Jonathan Blackin hengellinen historia

 Tietoteoreettisella idealismilla on nykyisin filosofiassa tai tieteen maailmassa hyvin vähän puolustajia. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla on totuttu tarkoittamaan ihanteellisuutta ja tinkimättömyyttä, mutta filosofiassa käsite tarkoittaa jotain aivan muuta: käsitystä, että todellisuus on perimmäiseltä olemukseltaan henkinen.

Kirjailijanimellä Jonathan Black paremmin tunnettu Mark Booth on yksi nykyajan harvoista näkyvistä ja tieteellisen taustan omaavista idealismin puolustajista. Booth on opiskellut Oxfordin yliopistossa filosofiaa ja teologiaa. Hän on työskennellyt pitkään kustannusmaailmassa ja noussut myöhemmin julkisuuteen ja best seller-listoille kirjoillaan The Secret Historyof the World, joka käsittelee maailmanhistoriaa salaseurojen näkökulmasta katsottuna ja The Sacred History – How angels, mystics and higher intelligence made our world, jonka lukemisen olen juuri aloittanut.

The Sacred History käsittelee yliluonnollisen osuutta maailmanhistoriassa aina maailman synnystä nykymaailmaan. Siinä Booth tulkitsee maailmanuskontoja ja mytologisia tarinoita esittäen kuvauksen maailmanhistoriasta, jossa henki on ollut alkuunpaneva ja vaikuttava voima. Booth näkee mystikot ihmiskunnan silminä henkiseen maailmaan, joka on limittäinen materiaalisen maailman kanssa, mutta näkymätön mystista visiota omaamattomille ihmisille.

Booth lähtee liikkeelle maailman synnystä, alusta jolloin ei ollut aikaa, avaruutta eikä materiaa. Tiedemiesten mukaan tuolloin ei ollut muuta kuin ei-mitään, mutta Boothin mukaan maailmankaikkeus koostui tuolloin jumalan mielestä. Luominen lähti liikkeelle siitä, kun jumala alkoi ajatella. Jumalan ajatusten aallot koostuvat miljoonista enkeleistä, jotka vähitellen muodostavat maailmankaikkeuden, kaiken sen materian ja hengen jonka ympärillä elämme ja josta maailmamme on kehittynyt. Booth näkee ajatukset elävinä olentoina, joilla on tietynasteinen itsenäinen olemassaolo ja elämä; hän huomioi, että pohjimmiltaan kaikki rukoilevat ihmiset uskovat jollain tavalla tähän käsitykseen.

Maailman kulttuureissa ja uskonnoissa on useita erilaisia kuvauksia maailman synnystä tai luomisesta. Booth ei kirjassaan oikeastaan perustele, miksi hän uskoo tähän tietynlaiseen mytologiaan aiheesta. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tämä ei ole tiukkoja kriteereitä täyttävä tieteellinen tai filosofinen teos; tekstissä ei ole juurikaan lähdeviitteitä ja Booth ei perustele metodologiaansa, sitä, miksi hän on päätynyt tietynlaisiin tulkintoihin tai valinnut tulkittaviksi tietyt mytologiat tai tarinat. Ehkä tässä näkyy juuri Boothin perimmäinen idealismi: hän uskoo mielen ja ajatusten absoluuttisuuteen ja ensisijaisuuteen. Jos Mark Boothin mielessä on syntynyt ajatuksia, joissa maailmanhistoria on edennyt tietyllä tavalla, täytyy tuon tarinan olla totta absoluuttisella tasolla ja hänen ajatuksensa riittävät siitä todisteeksi. Ensimmäisessä luvussa Booth puolustelee tulkintaansa kertoen saaneensa sille tukea keskusteluissaan erään mystikon kanssa, joka on keskustellut enkelten kanssa koko elämänsä ja konsultoinut enkeliasioissa jopa Roomaa ja Dublinilaisen yliopiston teologian laitosta.

Myytit ovat sitä, millaisina ne meille tällä hetkellä näyttäytyvät, ja niiden merkityksessä on kyse siitä, miten ne tulkitaan – näille asioille on vaikea antaa absoluuttista, subjektiivisuudesta vapaata merkitystä. Täten Boothin metodi on tietyllä tasolla hyvinkin perusteltu. Olen aina ollut kiinnostunut idealismista ja sen puolesta esitetyistä argumenteista, ja Boothin kirja tarjonnee kevyen ja viihdyttävän lähestymistavan aiheeseen ja mytologioihin.

Paratiisit ja kognitiivinen uskontotiede

Yliluonnollisen psykologia on aina kiehtonut minua. Mielestäni ihmisten niin kutsuttuun yliluonnolliseen liittyvissä uskomuksissa ja rituaaleissa tulee ilmi psyykeemme rakenteet. Tiede on näiden myyttien ja rakenteiden tutkimista; okkultismi on niihin vaikuttamista.

