Viikinkimytologia ja maailman spiritualistinen evoluutio

 Kuten edellisen kerran hänen kirjaansa The Sacred History käsitellessäni kerroin, Jonathan Blackin mukaan maailman ja universumin historia ja kehitys on aiheutunut Jumalan lähettämistä ajatuksista, jotka saavat enkelten hahmon. Kirjassa Black harrastaa vertailevaa mytologiaa ja toteaa, että eri kulttuureissa maailmalla eri enkelit ovat olleet keskeisiä. Kun antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille keskeinen oli enkeli Jupiter, pohjoisen Euroopan kansoille tärkeämpi taas oli enkeli Merkurius, jonka he tunsivat nimellä Odin.

Nykyisin Odin muistetaan lähinnä viikinkien jumalana, mutta hän kuului myös muinaisgermaanien mytologiaan ja häntä palvottiin Manner-Euroopassa ja Englannissa. Odin oli jumalten kuningas, ylimystön, sodan, viisauden, runouden ja kuoleman jumala.

Odin ei saavuttanut viisauttaan ja asemaansa jumalten kuninkaana ja maailman pelastajana helpolla. Hän kärsi ja koki suuria koetuksia valmistautuakseen kohtaloaan varten. Sanotaan, että Odin ”uhrasi itsensä itselleen” lävistämällä itsensä keihäällä ja roikkumalla hirtettynä maailmanpuusta yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä. Tuona aikana hän oppi suuria viisauksia ja keksi riimut. Yhdeksän vuorokauden jälkeen hän herätti itsensä henkiin taikuudella. Kerrotaan myös, että Odin matkusti tiheän sumun läpi synkkiin luoliin oppiakseen mustilta kääpiöiltä elementtien hallitsemisen salat. Hän matkusti maailmanpuun juurille juodakseen viisauden lähteestä. Sitä vartioiva jättiläinen vaati häntä uhraamaan arvokkaimman omaisuutensa saadakseen nauttia lähteen vettä, joten Odin kaivoi ulos toisen silmänsä ja heitti sen lähteeseen.

Odinin tarinassa voi nähdä yhteyksiä myös kristillisyyteen. Maailmanpuussa roikkumisesta tulee tietenkin mieleen Jeesuksen roikkuminen ristillä, kärsiminen hyvien asioiden saavuttamisen vuoksi. Ehkä pahan metafysiikka, jossa liha nähdään alempiarvoisena ja voitettavana asiana ja kärsimystä ihannoidaan, ei syntynytkään vasta kristinuskon myötä ja ollut heidän omaa keksintöään, kuten jotkut kristinuskon arvostelijat ovat väittäneet.

Viikinkimytologian vastine kristinuskon langenneelle enkelille Luciferille on jumalien kanssa asunut Loki, joka otti puolisokseen naispuolisen jättiläisen, jumalien vihollisen, joka synnytti liiton seurauksena kolme hirviötä. On mielenkiintoista, miten eri uskonnoissa ja mytologioissa pahuus on saanut henkilöityneen muodon, jota vastaan muut jumalat ovat käyneet taistelua, joka on kuvastanut ihmisen pyrkimystä pysyä kaidalla polulla. Ajatuksen monomyytistä, eri kulttuurien myyteissä samanlaisena toistuvasta juonikuviosta on tehnyt kuuluisaksi amerikkalainen antropologi Joseph Campbell.

Black näkee Viikinkimytologiankin jumalat enkeleinä, jotka olivat maailman kehityksen agentteja. Hänen mielestään tällainen idealistinen maailmankuva ei välttämättä ole tieteen vastainen. Black vetoaa luonnonvalinnan teorian itsenäisesti yhtä aikaa Darwinin kanssa keksineeseen Alfred Russell Wallaceen, jonka mukaan evoluutiota ohjasivat luovat älyt, jotka hän yhdisti enkeleihin. Blackin mukaan nykyisen valtavirtatieteen materialistinen maailmankuva on vajavainen, eikä kykene vastaamaan esimerkiksi tietoisuuden ja elämän synnyn kaltaisiin keskeisiin kysymyksiin.

