Saatana ja buddhalainen metafysiikka

Saatanasta on kulttuurissamme vallalla vahva tietynlainen stereotypia. Tämä arkkityyppi helvettiä hallitsevasta ja ihmisiä pahuuteen houkuttelevasta paholaisesta ei kuitenkaan vastaa edes kristinuskon ja raamatun – mistä sen yleisesti oletetaan olevan peräisin – kuvausta tuosta jumalan vastavoimasta.

Saatana edustaa kulttuurisesti pahaa, se on yhtä epämääräisen hyvän käsitteen metafyysinen vastakohta. Yleinen väärinkäsitys on sekoittaa keskenään saatananpalvojat ja satanistit. Saatananpalvojille saatana on todellinen ja olemassa oleva jumalhahmo, jota he palvovat. Satanisteille taas saatana on vertauskuvallinen hahmo, heille raamatun kertomus saatanasta on allegoria ja nimeämällä itsensä Saatanan mukaan he ilmaisevat kristinuskon vastaisuuttaan ja vastakohtaisuutta sille.

Satanistit uskovat arvoihin, joiden he näkevät olevan vastakkaisia kristinuskolle. Perinteisesti tällaisina arvoina on nähty muun muassa yksilöllisyys, nautinnon tavoittelu ja ruumiillisuus. Satanismikin saa kuitenkin hyvin monenlaisia ilmenemismuotoja.

Oodi-kirjastossa käydessäni löysin rajatietokirjojen joukosta pienen mustakantisen kirjasen, joka vaikutti takakantensa puolesta mielenkiintoiselta. Kirjan nimi oli Fohat, ja sen on julkaissut Azazelin tähti-nimiseen suomalaiseen seuraan kuuluva nimimerkki Henry Nox Viides askel-nimisen, esoteeriseen kirjallisuuteen erikoistuvan pienkustantamon kautta.

Fohat on käsite, jota Blavatsky käytti merkitsemään primääriä elinvoimaa, joka saa atomit eloon. Teosofiaan hän oli omaksunut sen tiibetinbuddhalaisuudesta. Azazelin tähti onkin seura, jonka oppi rakentuu osittain teosofian pohjalle. Seura yhdistää kuitenkin erilaisia, perinteisesti vastakkaisina pidettyjä henkisen elämän muotoja. Se eroaa puhdasoppisesta teosofiasta Saatanan merkityksen korostamisessa. Fohat-kirjanen onkin esitys satanismin filosofiasta – takakannen mukaan – tantrisena oppirakennelmana.

Kirjassa minulle uutta ja yllättävää tähän mennessä lukemaani okkultistiseen kirjallisuuteen verrattuna oli synkretismi, jossa tärkeässä osassa oli buddhalaisten käsitteiden omaksuminen kuvaamaan kirjoittajan satanistista maailmankuvaa. Kirjassa saatanaa ei nähdä kristinuskon prinsiippien vastakohtana ainoastaan moraalisena, vaan myös metafyysisenä vastakohtana. Saatana on osa täyttä elämää ja maailmaa – ilman kuolemaa ei ole elämää eikä valoa ilman pimeyttä. Ihmisyydessä kietoutuvat toisiinsa valo ja varjo, merkitys ja merkityksettömyys. Nirvana on olemassa vain samsaran keskellä

Tässä kirjan filosofia tuleekin hyvin lähelle zenin tulkintaa buddhalaisuudesta. Olen itse kokenut hyvin oikeaan osuvaksi tulkinnan, jonka mukaan zazen-meditaation tarkoituksena on kokea itsessään ja hyväksyä se, mikä jää tietoisen ja kielellisen ajattelun ulkopuolelle. Tämä tiedostamaton puoli edustaa paitsi käsitteellistämätöntä, myös kuolemaa ja sitä osaa elämästä, jota emme kykene hallitsemaan. Tavoitteena on tulla tutuksi tuon puolen kanssa ja ikään kuin sulauttaa se osaksi itseään.

Fohatissa satanistisen filosofian ja harjoituksen tavoitteena on samankaltainen vastakohtaparien yhdistäminen ja dualiteettien hävittäminen. Kirjan maailmankuva ja metafysiikka on hyvin buddhalainen ja tuo mieleen tyhjyyden käsitteen, jossa ilmiöiden ja asioiden erillisyys on pohjimmiltaan harhaa. Buddhalaisuuden kanssa yhteistä on myös näkemys hengen ja aineen yhteydestä – kirjassa on hyvä kuvaus aineesta henkenä alimmalla tasolla ja hengestä aineena ylimmällä tasolla.