Psykologiassa yliluonnollisen tutkiminen lähti liikkeelle ainakin jo Carl Jungista. Nykyisin hänen psykoanalyyttinen lähestymistapansa ja teoriansa ovat yliopistoissa ja tieteellisessä psykologiassa joutuneet hyvin marginaaliin ja kiinnostavat lähinnä esoteerikkoja ja tieteen historioitsijoita.

1990-luvulla uskontotieteen piirissä syntyi kuitenkin kognitiivisen uskontotieteen lähestymistapa, joka tutkii  uskontoja ja laajemmin uskonnollisiksi miellettävää käyttäytymistä ja uskomuksia modernin psykologian teorioita ja tuloksia hyväksi käyttäen. Se pyrkii palauttamaan uskonnon ihmisen aivojen rakenteeseen ja evoluutiohistorian aikana kehittyneisiin tiedonkäsittelymalleihin tukeutuen.

Luin nyt yhden tätä tutkimussuuntausta edustavan kirjan: Jani Närhi: Paratiisien synty – Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Kirja pohjautuu Närhen vuonna 2009 ilmestyneeseen uskontotieteen väitöskirjaan. Sen lähtökohtana on huomio, että lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy jossain muodossa ajatus paratiisista. Yltäkylläisestä paikasta, missä vietetään ikuista, autuasta elämää vaarojen uhkaamatta.

Paratiisi on joko Edenin puutarhan kaltainen alkukoti, kuvaus elämästä kuolemanjälkeisessä ympäristössä tai kuvaus tulevasta täydellisestä aikakaudesta, jonka saa aikaan yliluonnollinen toimija. Paratiiseille yhteistä, ja ne utopioista erottava seikka on jokin yliluonnollinen piirre. Eläminen kuoleman jälkeen tai esimerkiksi kaikkivaltias jumala joka on kaiken takana.

Paratiisimyytit ovat muuten varsin tähän maailmaan perustuvia tätä niille yhteistä yliluonnollista aspektia lukuun ottamatta.  Tämän Närhi selittää myyttien kilpailun mekanismilla: niiden täytyy olla tarpeeksi arkisia ollakseen helposti omaksuttavissa ja ymmärrettävissä, mutta jokin yliluonnollinen elementti lisää niiden kiinnostavuutta.

Närhen tutkimus keskittyy paratiisien tutkimiseen juuri ympäristöinä. Kirjassa on kuvaliite, jossa on kuvia maalauksista paratiiseista kautta aikojen. Paratiisien kuvaus ympäristöinä on melko samanlainen jopa sellaisten kulttuurien kesken, jotka eivät ole olleet kulttuurisessa vaihdossa keskenään. Täten niiden muoto on luultavimmin selitettävissä ihmisen evolutiivisella sopeutumisella elinympäristöön, jossa hän kehittyessään eli. Suuri osa Närhen tutkimuksen empiirisestä annista onkin paratiisimyyttien ja – kuvien tarkastelua ympäristöpsykologian näkökulmasta: millainen on ihmisen ihanteelliseksi kokema elinympäristö ja miten sen muoto on selitettävissä evoluutiolla.

Kirjan anti tutkimuksena jääkin melko ohueksi. En toki tiedä, onko väitöskirjassa, johon tämä kirja perustuu asia samoin. Elinympäristöjen käsitteleminen esimerkiksi turvallisuuden ja tarpeiden täyttämisen mahdollisuuksien näkökulmasta tuntuu lattealta annilta kirjassa, jonka otsikko herätti paljon odotuksia.

Närhen kirjassa teoreettiset ja empiiriset osiot ovat jotenkin erillään toisistaan. Toki evoluutiopsykologian ja myytintutkimuksen nykyteorioiden esittelyt ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne olisi voinut opiskella varmaankin helpommin jostain alan perusteoksesta. Empiirisen aineiston analysointiin ei sen sijaan juurikaan käytetä suurta teoreettista tietämystä.

Kun ostin Närhen kirjan kirjamessuilta, odotin että se vastaa suuriin ihmismieltä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin. Kirja antoi selkeästi vähemmän kuin mitä otsikko lupasi. Mieltä jäivät kaivertamaan kysymykset uskonnon ja ihmismielen luonteesta, etenkin se, miksi ihmiset ylipäätään luovat tällaisia kuvitelmia. Ehkä tämä onkin liian kulttuurillinen kysymys nykypäivän empiriaan ja evoluutioteoriaan perustuvalle psykologialle; se vastaa enemmänkin miten- kuin miksi-kysymyksiin. Varmaankin asioiden mielen selvittäminen jääkin meille organisoituneen tieteen ulkopuolella ja reunoilla toimiville vapaille sieluille. En usko, että Jungilla ei olisi enää mitään antia nykymaailmalle!