Blackille maailma on täynnä älyä ja kaikella on mieli ja tarkoitus. Emme ole täällä sattumalta, aineellinen maailma on luotu kannattelemaan kasvimaailmaa, joka taas on olemassa pitääkseen hengissä eläinmaailmaa. Kaiken kruununa on inhimillinen mieli. On mielenkiintoista, miten Black tulee jokseenkin holistisesta ja idealistisesta lähtökohdastaan dualistiseen ja antroposentriseen johtopäätökseen, jossa ihminen on kaiken tarkoitus ja mitta, luomakunnan kruunu. Black esittää vastaväitteen tätä näkemystä vastaan sanomalla, että maailmassa olevat merkitykset, suhteet ja ominaisuudet ovat luoneet meidät, emme ole heijastaneet niitä maailmaan niin kuin arvostelijat väittävät. Itse kuitenkin uskon, että jos mieli tai merkitys on osa kaikkea, on se ihmiselle osittain tavoittamattomissa olevaa, dualistisen ajattelumme ulkopuolella.

L. Ron Hubbard ja dianetiikka

 L. Ron Hubbard (1911-1986) onnistui siinä, mistä monet nojatuolifilosofit ja harrastelijakirjoittajat haaveilevat: spekulatiivisilla, näennäisesti tieteelliseen muotoon puetuilla kirjoituksillaan hän perusti oman uskonnollisen liikkeen ja tuli miljonääriksi ja palvotuksi seuraajiensa keskuudessa. Tämä oli melkoinen suoritus mieheltä, joka aloitti uransa opiskeltuaan yliopistossa matematiikkaa kirjoittamalla science fiction novelleja kioskilehtiin.

Hubbardin perustama uskonto on skientologia. Se on tullut tunnetuksi amerikkalaisista julkkisjäsenistään ja kohuotsikoista jotka kertovat kiristyksestä, veronkierrosta ja muista väärinkäytöksistä.

Skientologia lähti liikkeelle dianetiikasta, Hubbardin kehittämästä terapiamenetelmästä. Dianetiikka ei lupaa parantaa ainoastaan henkisiä ongelmia, vaan väittää myös, että suurin osa ihmisen fysiologisista vaivoista on luonteeltaan psykosomaattisia ja parannettavissa dianetiikan avulla; Hubbardin kirjassa Dianetiikka – Nykyajan tiede mielen terveydestä, väitetäänkin menetelmän parantavan vaikkapa likinäköisyyden ja tekevän ihmisestä huomattavassa määrin pitkäikäisemmän.

Hubbard kirjoitti kirjansa 1950-luvulla, aikana, jolloin psykiatria oli vielä hyvin kehittymätöntä. Tehokkaita ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiä psyykelääkkeitä ei ollut vielä markkinoilla ja mielen sairauksia hoidettiinkin sairaaloissa sähköshokeilla tai vielä drastisemmin lobotomialeikkauksilla. Terapiassa ei oltu vielä kokonaan vapauduttu Freudin villeimmistä psyyken laeiksi korottamista ajatuskuluista. Aika oli siis hyvin otollinen mielenterveyttä koskeville uusille ideoille – alalla ei ollut uskottavaa vakiintunutta tieteellistä auktoriteettia, joka olisi voinut uskottavasti kumota spekulatiiviset teoriat.

Hubbardin teoria lähti toisaalta liikkeelle freudilaisesta tiedostamattoman teoriasta ja neurooseja ja komplekseja koskevasta tiedosta (vaikka tätä ei missään kohti kirjaa myönnetäkään – siinä ei ole ollekaan lähdeviitteitä, ja Hubbard vetoaa vain tutkimuksiin, joita hän väittää itse tehneensä ja jotka vaikuttavat keksityiltä), ja toisaalta tuon ajan uusinta uutta edustavien tietokoneiden tietojenkäsittelyn mallista. Hubbard kuvaa ihmisen mielen toimivan kuin tietokone – viisikymmentäluvun reikäkorteilla toimiva kömpelö tietokone. Toisaalta ihminen ei ole pelkästään rationaalinen olento, vaan hänellä on myös freudilainen, tiedostamaton puolensa.

Hubbard näki ihmisen psyykkisten ongelmien syntyvän tiedottomuuden hetkistä, jolloin tiedostamaton reaktiivinen malli ottaa vallan. Se kirjoittaa muistiin kuvauksen tuona tiedottomuuden hetkenä ihmisen ympärillä tapahtuneista asioista, ja tästä muistijäljestä syntyy engrammi, eräänlainen bugi ihmisen koodissa, joka aiheuttaa epätervettä käytöstä ja henkistä haittaa. Dianetiikka parantaa ihmisen käymällä läpi noita tiedottomuuden hetkiä kunnes niiden psyykkinen varaus on poistunut ja ne eivät enää vaikuta ihmiseen.

