Tiedemies ja maagikko Robert Fludd

 1600- ja 1700-luvut olivat mielenkiintoista ja ristiriitaista aikaa niin tieteen kuin okkultisminkin näkökulmasta. Tuolloin keskiaikana hallinnut skolastinen filosofia alkoi väistyä ja luotiin pohja modernille tieteelliselle ajattelulle. Toisaalta magiaa pidettiin vielä hyvin todellisena ilmiönä. 1600-luku on kuuluisa noitavainoista, jotka vaativat monien viattomien ihmisten hengen. Aikakaudet suuret tiedettä edistäneet ajattelijat Francis Baconista Newtoniin ottivat kirjoituksissaan kantaa nykyään esoteerisina ja taikauskona pidettyihin asioihin, ja vaikkapa Newtonille okkultistiset tutkimukset olivat yhtä tärkeitä kuin hänen varsinainen tieteellinen työnsä.

1600-luvulla tärkeä salatieteiden kehitykseen vaikuttanut seikka oli ruusuristiläisyyden synty vuosisadan alussa julkaistujen kirjoitusten kautta.  Esoteria ja luonnontiede kävivät vuoropuhelua, jonka yksi henkilöitymä oli planeettojen ratoja tutkineen Johannes Kepplerin (jota Carl Sagan on kutsunut viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi) ja kabbalisti, astrologi ja ruusuristiläisyyden puolestapuhuja Robert Fluddin ( 1574-1637) kiivas väittely tieteellisen ja hermeettisen tiedon eduista suhteessa toisiinsa.  Fludd uskoi, että korkeammat totuudet oli helpointa selittää symboliikan avulla. Kepplerin kanssa he selittivät kilpaa toisilleen todellisuuden perimmäistä olemusta, Keppler matematiikan ja Fludd metafysiikan avulla.

Fludd opiskeli Oxfordin yliopistossa ja matkusteli laajalti ympäri Eurooppaa opiskellen aikansa tieteitä ja salatieteitä. Hän tavoitteli uraa lääkärinä. Tässä hän seurasi toisen lääkärin ja okkultistin, Paracelsuksen jalanjälkiä – vuosisata aiemmin elänäyt Paracelsus muistetaan merkittävänä okkultistina, mutta hän vaikutti myös lääketieteen ja kemian kehitykseen ajattelullaan, joka ei kunnioittanut lääketieteen ikivanhoja auktoriteetteja. Tuohon aikaan lääketieteen edistys ei ollut vielä lähtenyt kunnolla liikkeelle, ja alana opiskelu tarkoitti lähinnä antiikin klassikkojen, kuten Galenosin opiskelua; auktoriteetti oli vielä evidenssiä tärkeämpää tieteellisen mielipiteen muodostuksessa.

Paracelsuksen lisäksi Fluddille tärkeitä vaikuttajia olivat renessanssiajan luonnonmagian harjoittajat, jotka siinä kun seremoniamaagikot työskentelivät henkien houkuttelemisen parissa, pyrkivät taikuudellaan vaikuttamaan suoraan luonnonvoimiin.

Fluddin teoria luonnonvoimista oli saanut vaikutteita kabbalasta, ja siinä on nähtävissä samanlainen metafysiikka, jossa jumalainen ilmenee emanaatioina aineessa. Fluddin mukaan kaikki oli syntynyt alun perin pimeästä kaaoksesta, jota jumalainen valo sitten työsti ja synnytti maailman. Hänen mukaansa kaikki materia edusti pyhää henkeä passiivisessa muodossa.

Fluddille raamattu oli tärkeä lähde ja apuväline maailman ymmärtämiseen. Siitä hän sai tukea myös käsitykselleen mikro- ja makrokosmoksien väliseen yhteyteen maailman ja ihmisen kehon välillä: Fludd näki, että sydän oli kuin aurinko, joka lähetti Hengen maailmaan säteidensä avulla antamaan elämää. Verenkierto rinnastui siis auringonsäteisiin.  Makrokosmoksessa vaikuttavaan henkeen vaikuttivat taivaankappaleiden asema, ja tämä henki saattoi myös ulottaa vaikutuksensa mikrokosmokseen aiheuttaen tauteja ihmisen kehossa.

