Carl Jung ja henkimaailma

Carl Jung on okkultisteille varmaankin ainakin historiallisesti tärkein psykologi. Niinpä olinkin innoissani, kun sain käsiini kirjasen hänen okkultismia käsitteleviä kirjoituksiaan, Psychology and the Occult. Kirja sisältää kirjoituksia vuodesta 1902 aina Jungin kuolinvuoteen 1960 asti.

Koko Jungin psykologinen teoria voidaan nähdä henkisyyden painotuksessaan okkultistisena. Niinpä kirjaan valittujen artikkeleiden valintakriteeri herättääkin hieman kummastusta; olin pettynyt, kun artikkelit oli valittu sen perusteella, että niissä käsiteltiin parapsykologisia ilmiöitä – spiritualismia, henkiä, selvänäköisyyttä ynnä muuta sellaista.

Ensimmäinen puoli kirjasta kuvaakin eriskummallisia, kuin kauhuromaanista repäistyltä kuulostavia ilmiöitä, kuten unessa puhumista, sivupersoonallisuuksia, automaattikirjoitusta ja henkien tapaamista. Kuvaukset ovat itsessään kirjallisuutena mielenkiintoista luettavaa, vaikka eivät tarjoakaan suuria psykologisia oivalluksia.

Alussa Jung pysytteli vielä hyvin perinteisessä tieteellisessä, naturalistisessa näkökulmassa ja selitysmallissa. Hän uskoi, että okkultistiset ilmiöt olivat selitettävissä materialistisella tieteellä ja perustuivat alitajuisiin ärsykkeisiin ja komplekseihin. Psykologiset selitykset ovat ainakin kirjan alkupuolella tylsempää luettavaa kuin kuvaukset yliluonnollisilta vaikuttavista ilmiöistä; uransa alussa Jung oli vielä kiinni perinteisessä freudilaisessa psykoanalyysissa, joka nykypäivänä vaikuttaa vanhanaikaiselta ja kehittymättömältä. En sano, että Jungin omaperäisempi myöhempi teoretisointi olisi enemmän oikeassa, mutta ainakin se oli omaperäisempää ja kiinnostavampaa.

Jung selitti uransa alkupuolla henget ja spiritismin alitajuisilla komplekseilla. Ne sijaitsivat ihmisen mielessä ja olivat osa hänen psyykettään, ne eivät siis olleet mitään todellisia ihmisen ulkopuolisia entiteettejä. Henkiä selittäessään Jung otti käyttöön myös kollektiivisen alitajunnan käsitteen. Kun yhteisö kokee merkittävän sosiaalisen, poliittisen tai uskonnollisen muutoksen vaikuttaa se kollektiiviseen alitajuntaan niin, että yhteisö voi ajautua psykoosin kaltaiseen tilaan. Henget voivat olla kollektiivisen alitajunnan kompleksien manifestoitumista yksilötasolla ihmisen todellisuussuhteen kriisiytyessä.

Myös kollektiivinen alitajunta vaatii samanlaista terapeuttista hoitoa kuin yksilön tiedostamaton. Sen ristiriidat täytyy tehdä tietoisiksi. Tätä tehtävää toteuttivat taide ja uskonto.

Jung selitti kuolleiden henget sillä, että kun ihminen poistuu keskuudestamme, alkaa hän vaikuttaa alitajunnassa.

Ikääntyessään ja oman vääjäämättömän kuolemansa lähestyessä Jung alkoi suhtautua eri tavalla todellisuuteen ja ihmisen olemukseen. Yksi kirjan loppupuolen artikkeleista käsittelee juurikin kuolemaa. Jung kiinnitti huomiota siihen, että ihmisen mieli sijaitsee fyysisessä, ajan myötä rappeutuvassa ja lopulta kuolevassa organismissa, vaikka hänen looginen ajattelunsa onkin abstraktia ja ajatonta. Rationalistiset mielipiteet muistuttavatkin tästä näkökulmasta neuroottisia komplekseja – elämä ei noudata logiikkaa ja ajattelu ja biologisen olennon kohtaama todellisuus joutuvat helposti ristiriitaan.

Vaikuttaa siltä, että ikääntyessään Jung alkoi pitää henkimaailmaa ja okkultistisia ilmiöitä hyvin todellisena. Kuolemaa käsittelevässä artikkelissa hän suoraan sanoo pitävänsä telepatiaa todellisena ilmiönä. Mieli oli yhteydessä johonkin henkiseen todellisuuteen ja näin ollen se ei rajoittunut aivoihin vaan oli ikuista.