Dianetiikka ei lupaa apua pelkästään psyykkisistä sairauksista kärsiville. Se lupaa tehdä myös henkisesti terveestä ihmisestä vielä paremman version, clearin, jonka potentiaali ja kyvykkyys on normaaliin ihmiseen verrattuna samankaltainen kuin normaalin ihmisen suhde mielisairaalapotilaaseen.

Terveellä ihmisellä ei tietenkään ole helposti löydettäviä engrammeja. Dianetiikka ei tästä kuitenkaan lannistu. Sen tärkeimpiä valttikortteja tällaisessa tapauksessa on teoria prenataalisista muistijäljistä – ajatus, että sikiöaikana lasta odottavalle äidille tapahtuneet asiat jäävät tietyllä solutasolla lapsen muistiin. Tämä on eräänlainen dianetiikan perisynti – se tarjoaa lunastusta puutteellisuudesta, joka vaivaa meitä kaikkia, vaikka emme sitä aina tiedostaisi. Hubbardin mukaan prenataalisia engrammeja aiheuttivat etenkin aborttiyritykset. Teoriansa kahjoudesta huolimatta hän osuikin tietynlaiseen hermoon vetoamalla aikansa länsimaisen yhteiskunnan neurooseihin, jotka liittyivät ehkäisyn puutteeseen. Dianetiikka tarjosi myös hyvän opin kultin perustamiselle, siinä oli suuri potentiaali kääntää potilaansa vanhempiaan ja muuta lähipiiriään vastaan ja tehdä hänet riippuvaiseksi terapian tarjoajista.

Jonathan Blackin hengellinen historia

 Tietoteoreettisella idealismilla on nykyisin filosofiassa tai tieteen maailmassa hyvin vähän puolustajia. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla on totuttu tarkoittamaan ihanteellisuutta ja tinkimättömyyttä, mutta filosofiassa käsite tarkoittaa jotain aivan muuta: käsitystä, että todellisuus on perimmäiseltä olemukseltaan henkinen.

Kirjailijanimellä Jonathan Black paremmin tunnettu Mark Booth on yksi nykyajan harvoista näkyvistä ja tieteellisen taustan omaavista idealismin puolustajista. Booth on opiskellut Oxfordin yliopistossa filosofiaa ja teologiaa. Hän on työskennellyt pitkään kustannusmaailmassa ja noussut myöhemmin julkisuuteen ja best seller-listoille kirjoillaan The Secret Historyof the World, joka käsittelee maailmanhistoriaa salaseurojen näkökulmasta katsottuna ja The Sacred History – How angels, mystics and higher intelligence made our world, jonka lukemisen olen juuri aloittanut.

The Sacred History käsittelee yliluonnollisen osuutta maailmanhistoriassa aina maailman synnystä nykymaailmaan. Siinä Booth tulkitsee maailmanuskontoja ja mytologisia tarinoita esittäen kuvauksen maailmanhistoriasta, jossa henki on ollut alkuunpaneva ja vaikuttava voima. Booth näkee mystikot ihmiskunnan silminä henkiseen maailmaan, joka on limittäinen materiaalisen maailman kanssa, mutta näkymätön mystista visiota omaamattomille ihmisille.

Booth lähtee liikkeelle maailman synnystä, alusta jolloin ei ollut aikaa, avaruutta eikä materiaa. Tiedemiesten mukaan tuolloin ei ollut muuta kuin ei-mitään, mutta Boothin mukaan maailmankaikkeus koostui tuolloin jumalan mielestä. Luominen lähti liikkeelle siitä, kun jumala alkoi ajatella. Jumalan ajatusten aallot koostuvat miljoonista enkeleistä, jotka vähitellen muodostavat maailmankaikkeuden, kaiken sen materian ja hengen jonka ympärillä elämme ja josta maailmamme on kehittynyt. Booth näkee ajatukset elävinä olentoina, joilla on tietynasteinen itsenäinen olemassaolo ja elämä; hän huomioi, että pohjimmiltaan kaikki rukoilevat ihmiset uskovat jollain tavalla tähän käsitykseen.