Fluddin ajattelu ja kirjoitukset heijastavat mielenkiintoista taitekohtaa ajattelun historiassa, missä luonnontiede ja kokeellinen menetelmä alkoivat saada jalansijaa, mutta maagisia selityksiä pidettiin hyvin yleisesti pätevinä.  Hänen tekstissään Mosaicall Philosophy esitellään varhainen, hienostumaton ilmapuntari ja viitataan sillä saatuihin koetuloksiin, mutta sitten tuloksia ja meteorologisia ilmiöitä selitetään kabbalistisella ja raamatullisella filosofialla jumalan tahtomisesta ja ei-tahtomisesta, jotka ilmenevät valona ja pimeytenä ja ovat luonnonilmiöiden takana.

Jorge Luis Borges kabbalasta

 Jorge Luis Borges (1899-1986) on varmaankin tunnetuin argentiinalainen nykykirjailija.  Borgesin tuotanto koostui novelleista, esseistä ja runoista. Hän sekoitti taitavasti ensyklopedistisella otteella esiin tuotua faktaa ja filosofiaa ja mielikuvituksellista ja surrealistista sisältöä; Borges onkin usein yhdistetty maagisen realismin perinteeseen,  vaikka hänen tuotannossaan ei kovin usein esiinnykään tuolle lajityypille ominainen kansanperinteen ja realismin yhdistelmä.

Borgesin omaperäistä todellisuutta ja kirjailijanlaatua ilmentää hyvin kokoelma The Book of Imaginary Beings, jota olen lueskellut jo pidemmän aikaa lyhyitä pätkiä kerrallaan. Kirjassa kuvaillaan tietosanakirjamaisesti erilaisia mytologioissa ja kirjallisuudessa esiintyneitä mielikuvitusolentoja.  Vaikka aihe on fantastinen, Borgesin ote on filosofinen ja faktuaalinen. Tarkastelemalla ihmisen luomia, fyysisessä todellisuudessa esiintymättömiä olentoja paljastuu mielenkiintoisia asioita ihmisen mielen rakenteesta ja kulttuurin kategorioista.

Vastikään sain luettua Borgesin viime vuonna suomennetun esseekokoelman Seitsemän iltaa. Oikeammin esseet ovat transkriptioita elämänsä jälkipuoliskolla sokeutuneen Borgesin vuonna 1977 Buenos Airesissa pitämistä seitsemästä esitelmästä. Niissä hän käsittelee maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta myös hengellisiä aiheita, kuten buddhalaisuutta ja kabbalaa. Borges hengästyttää tietomäärällään ja lukeneisuudellaan, mutta esimerkiksi buddhalaisuutta käsittelevä essee sisältää asiavirheitä ja pinnallisia virhetulkintoja, jotka saavat epäilemään suurta tietomäärää muististaan vyöryttävän Borgesin muistamien faktojen paikkaansapitävyyttä myös muissa asioissa.

Borgesin esitys kabbalasta alkaa orientalistiselta ja paikkaansa pitämättömältä vaikuttavalla väitteellä, että pyhän kirjoituksen idea olisi jotenkin läntiseen kulttuuriin idästä tullut; kirjailijan mukaan läntisessä kulttuuripiirissä oraalinen traditio on ollut hallitseva ja määrittänyt suhtautumista teksteihin.  Väitteensä tueksi hän esittää anekdootteja kreikan klassisesta kirjallisuudesta ja vaikkapa Pythagoraasta, jonka opetukset levisivät suullisesti.