Rotuoppia ja spiritualistista sosialismia – okkultismi ja politiikka

Pitkään valtalinjaa edustanut tutkimuslinja esoterian ja politiikan yhteydestä on sen näkeminen yhdeksi natsismin nousuun vaikuttaneeksi voimaksi. Fasistien rotuideologia oli peräisin pitkälti erilaisten esoteeristen ajattelijoiden kirjoista ja he tunsivat vetoa okkultistiseen mystiikkaan. Tämä historiallinen tulkinta oli vallalla etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin kuitenkin alaa sai toinen tutkimuslinja, missä esoteria nähtiin osana länsimaiden salattua historiaa, joka johti osaltaan 1960- ja 70-lukujen liberalisaatioon.

 Nykyisin näkemys asiasta on paljon hienojakoisempi. Ensimmäiset modernit salaseurat ilmestyivät 1700-luvulla, ja ne olivat osa nykyaikaisen kansalaisyhteiskunnan syntyä. Vihkimykselliset yhteisöt, kuten vapaamuurarit, olivat osa yhteiskunnan sisällä vaikuttavaa pienempää yhteisöä, jossa eri kansanosat, aluksi aateliset ja myöhemmin porvarit, kokoontuivat yhteen. Myös Ruotsi-Suomessa vapaamuurariloosit olivat tärkeä osa syntyvää kansalaisyhteiskuntaa ja seuraelämää 1700-luvulta alkaen.

 1800-luvun lopulla etenkin spiritualistisella liikkeellä oli merkittävä yhteys ajan edistyksellisiin poliittisiin kiistoihin, kuten työväen- ja naiskysymykseen. Spiritualismin ydinkäsitys oli, ettei ihmisen ydinolemus ollut hänen materiaalinen kehonsa, vaan henkinen sielu, joka oli kaikilla ihmisillä samanlainen.

Naisten vapautuksessa esoteerisilla liikkeillä oli oma merkittävä asemansa. Meediona toimiminen toi monille naisille julkisuutta ja arvostettua asemaa. Myös vaikkapa teosofian perustaja Madame Blavatsky oli aikansa normaaliin naisten asemaan suhteutettuna erittäin huomattavassa asemassa. Suomessa esoteria liittyy kiinteästi sosialistiseen liikkeeseen. Vaikkapa Yrjö Kallinen ja Pekka Ervasti olivat sekä sosialisteja että mukana teosofisessa liikehdinnässä.

Oikealla laidalla sata vuotta sitten vaikutti Lebensreform-liike, joka korosti luonnonmukaisuuden ihannetta – kasvisruoan syömistä, päihteistä pidättäytymistä ja voiman hakemista luonnosta. Siinä oli osansa myös teosofialla ja spiritualismilla. Kuuluisin aatetta kannattaneista henkilöistä oli Adolf Hitler.

1900-luvun oikeistolaisessa ja nationalistisessa liikehdinnässä silloin muodikkailla ja tieteellisinäkin pidetyillä rotuopeilla oli tärkeä osa. Myös ajan esoteeriset liikkeet ottivat nuo opit osaksi ajatteluaan. Esimerkiksi teosofiassa rotuopeilla oli tärkeä osa. He uskoivat seitsemään juurirotuun, jotka taas jakautuivat seitsemään alarotuun. Teosofit eivät kuitenkaan kannattaneet oikeistolaista voimapolitiikkaa. Heidän mielestään eurooppalainen imperialismi oli osoitus täkäläisen rodun heikkenemisestä, koska sen piti haalia valtaa muiden rotujen kustannuksella.

Myös suomessa elettiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kansallisen heräämisen aikaa. Suomalaiseen nationalismiin liittyi oman kansan herkkyyden ja luomisvoiman myytin helliminen. Nousevan kansan taiteilijat loivat taidetta kansallisista aiheista ja vaikkapa karelianismi korosti suomalaisten historiallista erityisyyttä. Teosofiaa käytettiin osana rotuideologiaa. Kansalliskiihkoilijoita kuitenkin kaihersi se, että kansainvälisessä rotuajattelussa suomalaisten nähtiin yleensä kuuluvan alempiarvoiseen, aasialaisperäiseen rotuun, ei parhaana pidettyyn arjalaiseen. Tähän tuli avuksi teosofia, jossa pohjoiseurooppalaisen rotumme nähtiin periytyvän Atlantikselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka kvasikielitieteellisillä teorioillaan pyrki todistamaan, että kaikki maailman sivistys on lähtöisin Suomesta.