Maailman kulttuureissa ja uskonnoissa on useita erilaisia kuvauksia maailman synnystä tai luomisesta. Booth ei kirjassaan oikeastaan perustele, miksi hän uskoo tähän tietynlaiseen mytologiaan aiheesta. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tämä ei ole tiukkoja kriteereitä täyttävä tieteellinen tai filosofinen teos; tekstissä ei ole juurikaan lähdeviitteitä ja Booth ei perustele metodologiaansa, sitä, miksi hän on päätynyt tietynlaisiin tulkintoihin tai valinnut tulkittaviksi tietyt mytologiat tai tarinat. Ehkä tässä näkyy juuri Boothin perimmäinen idealismi: hän uskoo mielen ja ajatusten absoluuttisuuteen ja ensisijaisuuteen. Jos Mark Boothin mielessä on syntynyt ajatuksia, joissa maailmanhistoria on edennyt tietyllä tavalla, täytyy tuon tarinan olla totta absoluuttisella tasolla ja hänen ajatuksensa riittävät siitä todisteeksi. Ensimmäisessä luvussa Booth puolustelee tulkintaansa kertoen saaneensa sille tukea keskusteluissaan erään mystikon kanssa, joka on keskustellut enkelten kanssa koko elämänsä ja konsultoinut enkeliasioissa jopa Roomaa ja Dublinilaisen yliopiston teologian laitosta.

Myytit ovat sitä, millaisina ne meille tällä hetkellä näyttäytyvät, ja niiden merkityksessä on kyse siitä, miten ne tulkitaan – näille asioille on vaikea antaa absoluuttista, subjektiivisuudesta vapaata merkitystä. Täten Boothin metodi on tietyllä tasolla hyvinkin perusteltu. Olen aina ollut kiinnostunut idealismista ja sen puolesta esitetyistä argumenteista, ja Boothin kirja tarjonnee kevyen ja viihdyttävän lähestymistavan aiheeseen ja mytologioihin.

Enkeleiden kanssa kommunikoiva tiedemies John Dee

 John Dee (1527-1609) oli englantilainen matemaatikko, maantieteilijä, okkultisti, astronomi ja astrologi. Dee oli yksi aikansa oppineimmista ihmisistä. Hän luovi tieteen ja magian välillä aikana, jolloin nuo kaksi tiedon aluetta olivat juuri eroamassa toisistaan.

Dee syntyi Lontoossa rikkaaseen kauppiassukuun. Etuoikeutetun asemansa takia hän sai hyvän koulutuksen. Hän suoritti maisterintutkinnon Cambridgen yliopistosta 21-vuotiaana ja sai heti paikan luennoitsijana. Parikymppisenä hän luennoi täysille saleille matematiikasta Pariisin yliopistossa. Dee oli huippulahjakkuus ja yleisnero. Hän teki monia keksintöjä esimerkiksi navigaatiossa. Hovin neuvonantajana hän suositteli esimerkiksi Pohjois-Amerikan valtaamista siirtokunnaksi briteille ja loi brittiläisen imperiumin käsitteen.

Elisabeth I:n astuessa valtaistuimelle 1558 Deestä tuli hovin neuvonantaja astrologisissa ja tieteellisissä asioissa, asema, jossa hän toimi kaksi vuosikymmentä. Dee muun muassa valitsi kuningattaren kruunajaisille astrologisesti suotuisan päivämäärän.

Dee uskoi kaiken luodun olevan pohjimmiltaan yhtä. Hän oli harras kristitty, mutta hänen uskonnollisuuttaan värittivät hermetistiset ja platonis-pythagorealaiset ajatukset. Dee uskoi, että numerot olivat kaikkien asioiden perusta ja avain tietoon. Hermetismistä hän sai ajatuksen, että ihmisellä oli kyky jumalaiseen voimaan, mitä hän kykeni käyttämään matematiikan kautta. Hänen tavoitteenaan oli luoda yhdistynyt maailmanuskonto sovittamalla protestanttien ja katolisten kiistat ja luomalla uusi yhtenäinen teologia.

1580-luvulle tultaessa Dee alkoi olla tyytymätön menestykseensä luonnon salaisuuksien oppimisessa ja vaikutusvallan ja tunnustuksen saamisessa. Hän alkoi etsiä yliluonnollisia keinoja mystisen tiedon saavuttamiseen. Dee alkoi olla yhteydessä enkeleihin, jotka paljastivat hänelle jumalaista tietoa kristallipalloa katselevan meedion kautta. Deen mukaan enkelit sanelivat hänelle useita kirjoja.