En käy väittämään, että tuntisin aihetta niin syvällisesti ja laajasti, että voisin kumota yksityiskohtaisesti Borgesin väitteet. Sen kuitenkin tiedän, että lähtökohtaisesti läntinen kristinusko on logoskeskeistä – siinä sana tulee ensin, se on olemassa ennen ainetta ja on pyhä, maailmaa luova asia. Idän uskonnoissa myös suhde niiden keskeisiin teksteihin on erilainen. Kristinuskossa Raamattu on jumalan sanaa, ihmisille ylhäältä tullut laki, kun taas buddhalaisuudessa ja muissa idän viisausperinteissä opetukset ovat enemmänkin pohdintaan ohjaavia mietintöjä.

Esittelemällä pyhän tekstin käsitettä Borges johdattaa lukijan kabbalan tekstintulkintaan, jossa teksti on absoluuttista ja välittää syviä merkityksiä, joiden siitä uuttamiseksi tarvitaan välillä mielikuvituksellisiakin keinoja.  Hän esittelee lyhyesti kabbalan perusperiaatteita painottaen esseessään kuitenkin itselleen siitä tärkeitä puolia.

Keskeinen näistä on pahan (teodikean) ongelma – miksi hyvä ja kaikkivaltias jumala sallii maailmassa ilmenevän pahuuden. Borgesin mukaan kabbalistien selitys asialle on sama kuin gnostilaisilla. Jumala, joka on tavoittamattoman määrittelemätön ja inhimillisen ymmärryksen tavoittamattomissa, ei itse luonut maailmaa, vaan sen loi hänestä polveutuva olento. Maailma on jumaluuden emanaatioiden ilmentymä ja siinä taistelevat ristiriitaiset voimat, jotka saattavat edustaa ikäviä voimia, mutta samalla tekevät maailmasta monipuolisemman ja rikkaamman, ehkä jopa täydellisemmän.

Borges tuo melko selkeästi esiin mielipiteensä, että kabbala on typeryyttä ja taikauskoa. Hän kuitenkin painottaa, miten sen tutkiminen kertoo henkisestä edistyneisyydestä. Tämä kuvastaakin hyvin suuren kirjailijan tavasta välittää viisautta, jossa tosiseikat ja logiikka olivat vain välineitä syvällisemmän todellisuuden kuvaamiseen. Tässä valossa Borgesin mahdolliset asiavirheetkin ovat merkityksettömiä.

Marjo Kaartisen spiritistinen istunto

 Esoterian tutkimus on suomalaisessa akateemisessa maailmassa viime vuosina saanut uudella tavalla näkyvyyttä ja tilaa. Käsittelin jo aiemmassa postauksessani artikkelikokoelmaa Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, mikä yllätti positiivisesti. Artikkelikokoelman synnyn taustalla on Koneen säätiön rahoittama monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan uskonnollisuuden murrosta ja esoteriaa suomalaisen sivistyneistön piirissä 1880-luvulta 1930-luvulle.

Samaan tutkimushankkeeseen liittyy vasta lukemani Marjo Kaartisen kirja Spiritistinen istunto. Kaartinen on kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa. Edellisen lukemani hankkeeseen liittyvän kirjan korkea taso ja Kaartisen kovista akateemisista meriiteistä kertova professorin arvo asettivat kirjaan liittyvät odotukset korkealle.

Kirja kertoo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suositusta spiritismistä mikrohistoriaan kallellaan olevalla käsittelytavalla.  Se ottaa lähempään tarkasteluun Suomessa 1893 vierailleen spiritistin Madame d’Esperancen sekä samana aikakautena vaikuttaneen antispiritisti Faustinuksen. Antispiritistit tekivät esityksissään samanlaisia temppuja kuin spiritistit – ajatuksenlukua, dematerialisointia,  hypnoosia ym, mutta he irtisanoutuivat kaikesta taiteesta tai hengellisyydestä esitystaiteessaan ilmilausuttuna tavoitteenaan paljastaa spiritistien näytösten olevan pelkkiä taikatemppuja, jotka olivat mahdollisia ilman yliluonnollisia voimia. Monet heistä, kuten kirjassa käsitelty Faustinus, tekivät myös yhteistyötä ajan tiedemiesten kanssa spiritismiin liittyvien ilmiöiden tutkimisessa. Tuona aikana tieteen rajalinja ja asenne suhteessa nykyisin parapsykologisiksi kutsuttuihin ilmiöihin oli erilainen kuin meidän aikoinamme – oli hyväksyttyä jopa tieteen valtavirrassa pitää henkimaailmaa ja yhteyttä tuonpuoleisiin todellisina asioina ja ne olivat valideja tieteen tutkimuskohteita.

