Magia antiikin Roomassa – Plinius vanhempi

Kuten edellisessä postauksessa tuli ilmi, vielä Platonille ja hänen aikaisilleen antiikin Kreikan ajattelijoille magia oli todellinen maailmassa vaikuttava voima. Kolme-neljäsataa vuotta myöhemmin roomalaisessa sivistyksessä asia oli jo toisin.

Plinius vanhempi oli 23-79 elänyt roomalainen sotilas, kirjailija, oppinut ja luonnontutkija. Hänen kuuluisin ja samalla ainoa jälkipolville säilynyt teoksensa oli vuonna 77 valmistunut moniosainen Naturalis historia, luonnonhistoria. Teos koostui yli 20 000 aiheesta; se käsitteli laajasti tuon aikaista inhimillistä tietoa muun muassa tähtitieteestä, meteorologiasta, lääketieteestä, antropologiasta ja maanviljelystä. Siinä tuon ajan tieteeseen sekoittui usein kritiikittömästi aineksia taikauskosta ja tarinoista.

Taikauskoon ja magiaan Plinius suhtautui ajoittaisesta kritiikittömyydestään huolimatta kielteisesti, usein jopa halveksivasti. Hän kuvailee ihmisten outoja tapoja, kuten kynsien leikkaamista alkaen pikkurillistä, sitä miten jumalille uhrattaessa on lausuttava oikeat loitsut, miten kaikki pelkäämme päällemme langetettavaa kirousta.. Plinius on uskomattoman selväjärkisen oloinen, kun hän tuomitsee aikalaistensa Rooman taikauskoiset tavat samalla lailla, kuin barbaarisina ja harhaoppisina pidettyjen vierasmaalaisten taikauskoiset tavat.

Plinius ei toki ollut täysin vapaa taikauskosta; eihän tuon ajan tiedekään ollut vapaa uskomuksista, jotka nykytiedon valossa näyttäytyvät perusteettomilta ja taikauskoisilta. Hän otti annettuina sympatian ja antipatian periaatteet, joihin varhainen lääketiede ja myös magia perustuivat. Suurimmaksi hän kuitenkin katsoo niiden perustuvan vain ihmisluontoon – sen taikauskoisuuteen. Hän tuomitsee taikauskoisuuden typeryytenä ja suree, miten se on myrkyttänyt roomalaisenkin uskonnonharjoittamisen. Plinius osoittaa kriittisyyttä myös antiikin klassikkoja, kuten Homerosta ja Platonia kohtaan, koska nämä levittivät huonoja uskomuksia.

Teoksessaan Plinius kuvaa käsitystään magian historiasta. Konsensus magiasta perustui hänen mukaansa lääketieteeseen, astrologiaan ja uskontoon. Kaikki alkoi parantamisesta. Sitten siirryttiin uskontoon. Astronomian (jota tuolloin oli mahdotonta erottaa astrologiasta) myötä magia nousi tieteeksi, jolla oli sija kuninkaitten hoveissakin.

Pliniuksen kuvaus magian historiasta on mielenkiintoinen, ei niinkään sen faktuaalisuuden, vaan sen perusteella, miten se tuo esiin tuon ajan mytologiassa asiasta vallinneen käsityksen. Hänen käsityksensä mukaan magian alku löytyy Persiasta Zarathustrasta ja hänen perustamastaan liikkeestä.  Sieltä aate levisi yksittäisten tärkeiden vaikuttajayksilöiden kautta Kreikkaan. Aluksi nämä olivat zarathustralaisia, mutta myöhemmin monet tärkeät ajattelijat ja filosofit, kuten Pythagoras, Demokritos ja Platon opiskelivat alaa ulkomailla ja levittivät sen sanomaa ympäri välimerellistä kulttuuripiiriä.

Toinen maagikkojen linja alkoi Pliniuksen mukaan juutalaisista ja Mooseksesta muutama tuhat vuotta Zarathustran jälkeen.

Pliniuksen mukaan elämässä mikään ei ole niin uskomatonta kuin se, miten kuka tahansa pystyy hyväksymään magian järjettömät periaatteet. Hänen mukaansa maailman on paljosta kiittäminen roomalaisia, jotka esimerkiksi kitkivät keskuudestaan ihmisuhrien antamisen julman käytännön. Plinius osoittaa siirtomaaherran ylimielisyyttä tuomitessaan barbaariset gallialaiset ja britit, joiden keskuudessa taikausko ja riitit vielä kukoistivat.

