertoo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suositusta spiritismistä mikrohistoriaan kallellaan olevalla käsittelytavalla.  Se ottaa lähempään tarkasteluun Suomessa 1893 vierailleen spiritistin Madame d’Esperancen sekä samana aikakautena vaikuttaneen antispiritisti Faustinuksen. Antispiritistit tekivät esityksissään samanlaisia temppuja kuin spiritistit – ajatuksenlukua, dematerialisointia,  hypnoosia ym, mutta he irtisanoutuivat kaikesta taiteesta tai hengellisyydestä esitystaiteessaan ilmilausuttuna tavoitteenaan paljastaa spiritistien näytösten olevan pelkkiä taikatemppuja, jotka olivat mahdollisia ilman yliluonnollisia voimia. Monet heistä, kuten kirjassa käsitelty Faustinus, tekivät myös yhteistyötä ajan tiedemiesten kanssa spiritismiin liittyvien ilmiöiden tutkimisessa. Tuona aikana tieteen rajalinja ja asenne suhteessa nykyisin parapsykologisiksi kutsuttuihin ilmiöihin oli erilainen kuin meidän aikoinamme – oli hyväksyttyä jopa tieteen valtavirrassa pitää henkimaailmaa ja yhteyttä tuonpuoleisiin todellisina asioina ja ne olivat valideja tieteen tutkimuskohteita.

Kirjan pyrkimyksenä lienee valottaa spiritististen esitysten lisäksi vuosisatojen vaihteen aikakautta, fin de siecleä, jota luonnehti elämänväsymys ja kääntyminen kohti sisintä ja henkisyyttä. Taiteessa kukoistivat dekadenssi ja symbolismi, tavoitteena oli kuvata aistein tavoittamatonta aistein havaittavin keinoin.

Sinänsä kirjan lähtöasetelma on mielenkiintoinen ja paljon lupaava. Kirjan mikrohistoriallinen ote kuitenkin johtaa mielestäni liikaa lillukanvarsien käsittelyyn analyyttisyyden sijaan. Kaartinen on nähnyt paljon vaivaa arkistojen läpikäyntiin ja spiritistien liikkeiden ja elämänvaiheiden paljastamiseen, mutta mielestäni tässä tutkimuksessa ei ole onnistuttu mikrohistorian yhdessä tärkeimmistä tavoitteista – siinä, että pieniä asioita tutkimalla saataisiin lisää tietoa laajemmista ilmiöistä ja niiden esiintymisestä ja dynamiikasta mikrotasolla.

Ehkä vika on minussa. En ole koskaan ole ollut suuri empirian ystävä. Vaikka opiskelinkin yliopistolla historiaa, olen aina ollut kiinnostuneempi laajoista kehityslinjoista ja vaikkapa aatehistoriasta kuin yksityiskohtaisesta tapahtumahistoriasta. Toki kirjassa esitetyt esitystaiteilijoiden elämäkerrat ovat sinällään mielenkiintoista human interest-kamaa, mutta vaikkapa se, että heidän julkisuudessa kerrotut taustansa ja tittelinsä olivat usein keksittyjä ja väärennettyjä, ei ole kovinkaan yllättävää.

En käy vähättelemään historian professorin kirjoittaman kirjan historiantutkimuksellisia ansioita. Empirian ja yksityiskohtien kammoni lienee suurimpia syitä siihen, ettei minusta tullut ammattimaista historiantutkijaa.

Kaiken kaikkiaan on hyvin positiivista, että esoterian ja okkultismin tieteellinen tutkimus on ottanut Suomessa tuulta alleen. Vielä käynnissä olevasta tutkimushankkeesta syntynee vielä kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia. Toivottavasti tutkijat pyrkivät myös luomaan keskusteluyhteyttä henkisen polun kulkijoihin, joille kiinnostus esoteriaan ei ole vain tieteellistä; näen, että tällaisesta ajatuksenvaihdosta voisivat hyötyä molemmat osapuole