Kirjan pyrkimyksenä lienee valottaa spiritististen esitysten lisäksi vuosisatojen vaihteen aikakautta, fin de siecleä, jota luonnehti elämänväsymys ja kääntyminen kohti sisintä ja henkisyyttä. Taiteessa kukoistivat dekadenssi ja symbolismi, tavoitteena oli kuvata aistein tavoittamatonta aistein havaittavin keinoin.

Sinänsä kirjan lähtöasetelma on mielenkiintoinen ja paljon lupaava. Kirjan mikrohistoriallinen ote kuitenkin johtaa mielestäni liikaa lillukanvarsien käsittelyyn analyyttisyyden sijaan. Kaartinen on nähnyt paljon vaivaa arkistojen läpikäyntiin ja spiritistien liikkeiden ja elämänvaiheiden paljastamiseen, mutta mielestäni tässä tutkimuksessa ei ole onnistuttu mikrohistorian yhdessä tärkeimmistä tavoitteista – siinä, että pieniä asioita tutkimalla saataisiin lisää tietoa laajemmista ilmiöistä ja niiden esiintymisestä ja dynamiikasta mikrotasolla.

Ehkä vika on minussa. En ole koskaan ole ollut suuri empirian ystävä. Vaikka opiskelinkin yliopistolla historiaa, olen aina ollut kiinnostuneempi laajoista kehityslinjoista ja vaikkapa aatehistoriasta kuin yksityiskohtaisesta tapahtumahistoriasta. Toki kirjassa esitetyt esitystaiteilijoiden elämäkerrat ovat sinällään mielenkiintoista human interest-kamaa, mutta vaikkapa se, että heidän julkisuudessa kerrotut taustansa ja tittelinsä olivat usein keksittyjä ja väärennettyjä, ei ole kovinkaan yllättävää.

En käy vähättelemään historian professorin kirjoittaman kirjan historiantutkimuksellisia ansioita. Empirian ja yksityiskohtien kammoni lienee suurimpia syitä siihen, ettei minusta tullut ammattimaista historiantutkijaa.

Kaiken kaikkiaan on hyvin positiivista, että esoterian ja okkultismin tieteellinen tutkimus on ottanut Suomessa tuulta alleen. Vielä käynnissä olevasta tutkimushankkeesta syntynee vielä kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia. Toivottavasti tutkijat pyrkivät myös luomaan keskusteluyhteyttä henkisen polun kulkijoihin, joille kiinnostus esoteriaan ei ole vain tieteellistä; näen, että tällaisesta ajatuksenvaihdosta voisivat hyötyä molemmat osapuole

Jooga - poseerausta vai salaisien voimien valjastamista?

Olen aina suhtautunut joogaan hieman epäluuloisen torjuvasti. Myönnän, että asenteeni perustuu enimmäkseen ennakkoluuloihin – en ole koskaan astunut joogastudioon ja lukenut aiheesta hyvin vähän.

Minulle jooga on edustanut pinnallista, trendikästäkin henkisyyttä. Olen pitänyt useimpia joogan satunnaisia harrastajia pinnallisina ja teennäisinä poseeraajina, jotka muutaman asanan opittuaan tuntevat henkisyyden ja syvällisen rauhan virtaavan lävitseen. Asiaa ei ole auttanut, että joogaposeeraukset ovat suosittuja Instagramissa ja muiden sosiaalisten medioiden kuvissa; laittamalla kädet mudraan ja nostamalla jalkaterä toisen jalan polvea vastaan viestitään syvällisyydestä. Joogien henkisyyden taso tuntuu syventyvän notkeuden myötä – jalkansa niskan taakse käsinseisonnassa taittava osoittanee jo suuriin uskonnollisiin ajattelijoihin verrattavaa syvällisyyttä.