Näyttää siltä, ettei okkultismi ole koskaan puhtaasti vasemmistolaista tai oikeistolaista. Historiasta löytyy sekä natsi- että sosialistiokkultisteja. Ihminen henkisenä olentona ei olekaan poliittinen entiteetti. Henkiseen kehitykseen johtaa monia teitä.

Zosimoksen synkretistinen alkemia

Panopoliksen Zosimos, joka tunnetaan myös alkemisti Zosimoksena, oli ensimmäisiä nykypäivänä tunnettuja alkemisteja. Hän eli 200- ja 300-lukujen taitteessa ja kirjoitti ensimmäiset tunnetut kirjat alkemiasta. Hän eli roomalaisen Egyptin eteläosassa

Yleinen käsitys alkemiasta on, että siinä oli kyse kullan valmistamisesta vähempiarvoisista materiaaleista. Tämä on varsinkin nykypäivänä yleinen harhakäsitys, joka ei tee millään tavalla oikeutta alkemistien kirjoituksille ja toiminnalle, joka oli vähintään yhtä paljon henkistä etsintää ja sielun transformaation tavoittelua.

Zosimoksen elinaikana myöhäisantiikissa monet eri uskonnot ja henkiset traditiot kilpailivat keskenään välimeren alueen maailmassa. Kristinusko oli leviämässä ja valloitti alaa juutalaisuudelta, gnostilaisuudelta ja hellenisoinuteilta Egyptin pakanoilta. Zosimoksen kirjoituksissa esiintyykin synkretistinen symboliikka, jossa Jeesuskin esiintyy allegorisena alkemiallisena agenttina. Pääosin hänen käsityksensä alkemiasta pohjautuu käsitykseen hermetistisestä ja gnostilaisesta henkisyydestä. Hänen mukaansa langenneet enkelit olivat opettaneet metallurgiaa naisille, joihin he olivat rakastuneet ja joiden kanssa he olivat menneet naimisiin.

Zosimoksen ajattelussa ulkoista aineen muutosta edusti sisäinen henkinen muutos. Hänen mukaansa henkisen kehityksen, johon alkemiakin tähtäsi, tavoitteena oli kohtalon pakeneminen vapautumalla ruumiista. Kohtalo edusti hänelle maallista ja materiaalista elämää. Tässä tulee esiin Zosimoksen magian ero muihin: kun useat muut maagikot pyrkivät vaikuttamaan maailman tapahtumiin tai ennustamaan niitä, kuten vaikkapa astrologit, hänelle tavoitteena oli henkistyminen ja vapautuminen materiaalisen maailman kahleista.

Monien mystillisten tekstien tapaan Zosimoksen kirjoitukset perustuvat oppiin kahdesta tasosta puheessa ja totuudessa. Vaikka alkemia ja alkemistiset kirjoitukset ovat pintatasolla ohjeita aineiden kemialliseen käsittelyyn ja erotteluun, niiden syvempi taso käsittelee hengen jalostamista ja muuttamista. Zosimos puhuikin kahdesta puheesta, ruumiillistuneesta ja ruumiista irronneesta.

Zosimos oli alkemiaan perehtyneelle Carl Jungille tärkeä vaikuttaja, ja hän kirjoitti tämän unistaan kertovista teksteistä tulkintoja. Monet Jungin analyyttisen psykologian käsitteet tulivat alkemiasta. Monet hänen unien tulkinnassa käyttämistään symboleista ja allegorioista esiintyivät Jungin mukaan ensimmäistä kertaa Zosimoksen unissa. Monet näistä symboleista ja tarinoista olivat allegorioita alkemian henkisistä prosesseista. Jung sai alkemiasta vaikutteita esimerkiksi ideasta kaikissa asioissa vaikuttavista toisiaan tasapainottavista voimista tai periaatteista, kuten aktiivinen ja passiivinen, feminiininen ja maskuliininen.