Pliniuksen mielestä lopullinen seikka, joka vie taikuudelta uskottavuuden, on että jopa rappeutunut keisari Nero totesi sen toimimattomaksi, vaikka oli alasta innostunut kuin viinistä ja naisista konsanaan. Vaikka Nero antoi magian ympäröimälle Tiridates I:lle valtakunnan, tämä ei pystynyt osoittamaan hänelle toimivaa taikuutta. Pliniuksen mielestä tämä osoittaa, että jos magiassa on varjo totuutta, on se myrkyttämisen taidetta, ei taikuutta.

Marcel Mauss'n klassinen antropologinen näkökulma magiaan

Magia on tärkeä osa ihmisyhteisöjen ja kulttuuriemme historiaa. Vaikkapa raamattu on täynnä magiaa. Kansalliseepoksemme Kalevala koostuu erilaisista loitsuista. Näin ollen ei ole lainkaan yllättävää, että myös monet akateemisista ihmistieteilijöistä ovat kohdistaneet tutkivan katseensa aiheeseen.

Yksi alan klassikoista on Marcell Mauss'n alun perin vuonna 1902 julkaistu A General Theory of Magic. Mauss (1872-1950) oli sosiologi ja etnologi, joka muistetaan parhaiten lahjaa koskevista tutkimuksistaan. A General Theory of Magicissa pyrkii kuvailemaan ja luokittelemaan mitä magia on ja teoretisoimaan sen olemuksesta. Suurin osa hänen esimerkeistään on ns. primitiivisistä yhteiskunnista, mutta Maussin teoretisointi ei sulje ulkopuolelleen myöskään moderneissa yhteiskunnissa harjoitettua taikuutta.

Yhteiskuntatieteilijänä Mauss tutkii magiaa sosiaalisena ilmiönä. Hän näkee magian tehokkuuden olevan apriorinen, kokemusta edeltävä ilmiö, joka perustuu jaettuihin asioille annettuihin merkityksiin ja tabuihin.  Mauss ottaa kirjassaan esiin manan käsitteen, joka tarkoittaa jumalissa, ihmisissä, eläimissä ja esineissä piileväksi uskottua persoonatonta yliluonnollista voimaa. Paitsi yliluonnollinen voima, mana on myös symbolinen tapa ilmaista korkea-arvoisten ihmisten erityispiirteitä, tullen näin lähelle karisman epämääräistä käsitettä.

Teoksen alkupuolen Mauss käyttää magian erityispiirteiden kuvailuun.  1800-luvun alussa oli hyvin yleinen sosiaalidarwinistinen ja evolutionistinen näkemys, jossa magia nähtiin kehittymättömämpänä kuin järjestäytynyt uskonto ja jollain tavalla siitä "jäljessä". Mauss ei hyväksynyt tätä näkemystä, vaikka suurin osa hänen tarkastelemistaan yhteisöistä olikin ei-länsimaisia heimoyhteiskuntia. Hän näki, että magia on osa kaikkia yhteiskuntia; sitä esiintyy modernissa länsimaisessa kulttuurissakin.

Magian harjoittaja on yleisesti toiseutta edustava, pelätty tai halveksittu "muukalainen". Tyypillisesti naisia on yleisemmin pidetty noitina, koska he edustavat toista verrattuna mieheyden normiin. Valtaväestöstä suuresti eroavia, vähemmän kehittyneinä pidettyjä kansoja, kuten lappalaisia, on yleisesti syytetty noituudesta.  Ammattien, joihin liittyy jotain pelottavaa tai vaikeasti maallikolle selitettävää, edustajia on myös yleisesti pidetty noitina. Esimerkkejä tällaisista ammattikunnista ovat vaikkapa pyövelit ja papit.