Sessiot yhteydessä enkeleihin käytiin hyvin kristillisessä hengessä, ja Dee uskoi niiden olevan koko ihmiskunnan hyväksi. Dee ja hänen meedionsa Edward Kelley tunsivat hyvin käytännöllisen kabbalan ja renessanssi-maagikko Henry Cornelius Agrippan luoman enkelimagian. Agrippa oli koonnut numero- ja kirjaintaulukoita enkelien paikallekutsumiseksi, joita Dee ja Kelley hyödynsivät. Kelley vaelsi tuonpuoleisissa maailmoissa ja kommunikoi niiden asukkaiden kanssa; Dee esitti hänen kauttaan enkeleille kysymyksiä, joiden avulla hän toivoi saavansa tietoa maailmankaikkeuden salaisuuksista. Kelleyn viestien avulla hän rakensi kokonaisen kosmologian enkelien ja demonien asuttamista tuonpuoleisista maailmoista.

Dee uskoi vilpittömästi enkelien kanssa kommunikointiin, mutta Kelleytä monet ovat epäilleet huijariksi. Vuonna 1587, kun kaksikko oli kiertämässä Eurooppaa sessioitaan tehden ja mesenaatteja etsien, Kelley kertoi sessiossa saaneensa hengiltä viestin, että kaksikon tulisi jakaa kaikki omaisuutensa, mukaan lukien vaimonsa. Uskotaan, että Kelley kertoi tämän viestin, koska hänestä oli tulossa tavoiteltu alkemisti, ja hän halusi lopettaa kaksikon yhteistyön ja keskittyä omaan uraansa. Dee kuitenkin uskoi lujasti enkelikommunikoinnissa saatuihin viesteihin ja suostui pyyntöön, vaikkakin vastentahtoisesti. Pian pyynnön toteuttamisen jälkeen miesten yhteistyö päättyi. Dee palasi Englantiin ja yhdeksän kuukautta tuon kohtalokkaan session jälkeen hänen vaimolleen syntyi lapsi, jota Dee toki kasvatti kuin omaansa.

Dee edusti aikansa ajattelun huippua. Hän näki matematiikan avaimena tieteen kehitykseen ja oli tässä suhteessa ehkä jopa modernimpi kuin Francis Bacon. Häntä ajoi vilpitön halu saada tietoonsa universumin salaisuudet, joka tuolloin tarkoitti sekä meidän nykyisin tieteinä että taikauskona pitämiimme tietämyksen aloihin tutustumista.

 

Chögyam Trungpan hullu viisaus

Chögyam Trungpa (1939-1987) on yksi tunnetuimmista, mutta myös kiistanalaisimmista ja ristiriitaisimmista länsimaissa vaikuttaneista buddhalaisista opettajista. Trungpa syntyi ja kasvoi Tiibetissä, missä hänet todettiin tulkuksi, korkea-arvoiseksi perimyslinjan laman jälleensyntymäksi. Vuonna 1959, Kiinan valloittaessa Tiibetin, hän joutui kuitenkin jättämään kotimaansa. Trungpa ja hänen seurueensa kestivät eeppisen, yhdeksän kuukautta kestäneen pakomatkan Himalajan yli, jonka aikana he muun muassa joutuivat ruoan puutteessa syömään nahkaiset vyönsä ja laukkunsa ennen kuin pääsivät turvaan Intiaan.

Intiassa Trungpa alkoi opiskella englantia. 60-luvun alkupuolella hän muutti Britanniaan saatuaan stipendin uskontotieteen opiskeluun Oxfordin yliopistossa. Hän perusti Skotlantiin meditaatiokeskuksen, josta tuli myöhemmin ensimmäinen tiibetinbuddhalainen luostari länsimaissa. Vuonna 1970 hän muutti oppilaidensa kutsusta Yhdysvaltoihin.

Kokemukset lännessä muuttivat Trungpaa ja hänen maailmankatsomustaan. Erityisen merkittävä oli Skotlannissa koettu liikenneonnettomuus, joka jätti Trungpan osittain halvaantuneeksi. Kaiken summana Trungpa luopui munkin valoistaan ja jatkoi uraansa maallikko-opettajana. Maallistuminen näkyi myös maailmankatsomuksessaan ja toiminnassaan: kunnioitettu opettaja joi alkoholia, poltti tupakkaa, harrasti seksiä oppilaidensa kanssa ja toimi kaikin puolin hämmennystä herättävällä ja normeja rikkovalla tavalla.  Trungpan epätavanomainen tyyli iski liberalisoituvan länsimaisen kulttuurin hermoon ja teki hänestä kuuluisan ja ihaillun, mutta lopulta hänen elämäntyylinsä johti ennenaikaiseen kuolemaan 48-vuotiaana.