Alkemian edeltäjän opetukset myös perustuivat jossain määrin hänen omissa unissaan saamiinsa visioihin. Hän sai inspiraatiota myös ihastuksestaan naispuoliseen oppilaaseensa. Ihastus ei ollut tyydytettävissä fyysisesti, ja tämä sai Zosimoksen etsimään tyydytystä alkemian henkisistä prosesseista.

Zosimosta pidetään melko yksimielisesti kreikkalais-roomalaisen antiikin suurimpana alkemistina, joka nosti alan hienostuneelle tasolle liittämällä teknisiin yksityiskohtiin mystiikkaa joka tähtäsi henkiseen pelastukseen. Vaikka hänen kirjoituksistaan on säilynyt vain fragmentteja, todistavat ne silti hienostuneen synkretistisen mystikon ajattelusta.

Okkultismin tieteellistä tutkimusta Suomessa – vihdoinkin!

Esoteerisuus ja okkultismi ovat viime aikoina herättäneet yhä enemmän kiinnostusta sekä suuren yleisön keskuudessa että akateemisessa maailmassa. Muutama vuosi sitten ilmestyi Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin Valonkantajat-teos suomalaisesta okkultismista. Kirja täytti jonkinlaisen aukon ensimmäisenä suomenkielisenä esityksenä täkäläisen esoterian historiasta. Se ei kuitenkaan ollut akateeminen historiateos, vaan populaari tietoteos, joka keskittyi pitkälti mielenkiintoisten elämäntarinoiden esittelemiseen.

Tutkimuksellista aukkoa täyttää tänä keväänä ilmestynyt, Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisen toimittama, vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Kirja lienee ensimmäinen tieteellinen yleisesitys niin kutsutuista salatieteistä ja niiden harjoittamisesta maassamme. Kirja keskittyy 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikaan, jolloin okkultismi oli kaikkein valtavirtaisinta ja myös hyvin suosittua Suomessa – tuona aikana se oli tärkeä tekijän itsenäisen valtion ja kansallisen identiteetin muotoutumisessa. Aikarajaus ei kuitenkaan ole selvärajainen; historiaa pohjustetaan jo keskiajalta lähtien ja viimeisessä luvussa luodaan katsaus esoteriaan nykyajan Suomessa.

Suomalaisia on historiassa pidetty pitkään noitakansana, outona pohjoisena rotuna, joka on taipuvainen yliluonnollisiin kykyihin. Tällaisia merkintöjä löytyy eurooppalaisista teksteistä aina 1100-luvulta lähtien. Taustalla on varmasti vaikuttanut maamme syrjäinen sijainti ja heikko tietämys elinolosuhteista ja kulttuurista täällä; ihmisillä on aina tapana projisoida tuntemattomiin asioihin pelkojaan ja liioitella outoutta.

Kristillistymisen myötä kirkosta ja sen uskonnosta tuli keskeinen osa maamme henkistä pohjavirtaa. Tämä on vaikuttanut siihen, että suurin osa myös okkultistisista ja esoteerisista liikkeistä, jotka ovat saaneet täällä jonkinlaista jalansijaa, on ollut jollain tavalla kristinuskoon pohjautuvia tai ainakin teistisiä. Varhaisimpia esimerkkejä ovat 1700-luvulla Pohjanmaalla vaikuttaneet Böhmeläiset mystikot, jotka uskoivat omaehtoiseen, mystiseen näkemykseen kristinuskosta. He ovat mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten myös vähän koulutetun kansan keskuudessa on voinut jo tuolloin esiintyä omaehtoista ajattelua ja opiskelua.

Teosofia oli ehkä laajimmalle kirjan kuvaamana aikana Suomessa levinnyt esoteerinen oppi. Sekin tunnusti jollain tasolla kristinuskon totuudet, vaikka otti oppiinsa runsaasti vaikutteita muistakin maailmanuskonnoista ja mystisistä traditioista. Antroposofia ja ruusuristiläisyys taas olivat täällä jonkinlaisia haaraumia teosofiasta.  Vapaamuurarius on vielä tänä päivänäkin hyvin suosittua, ja sekin pitää perustanaan jonkinlaista jumaluskoa.