Lääketiede on mielenkiintoinen esimerkki ammattialasta, jonka varhaisia edustajia ei voi juurikaan erottaa noidista. Varhaisilla puoskareilla ja noitatohtoreilla oli hieman nykykatsannonkin mukaan oikeaa tietoa sairauksista ja niiden hoidosta, mutta suurin osa heidän opeistaan perustui nykyisin taikauskona nähtäviin uskomuksiin ja toimintatapoihin. Lääketiede kuitenkin kehittyi primitiivisen taikauskon sisällä sisältäen yhä enemmän toimivia oppeja. Tällaista kehitystä on esiintynyt muillakin aloilla: esimerkiksi alkemia ja astrologia ovat toimineet modernin kemian ja tähtitieteen edelläkävijöinä.

Mauss rinnastaa magian tieteeseen ja teknologiaan myös siten, että sen käytännöt tulevat edeltäviltä polvilta ja harjoittaja kehittää niitä edelleen. Se ei hänen mielestään ole kuitenkaan samalla tavalla kokeellisuuteen ja tuloksiin perustuvaa: kaikki sen koetut vaikutukset  ovat hänen näkökulmastaan apriorisia, ei havaintoon perustuvia - magian käytäntöjä pitää yllä koettu, opittu ja jaettu ajatus niiden tehokkuudesta.

Maagiset rituaalit perustuvat jaettuihin kulttuurisiin merkitysrakenteisiin ja koettuihin vastaavuuksiin asioiden vastaavuuksista. Tärkein näistä on jäljittelevän magian ns. "like makes like"-periaate, jonka mukaan osa edustaa ja vastaa kokonaisuutta.  Tähän perustuvat esimerkiksi voodoo-kiroukset, joissa jotain kirouksen kohteesta tullutta tai hänelle kuuluvaa tuhotaan.

Okkultismin harjoittajan näkökulmasta Mauss'n  katsantokanta magiaan on hyvin sosiologinen ja materialistinen, ehkä jopa kyyninen. Itse en kuitenkaan joutunut luopumaan mistään minulle rakkaista käsityksistä todellisuuden luonteesta sitä lukiessani. Pikemminkin päin vastoin - kirja vahvisti käsitystäni siitä, että maagiset riitit ovat symbolista peliä joka perustuu kulttuurisiin merkitysrakenteisiin.  Olen lukenut paljon tieteellistä kirjallisuutta alitajunnan logiikasta, ja osa edustaa kokonaisuutta näyttäisi olevan kaikille ihmisille alitajuinen asioiden hahmottamisen tapa.  Kehittymättömänä pitämämme yhteisöt ovat maagisissa rituaaleissaan, paitsi vahvistaneet yhteisöllistä sidettään, myös pelanneet merkitysten lasihelmipeliä. Se on meille mahdollista tänäänkin.

Naturalistinen okkultismi - kaapuja ja tiedettä

Ryhtyessäni tutustumaan okkultismiin aikomuksenani on alusta alkaen ollut myös jossain vaiheessa oikeasti harjoittaa,  eikä vain opiskella ja tutustua asioihin. Okkultismi – niin, sehän tuo kaikille ensimmäisenä mieleen rituaalit, joissa kaapuihin pukeutuneina kynttilänvalossa lausutaan lattiaan piirretyn pentagrammin päällä loitsuja kuolleilla kielillä henkien manaamiseksi. Jotain sellaista aiomme vielä ystäväni, mentorini ja mesenaattini T:n kanssa tehdä. Näin alussa näen kuitenkin tärkeimmäksi opiskella asioiden teoreettisempaa puolta.

Rituaalit ja magia viehättävät eksoottisuudellaan, mutta skeptikkona minun on aina ollut vaikeaa uskoa niiden toimivuuteen. Perinteinen okkultismi on toimiakseen vedonnut sellaisiin voimiin ja todellisuuden ominaisuuksiin, joiden olemassaoloa luonnontiede ei tue. Olen toki pohtinut, onko henki jollain tavalla osa kaikkea olevaista, mutta perinteisesti käsitetyn henkimaailman olemassaoloon en usko. (T on tämän maailman olemassaolosta vakuuttunut ja on luvannut vielä näyttää minulle todisteet sen puolesta..)

Vasta lyhyen aikaa kestäneiden okkultismin opiskeluideni aikana minulle on kuitenkin selvinnyt, että kaikki magian harjoittaminen ei vaadi uskoa yliluonnolliseen. Kyseessä ei ole edes kovin merkityksetön suuntaus, vaan itse asiassa tieteellisen illuminismin periaatteet hahmotteli jo 1900-luvun alussa vuosisadan varmaankin huomattavin salatieteilijä Aleister Crowley.