Luin äskettäin uudestaan Trungpan tunnetuimman teoksen Henkisen materialismin ylittäminen. Luin kirjan ensimmäisen kerran joitain vuosia sitten harjoittaessani lähinnä pelkästään zen-buddhalaisuutta. Pidin sitä silloin yhtenä parhaista lukemistani buddhalaisista kirjoista. Nyt, laajennettuani henkistä kenttääni ja harjoitustani, kirja tuntuu edelleen puhuttelevalta ja tärkeältä kaikille henkisestä kehityksestä kiinnostuneille.

Materialismi kirjan otsikossa ei viittaa filosofian ontologiseen kantaan, vaan asenteeseen suhteessa objekteihin. Kun aineellisessa materialismissa kerätään tavaraa ja nähdään aineellinen menestys elämäntehtävänä ja korkeimpana päämääränä, henkisessä materialismissa keräilemme henkisiä opetuksia ja filosofiaa kuin tavaroita hyllyllemme. Koristamme niillä persoonaamme, mutta samalla sodimme egosta luopumista julistavia opetuksia vastaan käyttämällä niitä minuutemme rakennuspalikoina.

Trungpa vaatii opetukset tosissaan ottavia ihmisiä luopumaan kaikista käsityksistään ja suuntaamaan kohti pettymystä ja toiveista luopumista, sillä se on egottomuuden tie. Hänen opetuksensa keskiössä on pitkälle viety ei-dualismi, kaikesta kaksinaisuudesta luopuminen. Meidän tulee antautua hetkelle ja opettajalle; kun tavoittelemme jotakin, vahvistamme samalla egoamme – on minuus ja kohde tulevaisuudessa, johon se suuntautuu. Pitää luopua myös pyhyyden käsitteestä – valaistuneelle ihmiselle ei ole olemassa pyhiä ja maallisia, tavoiteltuja ja kartettavia asioita, vaan kaikki asiat maailmassa ovat samalla tavalla pyhiä ja valaistuneen ihmisen kaikki toiminta on pyhää.

Trungpan tiibetinbuddhalainen tausta näkynee selvimmin siinä, että kirjassa käsitellään paljon opettaja-oppilas suhdetta ja oikeaa suhtautumista guruun. Aihe oli varmasti Trungpalle läheinen ja tärkeä hänen yrittäessään sopeutua palvotun ja jalustalle nostetun opettajan rooliin. Epäsovinnaisella käytöksellään hän pyrki murtamaan ihailun kahleet ja näkemään opettaja-oppilas-suhteen uudessa valossa. Tämä oli varmasti hyödyllistä monelle oppilaalle, jotka olivat tottuneet näkemään buddhalaiset opettajat jonkinlaisina pyhinä yli-ihmisinä, joilla ei ollut inhimillisiä tarpeita ja haluja. Toisaalta epäsovinnainen käytös on yksi tapa korostaa itseään ja omaa erityisyyttään. Saattoi olla, että Trungpa jäi tämän epäsovinnaisen opettajan roolin vangiksi ja se maksoi lopulta hänen henkensä. Oliko hän hyvä opettaja? Kysymykseen on mahdotonta vastata, kun ei ole itse kokenut hänen preesensiään ja vuorovaikutusta opetustilanteissa. Henkisen materialismin ylittäminen on kuitenkin loistava kirja, jota voi suositella kaikille ihmisenä kehittymisestä ja henkisestä polusta kiinnostuneille.

Jokapäiväinen ja esoteerinen kohtalo

 

Ajatus kohtalosta, että ihmisen elämänkulku on ennalta määrätty tai sidottu voimiin jotka ovat hänen hallintansa ulkopuolella, on yhtä vanha kuin inhimillinen kulttuuri ja ajattelu. Se oli primitiivisen uskonnon synnyn taustalla, kun ihmiset uhrilahjoilla ja muilla maagisilla rituaaleilla pyrkivät lepyttämään vihaisia jumalia tai lahjomaan onnettaria suosiollisiksi.

Kohtalo ja siihen vaikuttaminen ovat keskeisiä aiheita monissa esoteerisissa perinteissä ja käytänteissä. Nykyaikana näkyvin esimerkki lienee new age ja siihen liittyvät ennustajat ja etenkin astrologia. Kohtalo on esoteerisista käsitteistä varmaan jokapäiväisin - ihmiset, jotka eivät millään tavalla miellä olevansa okkultisteja tai esoteerisesta kiinnostuneita, saattavat sanoa uskovansa kohtaloon. Käsitteen käytöstä jokapäiväisessä kielenkäytössä voisi varmaankin tehdä monenlaisia tutkielmia. Toisaalta ihmiset uskovat olevansa vapaita, mutta jotkut asiat ovat kohtalon sanelemina merkittävämpiä osia heidän elämänkulkuaan ja tavallaan valinnan ulkopuolella. Tässä on mielenkiintoinen paradoksi – jos kohtalo on olemassa, miksi se määräisi vain tietyistä asioista?