Kirja on hyvin filosofinen ja teoreettinen. Siinä ei paneuduta käytännölliseen harjoittamiseen oikeastaan millään tasolla. Kielenkäyttö on hyvin mahtipontista, välillä jopa siinä määrin, että se tuntuu ylimitoitetulta viestin sisällön merkitykseen ja omaperäisyyteen suhteutettuna. Tämä kirja herätti kuitenkin kiinnostukseni Azazelin tähteä ja sen filosofiaa kohtaan, ja aionkin etsiä käsiini lisää seuran oppia käsittelevää kirjallisuutta.

 

Yliluonnolliseksi tieteen avulla - tapaus Joe Dispenza

Henkiset piirit, etenkin new age-liike, tuntuvat janoavan tieteeltä vahvistusta sanomansa pätevyydelle. Monet uuden henkisyyden suuntaukset esiintyvät mielellään tieteellisinä koulukuntina, joiden opit ovat vain niin kehittyneitä, ettei valtavirtatiede ole vielä niitä tunnustanut. Myös oppiarvot ovat arvokasta symbolista pääomaa henkisyyden kentällä; jos lääkäri tai jonkun muun alan tohtori puhuu asioita, jotka tuntuvat vahvistavan henkisten piirien näkökulmia, nostetaan hänet jalustalle ja sanomisiaan käytetään todisteena omien uskomusten tieteellisyydestä – vaikka tiedemiehen sanoma ei liittyisi hänen oppialaansa tai perustuisi tieteelliseen tutkimukseen.

Yksi tällaisista puoskareista on kirjan Becoming Supernatural (suomennettu nimellä Yliluonnolliseksi) kirjoittaja Joe Dispenza. Kirjan kannessa Dispenzan nimen edessä on näkyvästi lyhenne DR; hän on lääkäri, tosin kiropraktikko eikä vaikkapa neurologi, jolloin hänen koulutuksensa liittyisi enemmän asioihin, joista hän puhuu. Tämä ei kuitenkaan tunnu haittaavan hänen seuraajiaan. Dispenzan kirja on keikkunut best seller-listojen kärjessä ja hän on mittavan henkisen liikkeen keulakuva. Dispenza järjestää opetuksiinsa liittyviä maksullisia työpajoja ympäri maailman eksoottisissa kohteissa ja puhutaan, että hän on monimiljonääri. Tietoja gurun henkilökohtaisesta elämästä on kuitenkin niukasti saatavilla. Hänestä ei ole edes artikkelia wikipediassa, mikä best seller-kirjailijan kohdalla on hyvin epätavallista ja kertonee hänen lakimiesarmeijansa vaikutusvallasta. Ainakin se tiedetään, että Dispenza on hyvin varakas.

Aloitin kirjan lukemisen positiivisten odotusten siivittämänä. Hyvä ystäväni O oli suositellut sitä, ja pinnallisten esittelyjen perusteella sen sanoma vaikutti mielenkiintoiselta – yhdistelmältä buddhalaisuudestakin vaikutteita saanutta henkisyyttä ja kovaa tiedettä. Odotin sisällön olevan parhaimmassa tapauksessa jonkinlaista mystiikkaa, jossa herätetään ihmisiä tiedostamaan tavallisuudessaan piilevä jumalaisuus ja yhteys kaikkeen universumiin.

Jo johdanto kuitenkin loi skeptikon naamalle märän rätin. Heti toisessa lauseessa kerrotaan esimerkkinä yliluonnollisuuden saavuttamisena taistelulajien mestarista, joka eli yli 250 vuotta.

Dispenzalle henkinen kehitys ei ole hengen ja luonteen kehittämistä, vaan biologisen organismin – ruumiisi – virittämistä saavutuksiin, joita normaali luonnontiede pitää ihmiselle mahdottomana. Hänen oppinsa takana on kyllä nähtävissä joitain oppeja, joilla on taustaa buddhalaisuudessa ja muissa vanhoissa henkisissä perinteissä. Dispenza kuitenkin kääntää vanhat käsitteet kvasitieteellisiksi new age-saduiksi. Mikä buddhalaisille on tyhjyyttä ja siitä kokemuksellisen otteen saamista on Dispenzalle kvanttitasolle siirtymistä ja yhtenäisessä kentässä vaikuttamista. Hänen harjoituksensa sisältävät muun muassa selkäydinnesteen nostamista aivoihin alaselän lihaksia supistamalla ja chakroihin, joista hän puhuu kehon energiakeskuksina, vaikuttamista tavoitteena säteillä näkymätöntä valoa ja saada käpylisäke herättämällä universumilta viestejä, jotka se välittää tavallisille aistinelimille näkymättömillä ja saavuttamattomilla taajuuksilla

Dispenzan ideologia on perinteisten, Näin saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa – self help-oppaiden viesti menestyksen tavoittelusta ja tahdon vahvistamisesta. Hänen kertomuksissaan kirjan oppien toteuttamisella saavutetusta menestyksessään toistuvat menestyminen liike-elämässä ja suurien rahasummien saavuttaminen.