1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa okkultismi limittyi merkittävällä tavalla tieteen kanssa. Tieteen ollessa vielä monelta osin kykenemätön selittämään maailman ilmiöitä, ajateltiin okkultismin olevan osa tiedettä – henkimaailman tutkimista tieteellisen menetelmän avulla. Toisaalta monia tieteen piirin ilmiöitä, kuten sähköä, pidettiin jossain vaiheessa henkimaailman okkultistisina ilmiöinä. Jossain vaiheessa vaikutti järkevältä uskoa henkimaailmaan ja vaikkapa spiritistisiin menetelmiin; niiden ei katsottu sotivan modernin tieteellisen maailmankuvan kanssa.

Teosofia ja antroposofia katsoivat olevansa, kaiken muun lisäksi, henkeä tutkivia tieteitä. Parapsykologisia ilmiöitä tutkittiin pitkään yliopistoillakin ja niiden tutkijat pyrkivät tieteellisen menetelmän noudattamiseen. Tieteellisyys on nykypäivänäkin monien new age-oppien tapa perustella sanomansa uskottavuus – ne esittävät edustavansa uusinta tieteellistä tutkimusta vaikkapa neurotieteen saralla.

Kirja käsittelee myös mielenkiintoisesti esoterian suhdetta politiikkaan ja sen näkymistä taiteessa ja populaarikulttuurissa. Ehkä kirjoitan näistä teemoista vielä lisää tässä blogissa kirjan pohjalta.

Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa täyttää merkittävän aukon tutkimuskentässä. Tähän mennessä alan historiaa ei ole kartoitettu tieteellisessä teoksessa kunnolla. Minulle tämä oli tärkeä teos, johon tulen varmasti palaamaan jatkossakin. Olen kiinnostunut okkultismista, mutta myös saanut tieteellisen koulutuksen, joten olen kyllästynyt lukemaan harrastelijoiden kirjoittamia ”historioita” täynnä kiistämättä jäävää mytologiaa, lähdekritiikittömyyttä ja perusteettomia tulkintoja. Tämä kirja on kriittinen, mutta kuitenkin sellaista uskontohistoriaa, joka ei puutu kuvailemiensa liikkeiden oppien mahdolliseen totuudellisuuteen tai sen puutteeseen. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Plotinuksen uusplatonilainen filosofia

Antiikin kreikkalaista filosofia Plotinusta (204-270) pidetään yleisesti uusplatonismina tunnetun filosofisen koulukunnan oppi-isänä ja perustajana. Nimensä mukaan tuo oppisuunta sai innoituksensa Platonilta, kehittäen kuitenkin sitä rohkeamman ja mielikuvituksellisemman maailmankuvan. Plotinuksen henkisen kosmologian kolme peruselementtiä olivat yksi, järki ja sielu. Näiden kolmen luovasta yhteydestä kumpusi kaikki olemassaolo.

Tiedot Plotinuksen elämästä tulevat lähinnä hänen oppilaansa Porfyrioksen johdannosta Plotinuksen teokseen Enneadit. Omien sanojensa mukaan Plotinus tunsi suurta vastenmielisyyttä ”ruumiissa olemista” kohtaan, joten hän ei koskaan puhunut menneisyydestään tai syntymästään. Tämä varmaankin kertoo hänen platonilaisesta näkemyksestään, jossa henki nähdään ensisijaisena ja ruumiillisuus alempiarvoisena ja halveksuttavana.

Plotinus aloitti filosofian opiskelun 27-vuotiaana Aleksandriassa. Hänen tärkein opettajansa siellä oli Ammonios Sakkas. Hän eli Aleksandriassa 11 vuotta filosofiaa opiskellen, jonka jälkeen hän päätti opiskella persialaisten ja intialaisten filosofiaa. Hän liittyi Gordianus III:n armeijaan, joka marssi Persiaan. Gordianus kuitenkin kuoli ja Plotinus palasi Antiokiaan. Neljäkymmentävuotiaana hän muutti Roomaan, jossa hän asui suurimman osan loppuelämäänsä kooten ympärilleen suuren määrän oppilaita. Hän saavutti myös keisari Gallienuksen suosion ja jossain vaiheessa yritti saada tätä rakentamaan erään hylätyn siirtokunnan Campaniassa uudestaan Filosofian kaupungiksi, jossa elettäisiin Platonin ihannevaltiolle suunnittelemien lakien mukaan, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Plotinuksen filosofiassa Yksi oli kaikkein ylin ja täydellisesti tuonpuoleinen. Se oli täydellisesti kaiken olemisen ja ei-olemisen kategorioinnin ulkopuolella. Yksi on kaikkien attribuuttien lähde ja myös kaikkien kuvaavien käsitteiden ulkopuolella. Se on johtanut itsestään kaiken kaikkeuden ja vähäisemmät asiat ja olennot.