Vapaamuurarien myytit ja tradition keksiminen

Olen nyt lukenut Manly P. Hallin okkultismin harjoittajien parissa klassikon asemaan noussutta kirjaa ”The Secret Teachings of all Ages. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1928, mikä näkyy tietynlaisena vanhanaikaisuutena. Hallin lähestymistapa on pyhimystarinoista tuttu hagiografia, missä legendojen totuutta ei kiistetä, vaan niitä pidetään ennemminkin myytin ydinsanomana. Toki okkultismin historiasta kirjoittavalle on tietyllä tapaa eduksi uskoa tutkimuksen kohteidensa sanomaan – historiankirjoittajille pidetään yleensä eettisenä lähtökohtana tuoda esille kohteistaan näiden positiiviset puolet (negatiivisten lisäksi) – mutta Hall ottaa liian monia myyttejä todesta ollakseen uskottava historiankirjoittaja. Toki teos on tuhti tiedonlähde esoteerisesta symboliikasta, mutta sitä on luettava kriittisellä otteella. Vanhoista myyteistä kertovat hagiografiat ovat mielenkiintoisia näin historioitsijan koulutuksen saaneen näkökulmasta – ne kertovat sekä kohteenaan olevista että kirjoitusaikansa myyteistä.

Hallin tietoteoreettinen lähtökohta on tietynlainen platonismi. Hän esittelee omien sanojensa mukaan symbolista filosofiaa, ja näkee symbolien kuvastavan henkistä, todellisempaa ja ihanteellisempaa maailmaa, jotain maallista pysyvämpää ja parempaa, jonka ihanteet pystymme kuitenkin maan päällä toteuttamaan perehtymällä esoteeristen traditioiden symboliikan kätkemään filosofiaan ja noudattamalla niiden opetuksia elämässämme.

Varsinkin antiikin esoteerisia oppeja Hall käsittelee hyvin epämääräisesti ja epäkriittisesti, puhuen niistä monessa kohtaa yleisesti vain ”ammoisina mysteereinä”, erottamatta eri sivilisaatioita toisistaan. Hänellä on myös taipumus nähdä eri kausien ja kulttuurien symboliikassa vain yhtäläisyydet ja unohtaa erot, näin luoden tarinan ”salaisesta opista”, mikä on elänyt ammoisista ajoista nykypäivään vihkiytyneiden parissa.

Tällainen eklektismi ei okkultistien parissa ole kovin harvinaista. Yksi tärkeimmistä Hallin kuvailemista traditioista – vapaamuurarius – loi perustansa luovan ja valikoivan historiankirjoituksen perustalle. Vapaamuurarius on 1700-luvulla syntynyt yleisuskonnollinen liike. Sen synty ja kasvu liittyi valistukseen, deismiin ja porvarillisen yhteiskunnan nousuun.

Itse vapaamuurarit kuitenkin haluavat esittää ja nähdä historiansa toisin. He näkivät oppinsa lähteneen liikkeelle jo kuningas Daavidin temppelin rakentaneesta Hiram Abiffista, sisällyttäneen itseensä muiden salaseurojen, kuten pythagoralaisuuden oppeja, ja säilyneen rakentajien ammattikilloissa – tästä nimitys vapaamuurarit. Mytologian mukaan antiikin temppeleiden rakentamiseen tarvittu oppi esimerkiksi geometriasta, harmoniasta ja symboliikassa säilyi rakentajien killoissa ja päätyi vapaamuurarien oppiin. Kirjassaan Hall esittelee tulkinnan myytistä Salomonin temppelin rakentamisesta ja sen symboliikasta. Hänen mukaansa esimerkiksi temppelin kolme porttia symboloivat ihmisen kolmea energiakeskusta.

Myytit ovat tapa ajatella ja ne välittävät kulttuurisia merkityksiä. Voi hyvinkin olla, että vaikka osa symboleista ja niiden merkityksestä on harvojen tuntemia, ne silti välittävät kollektiivista alitajuntaa ja siellä asuvia merkityksiä. Emmehän me, jo määritelmän mukaan, tiedä oman alitajuntammekaan sisältöä. Osa Hallin symboleista esittämistä tulkinnoista on kuitenkin hyvin väkinäisen tuntuisia. Esimerkiksi lukusymboliikasta on helppo esittää millaisia tahansa omaa tulkintaa tukevia luentoja.

Hallin kirja ja vapaamuurarien historia ovat esimerkkejä ilmiöstä, jota historioitsijat kutsuvat tradition keksimiseksi. Kansallisvaltiot tarvitsivat syntyessään yhtenäisyyttä luovaa mytologiaa ja tapoja, ja kun niitä ei useimmiten ollut olemassa, piti ne keksiä. Menneisyydestä poimittiin tiettyjä ilmiöitä ja esitettiin niiden olevan vanhempia ja vahvempia traditioita kuin ne todella olivatkaan. Nykypäivänä historiantutkijan tehtävänä nähdään mytologioiden ja keksittyjen traditioiden paljastaminen ja purkaminen. Hallin kirja, vaikka se ei tätä tehtävää toteutakaan, on silti arvokas, esittäessään kulttuurihistoriallisesti merkittäviä okkultistisiin perinteisiin liitettyjä myyttejä ja symboleita. Sitä on vain luettava kriittisesti yhdessä muiden lähteiden kanssa.