Kirjan pseudotieteelliseen retoriikkaan kuuluu tieteellisiltä kuulostavien käsitteiden, kuten informaatio ja energia, käyttäminen yleiskäsitteinä, joilla ilmiöiden toiminta selitetään ja perustellaan harjoitusten vaikuttavuus. Dispenza vetoaa myös joihinkin tutkimuksiin, jotka vaikuttavat jo ensi näkemältä erittäin epäilyttäviltä tieteellisyytensä ja toistettavuutensa suhteen. ”Tieteellisiä” käsitteitä käytetään tarpeeksi yleisellä ja luovalla tasolla, jotta Dispenzan ei tarvitsisi kuvata tarpeeksi yksityiskohtaisella fysikaalisella tai kemiallisella tieteellisellä tasolla miten hänen teoriansa toimivat – joka olisi luultavasti mahdotonta. Uskomaan taipuvaiselle ja vähän koulutetulle lukijalle ne kuitenkin luonevat vaikutelman tieteellisestä tekstistä. En ole kovinkaan perehtynyt luonnontieteisiin, mutta silti näin Dispenzan väitteiden epätieteellisyyden ja perustelemattomuuden.

Dispenza on kirjoittanut myös kirjan nimeltään You Are the Placebo, Sinä olet lumelääke. En ole lukenut kyseistä teosta, mutta sen otsikko kertonee millä tavalla hänen opetuksiinsa kannattaa suhtautua, jos haluaa nähdä ne positiivisessa valossa.  Uskon, että Dispenzan opetuksista on ollut apua monille ihmisille. Monet hänen harjoituksensa ovat jonkinlaisia kehitelmiä buddhalaisesta meditaatiosta, jonka on aidosti tieteellisesti todistettu lisäävän terveyttä ja hyvinvointia. Huonosti voiville ja sairaille ihmisille on hyväksi, jos heille tarjotaan työkaluja, joiden avulla he voivat edistää terveyttään. On varmasti mukavaa tuntea värähtelevänsä ja säteilevänsä muita korkeammalla tasolla ja kokea olevansa yliluonnollinen. Tässä auttaa, jos opetukset tarjotaan tieteelliseltä vaikuttavassa paketissa. Itse en kuitenkaan pidä maallista menestystä merkkinä henkisestä kehittyneisyydestä, ja tieteen vääristäminen oman sanoman pönkittämiseksi saa minut voimaan pahoin.

 

 

 

Arvoituksia avaruudesta

Esoteeristen aiheiden ja ilmiöiden tieteellinen tutkimus on selkeästi lisääntymässä Suomessa. Yksi osoitus tästä on tänä keväänä ilmestynyt tietokirja Arvoituksia avaruudesta – näkökulmia ufouskomuksiin. Kirja on kokoelma eri kirjoittajien temaattisesti yhteen liittyviä artikkeleita, ja se on ensimmäinen suomalainen tieteelliset kriteerit täyttävä uskontotieteellinen yleisteos.

Kirja käsittelee ufoilmiöitä kansainvälisesti, mutta tuo useimmissa artikkeleissa esille suomalaisen näkökulman. Näkökulma on julkilausutusti uskontotieteellinen, mutta aihetta käsitellään myös sosiologisesta, psykologisesta, historiallisesta ja teknis-luonnontieteellisestä näkökulmasta.

Kirjassa ufot nähdään uuden henkisyyden ilmentymänä. Kun perinteinen uskonto, religion, on menettänyt otettaan ihmiselämästä, ihmiset etsivät uusia kanavia henkisten tarpeidensa toteuttamiseen. Tähän on vastannut henkisyys, spitiruality, joka ilmenee usein erilaisina new age-oppeina ja taikauskona. Toisaalta henkisyyden ilmiöissä, kuten ufouskomuksissa, vanhat uskonnolliset myytit on usein puettu vain moderniin kaapuun. Ufouskomuksissa esimerkiksi on paljon yhteistä kristillisten myyttien ja kansanomaisen keijuperinteen kanssa.

Ufot ovat aikansa ilmiöitä. Ennen tekniikan kehitystä ihmiset eivät osanneet kuvitella, millaista avaruusmatkailu tekniikan avulla voisi olla. Mystikko ja filosofi Emmanuel Swedenborg matkusti oman kertomuksensa mukaan 1700-luvulla vieraisiin maailmoihin, mutta tämä matkailu tapahtui ”hengessä”, ei avaruusraketilla tai jollain vielä kehittyneemmällä teknisellä laitteella. 1800-luvun lopulla teknologia ja luonnontiede alkoivat kehittyä hurjaa vauhtia ja avaruusmatkailustakin alettiin haaveilla inhimillisen uuden teknologian avulla. Lentokoneen synnyn myötä ihmiset alkoivat nähdä ympäri maailmaa salaperäisiä ”mysteerilentokoneita”, jotka suorittivat lentoliikkeitä, jotka tuon ajan lentokoneille olisivat olleet mahdottomia.