Identiteettiasiat sikseen, buddhalaisesta taustastani lähtien jooga on tuntunut jonkinlaiselta vastavoimalta zen-polulla omaksumilleni henkisille oivalluksille. Toki zen-meditaation tausta on samassa Intian henkisten ja ruumiillisten harjoitusten perinteessä, josta joogakin ponnistaa. Zen on kuitenkin buddhalaista, jooga taas – perinteisesti – hindulaista. Vaikka yleisessä katsantokannassa nuo kaksi uskontoa saatetaan niputtaa yhteen, ovat niiden erot hyvin syvälle käyviä ja mielestäni yhteen sovittamattomia. Buddhalaiset eivät usko sieluun, atmaniin, tai jonkinlaista jumalaa tai maailmansielua vastaavaan henkeen, brahmaniin. Hindulaisuuden useimmissa tulkinnoissa kuitenkin henkisyyden ja uskonnon päämääränä nähdään atmanin yhdistyminen brahmaniin tai jonkinlainen itseoivallus, jossa atman ymmärtää olevansa brahmania ja  vapautuu jälleensyntymien kiertokulusta.

Toki joogan on, varsinkin nykyaikana, paljon enemmän kuin pinnalliset vaikutelmani ja ennakkotietoni siitä. Luin vastikään Stefanie Symanin kirjan The Subtle Body – The Story of Yoga in America. Kirja oli vetävästi kirjoitettu kertomus kiinnostavista historian henkilöistä, seurapiiriskandaaleista ja kulteista, mutta siinä tuotiin ilmi jossain määrin myös joogan oppia ja harjoitusperinteiden sisältöä.

Symanin kirjan perusteella joogan perustana on sen otsikon mukainen oppi hienorakenteisesta (subtle) kehosta, energiajärjestelmästä, joka pyörittää olemustamme ilmeisen fyysisen anatomian lisäksi. Tässä ei-fyysisessä energiakehossa kiertävää elämänvoimaa kutsutaan kundaliiniksi. Sen herättämistä pidetään monien joogasuuntausten päämääränä ja keinona itseoivalluksen herättämiseksi. Energiakehon keskuksia ovat sen keskilinjalla sijaitsevat chakrat eli energiakeskukset.

Tuhansien vuosien harjoituksen ja tutkimuksen myötä energiakehon toiminnasta, kundaliinista ja chakroista on kehitetty monimutkainen oppi, joka on uskottavien joogaperinteiden harjoitusten taustalla ja perusteluna. Länsimainen lääketiede on vahvistanut osan joogien opeista (ja toki pitää osaa perusteettomina), ja ennen kaikkea harjoittajat ovat kokemuksellisesti tunteneet tämän mystisen fysiologian totuudenmukaiseksi.

Olen viime vuosina alkanut harrastamaan enemmän liikuntaa pelkän meditoinnin lisäksi. Juoksemisessa on jo sinällään meditatiivinen ja henkinen aspekti, mutta minua kiinnostaisi kokeilla myös lähtökohtaisesti liikunnan ja meditaation yhdistämiseen pyrkiviä kehollisempia henkisiä harjoituksia. Olen varmaankin menossa kevään aikana asahi-rymään ja minua kiinnostavat myös taiji ja jotkin joogan suuntaukset.