Olen nyt lukenut Christopher Voglerin kirjaa The Writer’s Journey – Mythic Structure for Writers. Kirjassa Hollywoodin käsikirjoitusbisneksessä uransa tehnyt Vogler analysoi ja neuvoo tarinan luomista myyttien pohjalta. Voglerin teesi on, että kulttuurissamme sankarin tarinan kulkua säätelevät tietyt myyttiset lainalaisuudet, jotka ovat yhtä vanhoja kuin kulttuurimme. Ehkä kohtalon käsite on osa tällaista myyttistä rakennetta, joka ohjaa käsityksiämme toivotusta ja tapahtuneesta elämänkulusta.

En allekirjoita jokapäiväisiä käsityksiä kohtalosta. Kuitenkin varmaan uskon jonkinlaiseen kohtaloon, sillä pidän valinnanvapautta suurimmaksi osaksi harhana. Emme voi kontrolloida sitä, mitä olemme, mitä teemme ja mitä meille tapahtuu. Maailmankaikkeudessa kaikki on välttämättömyyden determinoimaa tai ainakin satunnaisilmiöiden lakien mukaista. Vapaa tahto on käsitykseni mukaan lähinnä mielen luoma illuusio, ja käsittääkseni aivotutkimuksen uusimmat tulokset tukevat tätä käsitettä.

Jos aika on neljäs ulottuvuus, voidaan neliulotteista universumia tarkastella noiden ulottuvuuksien ulkopuolelta entiteettinä, johon sisältyy paitsi sen fyysinen aines, myös tuon aineen ja elämän muutos ja historia syntyineen ja loppuineen. Lapsuudessani tuollaiset mietteet tekivät minut raskasmieliseksi ja pahoinvoivaksi.

Suurin osa ennustajista, profeetoista ja muista tulevaisuuden näkijöistä on varmasti huijareita tai vain harhautuneita ihmisiä, hulluja, jotka ohjaavat muita harhautuneita ihmisiä. Suhtaudun hyvin skeptisesti perinteisiin povauksen menetelmiin, kuten astrologiaan ja kristallipalloihin. Fiksusti tehdyillä ennustuksilla voi olla kuitenkin ihmisen tietoisuutta avartava vaikutus joka voi johtaa viisauden lisääntymiseen ja parempiin valintoihin. Vaikkapa tarot-korttien tai I Chingin konsultoiminen tuottaa parhaimmillaan sopivalla tavalla monimutkaisia ja avoimia ennustuksia, jotka saavat ihmiset pohtimaan tilannettaan ja tulevaisuuden vaihtoehtojaan.

Mielestäni karman käsite yksi järkevimpiä ja viisaimpia tapoja käsittää ihmisen elämän ennalta määräytyneisyys, se, miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ja tahdon vapaus. Karma ei tarkoita, että olisimme tiukasti ennalta määrätyn kohtalon vankeja, vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti syyn ja seurauksen lakia. Teoillamme ja sillä, mitä ajattelemme ja puhumme, on vaikutusta siihen, miten asiat kehkeytyvät. Vaikka emme ole vapaita sanan jyrkimmässä merkityksessä, voimme vaikuttaa karmaamme tiedostamalla tekomme. Viisaus ja tietoisena oleminen on lähimpänä vapautta, mitä tulemme koskaan pääsemään.

 

 

Saatana ja buddhalainen metafysiikka

Saatanasta on kulttuurissamme vallalla vahva tietynlainen stereotypia. Tämä arkkityyppi helvettiä hallitsevasta ja ihmisiä pahuuteen houkuttelevasta paholaisesta ei kuitenkaan vastaa edes kristinuskon ja raamatun – mistä sen yleisesti oletetaan olevan peräisin – kuvausta tuosta jumalan vastavoimasta.