Ufoilmiö, sellaisena kuin me sen tunnemme, sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen Roswellin vuoden 1947 ufohavainnosta ja siitä seuranneesta mediakohusta. Psykohistorian näkökulmasta ufohavaintojen lisääntymisellä on aina ollut yhteys aikansa henkiseen ilmapiiriin. Avaruusolennot ovat nousseet pinnalle aina kiihkeän modernisaation ja muutoksen aikana, jolloin traditio on ollut kriisissä. Tällaista aikaa oli varmasti toisen maailmansodan päättymistä seuranneet vuodet samoin kuin 1960-luvun loppupuoli, jolloin uusi sukupolvi haastoi uusilla liberaaleilla arvoillaan vanhan konservatiivisen järjestyksen hakien pohjaa henkisyydelleen myös ufouskomuksista.

Ufot, avaruus ja vieraat sivilisaatiot ovat olleet osa myös perinteikkäämpää esoteriaa ja okkultismia. Esimerkiksi osa Blavatskyn suurista henkisistä mestareista, joilta hän kertomansa mukaan sai oppinsa, asui Venuksessa. Suomessa alan legendaarisista nimistä vaikkapa Aino Kassinen kertoi kohtaamisistaan avaruuden muukalaisten kanssa.

Ufosieppauksiin Suomessa ja maailmalla on aina liittynyt tietty kaksijakoisuus. Joillekin muukalaisten kohtaaminen on ollut kauhistuttavaa ja syvästi traumatisoivaa, toiset kokemus on taas ollut voimaannuttavaa ja kantava voima myöhemmässä elämässä. Joillekin sieppaus on ollut merkki siitä, että he ovat valittuja shamaaneja ja henkisiä johtajia, joiden tulee johdattaa ihmiskuntaa kohti parempaa. Muukalaisten kanssa on tietysti myös harrastettu seksiä ja jalostettu uutta kehittynyttä hybridirotua.

Kirjassa on ilmiötä yleisesti käsittelevien lukujen lisäksi myös artikkeleita joissa keskitytään tiettyyn ufoilmiöön. Erich von Däniken saa yhden artikkelin melkein kokonaan. Hän on ollut maailmalla ja Suomessa hyvin suosittu ja luettu ufoteoreetikko, joka on pyrkinyt arkeologisilla todisteilla vakuuttamaan, että avaruusoliot ovat historiassa käyneet maapallolla ja auttaneet ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä. Samassa artikkelissa käsitellään myös suomalaista kristillistä ufoperinnettä, joka on yllättävän laajaa. Tässä perinteessä Raamattu on nähty ufokontakteista kertovana kirjana.

Muita kirjassa käsiteltyjä kultteja ja suuntauksia, jotka vaatisivat omat postauksensa tullakseen kunnolla käsitellyiksi tässä blogissa, ovat esimerkiksi Urantia-kirja ja sen ympärille syntynyt liikehdintä, joka on suomessakin ollut suhteellisen laajaa. Mielenkiintoinen on luku Raëlilaisesta ufokultista, jossa sen perustaja on koonnut ympärilleen muiden kannattajien lisäksi suuren lauman viehättäviä naisia, joiden tehtävänä on tarjota kultin johtajalle seksuaalista nautintoa.

Ihmistieteellisesti kirjan vahvinta antia on varmaankin luku ufouskomusten naurettavuudesta, jossa pohditaan uskottavuuden ja naurunalaisuuden kriteereitä ja sosiaalista kontekstia. Kirjan ongelma on mielestäni kuitenkin, että se ei osaa päättää, minkä alan tutkimusta ja näkökulmaa se edustaa. Puhtaasti ihmistieteellisestä näkökulmasta ufoilmiöistä riittäisi varmasti valtavasti pohdittavaa ja kirjoitettavaa, mutta tässä kirjassa ilmiötä tarkastellaan mielestäni häiritsevästi joka välissä myös luonnontieteellisestä ja teknologisesta näkökulmasta. Esimerkiksi ufohavaintojen psykologiaa käsittelevä luku keskittyy hyvin kapeasti mekaanista havaintopsykologiaa ja ihmisen psykologisen havainnointimekanismin virhelähteitä. Loppuluvussa ihmistieteellinen näkökulma on melkeinpä sivuosassa – siinä pohditaan luonnontieteen pohjalta millaista vieras älyllinen elämä voisi olla ja käsitellään avaruusmatkailua teknologian näkökulmasta. Tämä on toisaalta alaa suomeksi ensimmäistä kertaa laajasti käsittelemään pyrkivälle kirjalle ymmärrettävää.