Ensimmäinen yhdestä syntynyt oli Plotinuksen mukaan Ajatus tai Järki (nous), joka vastasi Platonin dialogeissa esiintyvä demiurgi, luojajumala. Sitä seurasi Maailmansielu, joka jakautui ylempään ja alempaan, joista alempi vastasi luontoa. Maailmansielusta seurasivat yksittäisten ihmisten sielut ja lopulta aine olemisen ja täydellisyyden alhaisimpana tasona. Vaikka aine olikin olemisen alhaisimmalla tasolla, Plotinus arvosteli gnostilaisten harjoittamaa aineen ja ruumiin halveksuntaa; hänen mielestään myös aineella oli jumalainen luonto, koska se oli Järjen ja Maailmansielun tuotetta.

Plotinuksen filosofia oli luonteeltaan hyvin uskonnollisesta. Hän korosti mietiskelyn luovaa luonnetta ja ekstaattista yhtymistä Yhteen. Hänen oppilaidensa mukaan Plotinus saavutti tämän yhtymisen useita kertoja. Uusplatonismia on usein pidetty pakanuuden filosofisena perustana ja sitä käytettiin filosofisessa taistelussa kristinuskoa vastaan, mutta myös monet tärkeät kristityt ajattelijat ottivat siitä vaikutteita.

Plotinuksen teoksista löytyy myös filosfinen perustelu magialle. Hänen mukaansa kaikki mikä oli osa Yhtä, sai vaikutteita muilta osilta. Tällä tavalla magia oli universaali, painovoiman kaltainen luonnonlaki. Magia oli kuitenkin myös orgaanista. Sen voimat olivat luonnollisia sympatioita ja antipatioita elävässä organismissa, hieman kuin rakkauden voima, mitä Platon kuvaili magian perustavana voimana. Plotinukselle magia oli kuitenkin luonnollinen voima joka vaikuttaa aineellisessa maailmassamme nousematta koskaan jumaluuksien tasolle.

Plotinuksen mukaan magia vaikutti vain sielun alemmissa, ruumiillisissa osissa kontrolloimatta koskaan järkeä tai tahtoa. Se oli itsestään maailmassa vaikuttava voima, kuin resonanssi musiikissa tai toisiinsa vaikuttava elimet ruumiissa.

Plotinuksen filosofia ja kirjoitukset magiasta ovat hyvä esimerkki siitä, miten magia oli vuosituhansia luonnollinen ja elimellinen osa ihmisten maailmankuvaa. Jopa platonilaiset filosofit, jotka korottivat järjen kaiken muun yläpuolelle ja halveksivat aineellista maailmaa, pitivät sitä luonnollisena maailmassa vaikuttavana voimana.

Paratiisit ja kognitiivinen uskontotiede

Yliluonnollisen psykologia on aina kiehtonut minua. Mielestäni ihmisten niin kutsuttuun yliluonnolliseen liittyvissä uskomuksissa ja rituaaleissa tulee ilmi psyykeemme rakenteet. Tiede on näiden myyttien ja rakenteiden tutkimista; okkultismi on niihin vaikuttamista.

Psykologiassa yliluonnollisen tutkiminen lähti liikkeelle ainakin jo Carl Jungista. Nykyisin hänen psykoanalyyttinen lähestymistapansa ja teoriansa ovat yliopistoissa ja tieteellisessä psykologiassa joutuneet hyvin marginaaliin ja kiinnostavat lähinnä esoteerikkoja ja tieteen historioitsijoita.

1990-luvulla uskontotieteen piirissä syntyi kuitenkin kognitiivisen uskontotieteen lähestymistapa, joka tutkii  uskontoja ja laajemmin uskonnollisiksi miellettävää käyttäytymistä ja uskomuksia modernin psykologian teorioita ja tuloksia hyväksi käyttäen. Se pyrkii palauttamaan uskonnon ihmisen aivojen rakenteeseen ja evoluutiohistorian aikana kehittyneisiin tiedonkäsittelymalleihin tukeutuen.