Saatana edustaa kulttuurisesti pahaa, se on yhtä epämääräisen hyvän käsitteen metafyysinen vastakohta. Yleinen väärinkäsitys on sekoittaa keskenään saatananpalvojat ja satanistit. Saatananpalvojille saatana on todellinen ja olemassa oleva jumalhahmo, jota he palvovat. Satanisteille taas saatana on vertauskuvallinen hahmo, heille raamatun kertomus saatanasta on allegoria ja nimeämällä itsensä Saatanan mukaan he ilmaisevat kristinuskon vastaisuuttaan ja vastakohtaisuutta sille.

Satanistit uskovat arvoihin, joiden he näkevät olevan vastakkaisia kristinuskolle. Perinteisesti tällaisina arvoina on nähty muun muassa yksilöllisyys, nautinnon tavoittelu ja ruumiillisuus. Satanismikin saa kuitenkin hyvin monenlaisia ilmenemismuotoja.

Oodi-kirjastossa käydessäni löysin rajatietokirjojen joukosta pienen mustakantisen kirjasen, joka vaikutti takakantensa puolesta mielenkiintoiselta. Kirjan nimi oli Fohat, ja sen on julkaissut Azazelin tähti-nimiseen suomalaiseen seuraan kuuluva nimimerkki Henry Nox Viides askel-nimisen, esoteeriseen kirjallisuuteen erikoistuvan pienkustantamon kautta.

Fohat on käsite, jota Blavatsky käytti merkitsemään primääriä elinvoimaa, joka saa atomit eloon. Teosofiaan hän oli omaksunut sen tiibetinbuddhalaisuudesta. Azazelin tähti onkin seura, jonka oppi rakentuu osittain teosofian pohjalle. Seura yhdistää kuitenkin erilaisia, perinteisesti vastakkaisina pidettyjä henkisen elämän muotoja. Se eroaa puhdasoppisesta teosofiasta Saatanan merkityksen korostamisessa. Fohat-kirjanen onkin esitys satanismin filosofiasta – takakannen mukaan – tantrisena oppirakennelmana.

Kirjassa minulle uutta ja yllättävää tähän mennessä lukemaani okkultistiseen kirjallisuuteen verrattuna oli synkretismi, jossa tärkeässä osassa oli buddhalaisten käsitteiden omaksuminen kuvaamaan kirjoittajan satanistista maailmankuvaa. Kirjassa saatanaa ei nähdä kristinuskon prinsiippien vastakohtana ainoastaan moraalisena, vaan myös metafyysisenä vastakohtana. Saatana on osa täyttä elämää ja maailmaa – ilman kuolemaa ei ole elämää eikä valoa ilman pimeyttä. Ihmisyydessä kietoutuvat toisiinsa valo ja varjo, merkitys ja merkityksettömyys. Nirvana on olemassa vain samsaran keskellä

Tässä kirjan filosofia tuleekin hyvin lähelle zenin tulkintaa buddhalaisuudesta. Olen itse kokenut hyvin oikeaan osuvaksi tulkinnan, jonka mukaan zazen-meditaation tarkoituksena on kokea itsessään ja hyväksyä se, mikä jää tietoisen ja kielellisen ajattelun ulkopuolelle. Tämä tiedostamaton puoli edustaa paitsi käsitteellistämätöntä, myös kuolemaa ja sitä osaa elämästä, jota emme kykene hallitsemaan. Tavoitteena on tulla tutuksi tuon puolen kanssa ja ikään kuin sulauttaa se osaksi itseään.

Fohatissa satanistisen filosofian ja harjoituksen tavoitteena on samankaltainen vastakohtaparien yhdistäminen ja dualiteettien hävittäminen. Kirjan maailmankuva ja metafysiikka on hyvin buddhalainen ja tuo mieleen tyhjyyden käsitteen, jossa ilmiöiden ja asioiden erillisyys on pohjimmiltaan harhaa. Buddhalaisuuden kanssa yhteistä on myös näkemys hengen ja aineen yhteydestä – kirjassa on hyvä kuvaus aineesta henkenä alimmalla tasolla ja hengestä aineena ylimmällä tasolla.

Kirja on hyvin filosofinen ja teoreettinen. Siinä ei paneuduta käytännölliseen harjoittamiseen oikeastaan millään tasolla. Kielenkäyttö on hyvin mahtipontista, välillä jopa siinä määrin, että se tuntuu ylimitoitetulta viestin sisällön merkitykseen ja omaperäisyyteen suhteutettuna. Tämä kirja herätti kuitenkin kiinnostukseni Azazelin tähteä ja sen filosofiaa kohtaan, ja aionkin etsiä käsiini lisää seuran oppia käsittelevää kirjallisuutta.