 

Carl Jung ja henkimaailma

Carl Jung on okkultisteille varmaankin ainakin historiallisesti tärkein psykologi. Niinpä olinkin innoissani, kun sain käsiini kirjasen hänen okkultismia käsitteleviä kirjoituksiaan, Psychology and the Occult. Kirja sisältää kirjoituksia vuodesta 1902 aina Jungin kuolinvuoteen 1960 asti.

Koko Jungin psykologinen teoria voidaan nähdä henkisyyden painotuksessaan okkultistisena. Niinpä kirjaan valittujen artikkeleiden valintakriteeri herättääkin hieman kummastusta; olin pettynyt, kun artikkelit oli valittu sen perusteella, että niissä käsiteltiin parapsykologisia ilmiöitä – spiritualismia, henkiä, selvänäköisyyttä ynnä muuta sellaista.

Ensimmäinen puoli kirjasta kuvaakin eriskummallisia, kuin kauhuromaanista repäistyltä kuulostavia ilmiöitä, kuten unessa puhumista, sivupersoonallisuuksia, automaattikirjoitusta ja henkien tapaamista. Kuvaukset ovat itsessään kirjallisuutena mielenkiintoista luettavaa, vaikka eivät tarjoakaan suuria psykologisia oivalluksia.

Alussa Jung pysytteli vielä hyvin perinteisessä tieteellisessä, naturalistisessa näkökulmassa ja selitysmallissa. Hän uskoi, että okkultistiset ilmiöt olivat selitettävissä materialistisella tieteellä ja perustuivat alitajuisiin ärsykkeisiin ja komplekseihin. Psykologiset selitykset ovat ainakin kirjan alkupuolella tylsempää luettavaa kuin kuvaukset yliluonnollisilta vaikuttavista ilmiöistä; uransa alussa Jung oli vielä kiinni perinteisessä freudilaisessa psykoanalyysissa, joka nykypäivänä vaikuttaa vanhanaikaiselta ja kehittymättömältä. En sano, että Jungin omaperäisempi myöhempi teoretisointi olisi enemmän oikeassa, mutta ainakin se oli omaperäisempää ja kiinnostavampaa.

Jung selitti uransa alkupuolla henget ja spiritismin alitajuisilla komplekseilla. Ne sijaitsivat ihmisen mielessä ja olivat osa hänen psyykettään, ne eivät siis olleet mitään todellisia ihmisen ulkopuolisia entiteettejä. Henkiä selittäessään Jung otti käyttöön myös kollektiivisen alitajunnan käsitteen. Kun yhteisö kokee merkittävän sosiaalisen, poliittisen tai uskonnollisen muutoksen vaikuttaa se kollektiiviseen alitajuntaan niin, että yhteisö voi ajautua psykoosin kaltaiseen tilaan. Henget voivat olla kollektiivisen alitajunnan kompleksien manifestoitumista yksilötasolla ihmisen todellisuussuhteen kriisiytyessä.

Myös kollektiivinen alitajunta vaatii samanlaista terapeuttista hoitoa kuin yksilön tiedostamaton. Sen ristiriidat täytyy tehdä tietoisiksi. Tätä tehtävää toteuttivat taide ja uskonto.

Jung selitti kuolleiden henget sillä, että kun ihminen poistuu keskuudestamme, alkaa hän vaikuttaa alitajunnassa.

Ikääntyessään ja oman vääjäämättömän kuolemansa lähestyessä Jung alkoi suhtautua eri tavalla todellisuuteen ja ihmisen olemukseen. Yksi kirjan loppupuolen artikkeleista käsittelee juurikin kuolemaa. Jung kiinnitti huomiota siihen, että ihmisen mieli sijaitsee fyysisessä, ajan myötä rappeutuvassa ja lopulta kuolevassa organismissa, vaikka hänen looginen ajattelunsa onkin abstraktia ja ajatonta. Rationalistiset mielipiteet muistuttavatkin tästä näkökulmasta neuroottisia komplekseja – elämä ei noudata logiikkaa ja ajattelu ja biologisen olennon kohtaama todellisuus joutuvat helposti ristiriitaan.

Vaikuttaa siltä, että ikääntyessään Jung alkoi pitää henkimaailmaa ja okkultistisia ilmiöitä hyvin todellisena. Kuolemaa käsittelevässä artikkelissa hän suoraan sanoo pitävänsä telepatiaa todellisena ilmiönä. Mieli oli yhteydessä johonkin henkiseen todellisuuteen ja näin ollen se ei rajoittunut aivoihin vaan oli ikuista.