Naturalistisessa okkultismissa magian teoria, harjoitus ja tulokset selitetään luonnollisilla ilmiöillä vetoamatta yliluonnollisiin voimiin. Avaimena toimii fenomenologinen menetelmä, jossa hieman solipsistisesti lähestytään kaikkia ihmisen kohtaamia ilmiöitä subjektiivisina kokemuksina – kokijan mieli luo maailman ja se mitä ihminen kokee, kertoo eniten hänestä itsestään. Rituaaleissa ja eri harjoituksissa koetut ilmiöt selitetään psykologisilla ja neurologisilla tekijöillä, ja magian harjoittaminen nähdään ennen kaikkea tapana muuttaa omaa mieltä ja tapaa kokea maailma.

Nimimerkki IAO131:n kirjassa Naturalistic Occultism, an Introduction to Scientific Illuminism hahmotellaan naturalistisia suhtautumistapoja erilaisiin okkultismin muotoihin. Astrologian ja esimerkiksi Tarot-korttien symbolijärjestelmät hän näkee tapana järjestää ja hallita kosmoksen kokemista, mutta loppujen lopuksi ne ovat tapa manipuloida omaa kokemusta. Näihin symbolijärjestelmiin perustuvat ennustamisjärjestelmät hän näkee subjektiivisesti potentiaalisesti hyvinkin arvokkaina; ne tuovat merkitystä ihmisten elämään ja voivat auttaa päättämättömyydestä eroon pääsemisessä.

IAO131 näkee magian koetun toimivuuden perustuvan vahvistusharhoihin ja plasebo-efekteihin. Kun ihmiset ovat tehneet jonkin rituaalin, jonka voimaan he uskovat, näkevät he sen jälkeen kokemansa myönteiset tapahtumat magian aikaansaannoksina. Kirjassa käsitellään myös synkronisiteetin käsitettä, jossa asioilla koetaan olevan jokin maaginen yhteys, vaikka ne eivät mitenkään olekaan voineet aiheuttaa toisiaan.

Kaikesta skeptisismistään huolimatta nimimerkki näkee okkultismin harjoittamisen tienä henkiseen kehitykseen. Sen avulla voidaan saavuttaa tietoisuus kaikkien asioiden yhteydestä ja uudelleenjärjestää mieli purkamalla vanhoja ehdollistumia ja rakentamalla uusia. Magian avulla tiedostamattomasta voidaan tehdä tiedostettua – tavoite, johon myös psykoanalyysi pyrkii. Crowleylainen illuminismi pyrkii myös zenin ja joogan harjoittajien saavuttamiin tajunnantiloihin, samadhiin, missä subjekti ja objekti yhtyvät.

Kirjassa esitellään myös harjoituksia, joissa esimerkiksi astraaliprojektoidaan, nähdään selkounia ja tavoitellaan yhdentynyttä tietoisuutta. Kuvattu metodi teorioineen ja harjoituksineen tuo minulle hyvin paljon mieleen tiibetinbuddhalaisuuden, jossa meditaatioissa hyvin usein visualisoidaan erilaisia buddhia tai muita entiteettejä tavoitteena niiden symbolisen voiman avulla vahvistaa toivottuja puolia, esimerkiksi myötätuntoa, harjoittajassa. Tutustuin tiibetinbuddhalaiseen harjoitukseen jonkin aikaa ennen kuin löysin soto zenistä minulle sopivimman harjoituksen. Zenmeditaatio vaikuttaa tajuntaan kokonaisvaltaisemmin ja määrittelemättömämmin. Olen kuitenkin kuitenkin vakuuttunut myös tiibetinbuddhalaisten meditaatioharjoitusten voimasta kokemukseen, enkä näe syytä, mikseivät myös tieteellisen illuminismin harjoitukset voisi vaikuttaa vahvasti tajuntaan. Minulle ne tarjonnevat skeptiselle mielelleni sopivan lähestymiskulman okkultismin harjoittamiseen. Kaavusta voisi joka tapauksessa olla apua oikeaan tunnelmaan virittäytymisessä.