Luin nyt yhden tätä tutkimussuuntausta edustavan kirjan: Jani Närhi: Paratiisien synty – Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Kirja pohjautuu Närhen vuonna 2009 ilmestyneeseen uskontotieteen väitöskirjaan. Sen lähtökohtana on huomio, että lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy jossain muodossa ajatus paratiisista. Yltäkylläisestä paikasta, missä vietetään ikuista, autuasta elämää vaarojen uhkaamatta.

Paratiisi on joko Edenin puutarhan kaltainen alkukoti, kuvaus elämästä kuolemanjälkeisessä ympäristössä tai kuvaus tulevasta täydellisestä aikakaudesta, jonka saa aikaan yliluonnollinen toimija. Paratiiseille yhteistä, ja ne utopioista erottava seikka on jokin yliluonnollinen piirre. Eläminen kuoleman jälkeen tai esimerkiksi kaikkivaltias jumala joka on kaiken takana.

Paratiisimyytit ovat muuten varsin tähän maailmaan perustuvia tätä niille yhteistä yliluonnollista aspektia lukuun ottamatta.  Tämän Närhi selittää myyttien kilpailun mekanismilla: niiden täytyy olla tarpeeksi arkisia ollakseen helposti omaksuttavissa ja ymmärrettävissä, mutta jokin yliluonnollinen elementti lisää niiden kiinnostavuutta.

Närhen tutkimus keskittyy paratiisien tutkimiseen juuri ympäristöinä. Kirjassa on kuvaliite, jossa on kuvia maalauksista paratiiseista kautta aikojen. Paratiisien kuvaus ympäristöinä on melko samanlainen jopa sellaisten kulttuurien kesken, jotka eivät ole olleet kulttuurisessa vaihdossa keskenään. Täten niiden muoto on luultavimmin selitettävissä ihmisen evolutiivisella sopeutumisella elinympäristöön, jossa hän kehittyessään eli. Suuri osa Närhen tutkimuksen empiirisestä annista onkin paratiisimyyttien ja – kuvien tarkastelua ympäristöpsykologian näkökulmasta: millainen on ihmisen ihanteelliseksi kokema elinympäristö ja miten sen muoto on selitettävissä evoluutiolla.

Kirjan anti tutkimuksena jääkin melko ohueksi. En toki tiedä, onko väitöskirjassa, johon tämä kirja perustuu asia samoin. Elinympäristöjen käsitteleminen esimerkiksi turvallisuuden ja tarpeiden täyttämisen mahdollisuuksien näkökulmasta tuntuu lattealta annilta kirjassa, jonka otsikko herätti paljon odotuksia.

Närhen kirjassa teoreettiset ja empiiriset osiot ovat jotenkin erillään toisistaan. Toki evoluutiopsykologian ja myytintutkimuksen nykyteorioiden esittelyt ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne olisi voinut opiskella varmaankin helpommin jostain alan perusteoksesta. Empiirisen aineiston analysointiin ei sen sijaan juurikaan käytetä suurta teoreettista tietämystä.

Kun ostin Närhen kirjan kirjamessuilta, odotin että se vastaa suuriin ihmismieltä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin. Kirja antoi selkeästi vähemmän kuin mitä otsikko lupasi. Mieltä jäivät kaivertamaan kysymykset uskonnon ja ihmismielen luonteesta, etenkin se, miksi ihmiset ylipäätään luovat tällaisia kuvitelmia. Ehkä tämä onkin liian kulttuurillinen kysymys nykypäivän empiriaan ja evoluutioteoriaan perustuvalle psykologialle; se vastaa enemmänkin miten- kuin miksi-kysymyksiin. Varmaankin asioiden mielen selvittäminen jääkin meille organisoituneen tieteen ulkopuolella ja reunoilla toimiville vapaille sieluille. En usko, että Jungilla ei olisi enää mitään antia nykymaailmalle!

Magia antiikin Roomassa – Plinius vanhempi

Kuten edellisessä postauksessa tuli ilmi, vielä Platonille ja hänen aikaisilleen antiikin Kreikan ajattelijoille magia oli todellinen maailmassa vaikuttava voima. Kolme-neljäsataa vuotta myöhemmin roomalaisessa sivistyksessä asia oli jo toisin.