Rotuoppia ja spiritualistista sosialismia – okkultismi ja politiikka

Pitkään valtalinjaa edustanut tutkimuslinja esoterian ja politiikan yhteydestä on sen näkeminen yhdeksi natsismin nousuun vaikuttaneeksi voimaksi. Fasistien rotuideologia oli peräisin pitkälti erilaisten esoteeristen ajattelijoiden kirjoista ja he tunsivat vetoa okkultistiseen mystiikkaan. Tämä historiallinen tulkinta oli vallalla etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin kuitenkin alaa sai toinen tutkimuslinja, missä esoteria nähtiin osana länsimaiden salattua historiaa, joka johti osaltaan 1960- ja 70-lukujen liberalisaatioon.

 Nykyisin näkemys asiasta on paljon hienojakoisempi. Ensimmäiset modernit salaseurat ilmestyivät 1700-luvulla, ja ne olivat osa nykyaikaisen kansalaisyhteiskunnan syntyä. Vihkimykselliset yhteisöt, kuten vapaamuurarit, olivat osa yhteiskunnan sisällä vaikuttavaa pienempää yhteisöä, jossa eri kansanosat, aluksi aateliset ja myöhemmin porvarit, kokoontuivat yhteen. Myös Ruotsi-Suomessa vapaamuurariloosit olivat tärkeä osa syntyvää kansalaisyhteiskuntaa ja seuraelämää 1700-luvulta alkaen.

 1800-luvun lopulla etenkin spiritualistisella liikkeellä oli merkittävä yhteys ajan edistyksellisiin poliittisiin kiistoihin, kuten työväen- ja naiskysymykseen. Spiritualismin ydinkäsitys oli, ettei ihmisen ydinolemus ollut hänen materiaalinen kehonsa, vaan henkinen sielu, joka oli kaikilla ihmisillä samanlainen.

Naisten vapautuksessa esoteerisilla liikkeillä oli oma merkittävä asemansa. Meediona toimiminen toi monille naisille julkisuutta ja arvostettua asemaa. Myös vaikkapa teosofian perustaja Madame Blavatsky oli aikansa normaaliin naisten asemaan suhteutettuna erittäin huomattavassa asemassa. Suomessa esoteria liittyy kiinteästi sosialistiseen liikkeeseen. Vaikkapa Yrjö Kallinen ja Pekka Ervasti olivat sekä sosialisteja että mukana teosofisessa liikehdinnässä.

Oikealla laidalla sata vuotta sitten vaikutti Lebensreform-liike, joka korosti luonnonmukaisuuden ihannetta – kasvisruoan syömistä, päihteistä pidättäytymistä ja voiman hakemista luonnosta. Siinä oli osansa myös teosofialla ja spiritualismilla. Kuuluisin aatetta kannattaneista henkilöistä oli Adolf Hitler.

1900-luvun oikeistolaisessa ja nationalistisessa liikehdinnässä silloin muodikkailla ja tieteellisinäkin pidetyillä rotuopeilla oli tärkeä osa. Myös ajan esoteeriset liikkeet ottivat nuo opit osaksi ajatteluaan. Esimerkiksi teosofiassa rotuopeilla oli tärkeä osa. He uskoivat seitsemään juurirotuun, jotka taas jakautuivat seitsemään alarotuun. Teosofit eivät kuitenkaan kannattaneet oikeistolaista voimapolitiikkaa. Heidän mielestään eurooppalainen imperialismi oli osoitus täkäläisen rodun heikkenemisestä, koska sen piti haalia valtaa muiden rotujen kustannuksella.

Myös suomessa elettiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kansallisen heräämisen aikaa. Suomalaiseen nationalismiin liittyi oman kansan herkkyyden ja luomisvoiman myytin helliminen. Nousevan kansan taiteilijat loivat taidetta kansallisista aiheista ja vaikkapa karelianismi korosti suomalaisten historiallista erityisyyttä. Teosofiaa käytettiin osana rotuideologiaa. Kansalliskiihkoilijoita kuitenkin kaihersi se, että kansainvälisessä rotuajattelussa suomalaisten nähtiin yleensä kuuluvan alempiarvoiseen, aasialaisperäiseen rotuun, ei parhaana pidettyyn arjalaiseen. Tähän tuli avuksi teosofia, jossa pohjoiseurooppalaisen rotumme nähtiin periytyvän Atlantikselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka kvasikielitieteellisillä teorioillaan pyrki todistamaan, että kaikki maailman sivistys on lähtöisin Suomesta.

Näyttää siltä, ettei okkultismi ole koskaan puhtaasti vasemmistolaista tai oikeistolaista. Historiasta löytyy sekä natsi- että sosialistiokkultisteja. Ihminen henkisenä olentona ei olekaan poliittinen entiteetti. Henkiseen kehitykseen johtaa monia teitä.

Zosimoksen synkretistinen alkemia

Panopoliksen Zosimos, joka tunnetaan myös alkemisti Zosimoksena, oli ensimmäisiä nykypäivänä tunnettuja alkemisteja. Hän eli 200- ja 300-lukujen taitteessa ja kirjoitti ensimmäiset tunnetut kirjat alkemiasta. Hän eli roomalaisen Egyptin eteläosassa

Yleinen käsitys alkemiasta on, että siinä oli kyse kullan valmistamisesta vähempiarvoisista materiaaleista. Tämä on varsinkin nykypäivänä yleinen harhakäsitys, joka ei tee millään tavalla oikeutta alkemistien kirjoituksille ja toiminnalle, joka oli vähintään yhtä paljon henkistä etsintää ja sielun transformaation tavoittelua.

Zosimoksen elinaikana myöhäisantiikissa monet eri uskonnot ja henkiset traditiot kilpailivat keskenään välimeren alueen maailmassa. Kristinusko oli leviämässä ja valloitti alaa juutalaisuudelta, gnostilaisuudelta ja hellenisoinuteilta Egyptin pakanoilta. Zosimoksen kirjoituksissa esiintyykin synkretistinen symboliikka, jossa Jeesuskin esiintyy allegorisena alkemiallisena agenttina. Pääosin hänen käsityksensä alkemiasta pohjautuu käsitykseen hermetistisestä ja gnostilaisesta henkisyydestä. Hänen mukaansa langenneet enkelit olivat opettaneet metallurgiaa naisille, joihin he olivat rakastuneet ja joiden kanssa he olivat menneet naimisiin.

Zosimoksen ajattelussa ulkoista aineen muutosta edusti sisäinen henkinen muutos. Hänen mukaansa henkisen kehityksen, johon alkemiakin tähtäsi, tavoitteena oli kohtalon pakeneminen vapautumalla ruumiista. Kohtalo edusti hänelle maallista ja materiaalista elämää. Tässä tulee esiin Zosimoksen magian ero muihin: kun useat muut maagikot pyrkivät vaikuttamaan maailman tapahtumiin tai ennustamaan niitä, kuten vaikkapa astrologit, hänelle tavoitteena oli henkistyminen ja vapautuminen materiaalisen maailman kahleista.

Monien mystillisten tekstien tapaan Zosimoksen kirjoitukset perustuvat oppiin kahdesta tasosta puheessa ja totuudessa. Vaikka alkemia ja alkemistiset kirjoitukset ovat pintatasolla ohjeita aineiden kemialliseen käsittelyyn ja erotteluun, niiden syvempi taso käsittelee hengen jalostamista ja muuttamista. Zosimos puhuikin kahdesta puheesta, ruumiillistuneesta ja ruumiista irronneesta.

Zosimos oli alkemiaan perehtyneelle Carl Jungille tärkeä vaikuttaja, ja hän kirjoitti tämän unistaan kertovista teksteistä tulkintoja. Monet Jungin analyyttisen psykologian käsitteet tulivat alkemiasta. Monet hänen unien tulkinnassa käyttämistään symboleista ja allegorioista esiintyivät Jungin mukaan ensimmäistä kertaa Zosimoksen unissa. Monet näistä symboleista ja tarinoista olivat allegorioita alkemian henkisistä prosesseista. Jung sai alkemiasta vaikutteita esimerkiksi ideasta kaikissa asioissa vaikuttavista toisiaan tasapainottavista voimista tai periaatteista, kuten aktiivinen ja passiivinen, feminiininen ja maskuliininen.

Alkemian edeltäjän opetukset myös perustuivat jossain määrin hänen omissa unissaan saamiinsa visioihin. Hän sai inspiraatiota myös ihastuksestaan naispuoliseen oppilaaseensa. Ihastus ei ollut tyydytettävissä fyysisesti, ja tämä sai Zosimoksen etsimään tyydytystä alkemian henkisistä prosesseista.

Zosimosta pidetään melko yksimielisesti kreikkalais-roomalaisen antiikin suurimpana alkemistina, joka nosti alan hienostuneelle tasolle liittämällä teknisiin yksityiskohtiin mystiikkaa joka tähtäsi henkiseen pelastukseen. Vaikka hänen kirjoituksistaan on säilynyt vain fragmentteja, todistavat ne silti hienostuneen synkretistisen mystikon ajattelusta.

Okkultismin tieteellistä tutkimusta Suomessa – vihdoinkin!

Esoteerisuus ja okkultismi ovat viime aikoina herättäneet yhä enemmän kiinnostusta sekä suuren yleisön keskuudessa että akateemisessa maailmassa. Muutama vuosi sitten ilmestyi Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin Valonkantajat-teos suomalaisesta okkultismista. Kirja täytti jonkinlaisen aukon ensimmäisenä suomenkielisenä esityksenä täkäläisen esoterian historiasta. Se ei kuitenkaan ollut akateeminen historiateos, vaan populaari tietoteos, joka keskittyi pitkälti mielenkiintoisten elämäntarinoiden esittelemiseen.