Plinius vanhempi oli 23-79 elänyt roomalainen sotilas, kirjailija, oppinut ja luonnontutkija. Hänen kuuluisin ja samalla ainoa jälkipolville säilynyt teoksensa oli vuonna 77 valmistunut moniosainen Naturalis historia, luonnonhistoria. Teos koostui yli 20 000 aiheesta; se käsitteli laajasti tuon aikaista inhimillistä tietoa muun muassa tähtitieteestä, meteorologiasta, lääketieteestä, antropologiasta ja maanviljelystä. Siinä tuon ajan tieteeseen sekoittui usein kritiikittömästi aineksia taikauskosta ja tarinoista.

Taikauskoon ja magiaan Plinius suhtautui ajoittaisesta kritiikittömyydestään huolimatta kielteisesti, usein jopa halveksivasti. Hän kuvailee ihmisten outoja tapoja, kuten kynsien leikkaamista alkaen pikkurillistä, sitä miten jumalille uhrattaessa on lausuttava oikeat loitsut, miten kaikki pelkäämme päällemme langetettavaa kirousta.. Plinius on uskomattoman selväjärkisen oloinen, kun hän tuomitsee aikalaistensa Rooman taikauskoiset tavat samalla lailla, kuin barbaarisina ja harhaoppisina pidettyjen vierasmaalaisten taikauskoiset tavat.

Plinius ei toki ollut täysin vapaa taikauskosta; eihän tuon ajan tiedekään ollut vapaa uskomuksista, jotka nykytiedon valossa näyttäytyvät perusteettomilta ja taikauskoisilta. Hän otti annettuina sympatian ja antipatian periaatteet, joihin varhainen lääketiede ja myös magia perustuivat. Suurimmaksi hän kuitenkin katsoo niiden perustuvan vain ihmisluontoon – sen taikauskoisuuteen. Hän tuomitsee taikauskoisuuden typeryytenä ja suree, miten se on myrkyttänyt roomalaisenkin uskonnonharjoittamisen. Plinius osoittaa kriittisyyttä myös antiikin klassikkoja, kuten Homerosta ja Platonia kohtaan, koska nämä levittivät huonoja uskomuksia.

Teoksessaan Plinius kuvaa käsitystään magian historiasta. Konsensus magiasta perustui hänen mukaansa lääketieteeseen, astrologiaan ja uskontoon. Kaikki alkoi parantamisesta. Sitten siirryttiin uskontoon. Astronomian (jota tuolloin oli mahdotonta erottaa astrologiasta) myötä magia nousi tieteeksi, jolla oli sija kuninkaitten hoveissakin.

Pliniuksen kuvaus magian historiasta on mielenkiintoinen, ei niinkään sen faktuaalisuuden, vaan sen perusteella, miten se tuo esiin tuon ajan mytologiassa asiasta vallinneen käsityksen. Hänen käsityksensä mukaan magian alku löytyy Persiasta Zarathustrasta ja hänen perustamastaan liikkeestä.  Sieltä aate levisi yksittäisten tärkeiden vaikuttajayksilöiden kautta Kreikkaan. Aluksi nämä olivat zarathustralaisia, mutta myöhemmin monet tärkeät ajattelijat ja filosofit, kuten Pythagoras, Demokritos ja Platon opiskelivat alaa ulkomailla ja levittivät sen sanomaa ympäri välimerellistä kulttuuripiiriä.

Toinen maagikkojen linja alkoi Pliniuksen mukaan juutalaisista ja Mooseksesta muutama tuhat vuotta Zarathustran jälkeen.

Pliniuksen mukaan elämässä mikään ei ole niin uskomatonta kuin se, miten kuka tahansa pystyy hyväksymään magian järjettömät periaatteet. Hänen mukaansa maailman on paljosta kiittäminen roomalaisia, jotka esimerkiksi kitkivät keskuudestaan ihmisuhrien antamisen julman käytännön. Plinius osoittaa siirtomaaherran ylimielisyyttä tuomitessaan barbaariset gallialaiset ja britit, joiden keskuudessa taikausko ja riitit vielä kukoistivat.

Pliniuksen mielestä lopullinen seikka, joka vie taikuudelta uskottavuuden, on että jopa rappeutunut keisari Nero totesi sen toimimattomaksi, vaikka oli alasta innostunut kuin viinistä ja naisista konsanaan. Vaikka Nero antoi magian ympäröimälle Tiridates I:lle valtakunnan, tämä ei pystynyt osoittamaan hänelle toimivaa taikuutta. Pliniuksen mielestä tämä osoittaa, että jos magiassa on varjo totuutta, on se myrkyttämisen taidetta, ei taikuutta.