Tutkimuksellista aukkoa täyttää tänä keväänä ilmestynyt, Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisen toimittama, vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Kirja lienee ensimmäinen tieteellinen yleisesitys niin kutsutuista salatieteistä ja niiden harjoittamisesta maassamme. Kirja keskittyy 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikaan, jolloin okkultismi oli kaikkein valtavirtaisinta ja myös hyvin suosittua Suomessa – tuona aikana se oli tärkeä tekijän itsenäisen valtion ja kansallisen identiteetin muotoutumisessa. Aikarajaus ei kuitenkaan ole selvärajainen; historiaa pohjustetaan jo keskiajalta lähtien ja viimeisessä luvussa luodaan katsaus esoteriaan nykyajan Suomessa.

Suomalaisia on historiassa pidetty pitkään noitakansana, outona pohjoisena rotuna, joka on taipuvainen yliluonnollisiin kykyihin. Tällaisia merkintöjä löytyy eurooppalaisista teksteistä aina 1100-luvulta lähtien. Taustalla on varmasti vaikuttanut maamme syrjäinen sijainti ja heikko tietämys elinolosuhteista ja kulttuurista täällä; ihmisillä on aina tapana projisoida tuntemattomiin asioihin pelkojaan ja liioitella outoutta.

Kristillistymisen myötä kirkosta ja sen uskonnosta tuli keskeinen osa maamme henkistä pohjavirtaa. Tämä on vaikuttanut siihen, että suurin osa myös okkultistisista ja esoteerisista liikkeistä, jotka ovat saaneet täällä jonkinlaista jalansijaa, on ollut jollain tavalla kristinuskoon pohjautuvia tai ainakin teistisiä. Varhaisimpia esimerkkejä ovat 1700-luvulla Pohjanmaalla vaikuttaneet Böhmeläiset mystikot, jotka uskoivat omaehtoiseen, mystiseen näkemykseen kristinuskosta. He ovat mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten myös vähän koulutetun kansan keskuudessa on voinut jo tuolloin esiintyä omaehtoista ajattelua ja opiskelua.

Teosofia oli ehkä laajimmalle kirjan kuvaamana aikana Suomessa levinnyt esoteerinen oppi. Sekin tunnusti jollain tasolla kristinuskon totuudet, vaikka otti oppiinsa runsaasti vaikutteita muistakin maailmanuskonnoista ja mystisistä traditioista. Antroposofia ja ruusuristiläisyys taas olivat täällä jonkinlaisia haaraumia teosofiasta.  Vapaamuurarius on vielä tänä päivänäkin hyvin suosittua, ja sekin pitää perustanaan jonkinlaista jumaluskoa.

1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa okkultismi limittyi merkittävällä tavalla tieteen kanssa. Tieteen ollessa vielä monelta osin kykenemätön selittämään maailman ilmiöitä, ajateltiin okkultismin olevan osa tiedettä – henkimaailman tutkimista tieteellisen menetelmän avulla. Toisaalta monia tieteen piirin ilmiöitä, kuten sähköä, pidettiin jossain vaiheessa henkimaailman okkultistisina ilmiöinä. Jossain vaiheessa vaikutti järkevältä uskoa henkimaailmaan ja vaikkapa spiritistisiin menetelmiin; niiden ei katsottu sotivan modernin tieteellisen maailmankuvan kanssa.

Teosofia ja antroposofia katsoivat olevansa, kaiken muun lisäksi, henkeä tutkivia tieteitä. Parapsykologisia ilmiöitä tutkittiin pitkään yliopistoillakin ja niiden tutkijat pyrkivät tieteellisen menetelmän noudattamiseen. Tieteellisyys on nykypäivänäkin monien new age-oppien tapa perustella sanomansa uskottavuus – ne esittävät edustavansa uusinta tieteellistä tutkimusta vaikkapa neurotieteen saralla.

Kirja käsittelee myös mielenkiintoisesti esoterian suhdetta politiikkaan ja sen näkymistä taiteessa ja populaarikulttuurissa. Ehkä kirjoitan näistä teemoista vielä lisää tässä blogissa kirjan pohjalta.

Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa täyttää merkittävän aukon tutkimuskentässä. Tähän mennessä alan historiaa ei ole kartoitettu tieteellisessä teoksessa kunnolla. Minulle tämä oli tärkeä teos, johon tulen varmasti palaamaan jatkossakin. Olen kiinnostunut okkultismista, mutta myös saanut tieteellisen koulutuksen, joten olen kyllästynyt lukemaan harrastelijoiden kirjoittamia ”historioita” täynnä kiistämättä jäävää mytologiaa, lähdekritiikittömyyttä ja perusteettomia tulkintoja. Tämä kirja on kriittinen, mutta kuitenkin sellaista uskontohistoriaa, joka ei puutu kuvailemiensa liikkeiden oppien mahdolliseen totuudellisuuteen tai sen puutteeseen. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.