Keho ja mieli ovat yhtä. Vaikkapa traumat ilmenevät mielemme lisäksi myös ruumiillistuneina kehoissamme. Niiden parantamiseksi tarvitsemme kehollista terapiaa ja ruumiin ja mielen yhteyden vahvistamista. Olen myös omista kokemuksistani tuntenut, että meissä ihmisissä psykofyysisinä olentoina asuu arkipäiväisen kokemuksen ylittäviä voimia, jotka yllättäen koettuina saattavat suistaa elämämme raiteiltaan. Saattaa hyvin olla, että joogan perinteistä löytyy keinoja kehittää näitä voimia ja valjastaa ne persoonamme käyttöön.

Danten esoteeriset vaikutteet

Jumalaisen näytelmän tulkintaa hallitsi pitkään moraalinen näkemys. Teoksessa tehdään matka helvettiin kuvaten sen kauhuja ja näyttäen erilaisia syntisiä henkilöitä, jotka rikkomuksiensa vakavuuden perusteella olivat päätyneet eri tasoille helvetissä.

Runoelmassa Danten tosielämän viholliset kärsivät – vertauskuvallisesti tai profeetallisesti – rangaistuksensa paholaisen tulessa. Runoilija oli vahvasti mukana 1200- ja 1300-luvun vaihteen Italian kaupunkivaltioiden sotkuisessa politiikassa, joten hänellä riitti vihollisia. Yllättäen helvettiin oli teoksessa päätynyt kuitenkin myös Danten opettaja Brunetto Latini. Hän oli joutunut helvettiin samalle tasolle sodomiittien kanssa, joten syynä tähän kohtaloon pidetään Latinin homoseksuaalisia taipumuksia, joille ei ole löytynyt täysin päteviä historiallisia lähteitä. Vaikka Dante tuomitsi Latinin kadotukseen, kuvataan häntä runoelmassa myötämielisesti esimerkkinä siitä, että hyväkin ihminen voi syyllistyä synteihin ja joutua helvettiin.

Latinia pidetään Danten esoteerisen ja mystisen maailmankuvan lähteenä. Mysteerikoulukunnat, astrologia, kabbalistinen lukumystiikka ja islamilainen suufifilosofia vaikuttivat teoksessa sen kristillisen julkisivun takana.

Kerrotaan, että vuonna 1260 Latinille ilmestyi, hänen matkustaessaan Pohjois-Italiassa, naispuolinen jättiläinen, jota ympäröivät muodostelmana erilaiset metsäneläimet. Näky kertoi olevansa Luonto, jonka jumala oli luonut toteuttamaan tämän toiveet. Hän kertoi ihmisen olevan luomakunnan kruunu, jonka suurin lahja oli kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan. Näky opetti Latinille, miten tämä suuntaamalla itsensä sisäänpäin omaan henkeensä, pystyisi saamaan tietoa maailmasta ja universumin merkityksestä.

Latini eli 1200-luvun lopulla maanpaossa Pariisissa. Siellä hän tapasi Tuomas Akvinolaisen ja tuli vihityksi Temppeliherrain ritarikuntaan liittyvään salaseuraan, joka palvoi viisauden jumalatar Sapientaa. Noina aikoina temppeliherroista oli tullut massiivisen vaikutusvaltainen ja vauras järjestö, jonka temppeli Pariisissa oli Vatikaanin tavoin kaupunki kaupungissa. Temppeliherrat olivat ristiretkillään olleet vaikutuksessa islamilaisen sivilisaation kanssa, joka tuolloin oli huomattavasti Eurooppaa kehittyneempi. Latini sai heiltä suufivaikutteensa, jotka myöhemmin periytyivät Dantelle. Temppeliherroista oli kuitenkin tullut vaarallisen suuri voimatekijä, ja 1300-luvun alussa Ranskan kuningas Filip IV tuhosi heidän ritarikuntansa jumalanpilkkasyytteiden varjolla. Tämä lienee ollut Dantelle opetuksena vääräoppisuuden vaarallisuudesta ja motivoinut häntä piilottamaan oikeaoppiseen kristinuskoon sopimattomat näkökantansa allegorioihin.

Jumalaisen näytelmän mallinen matka alamaailmaan oli tehty jo antiikin roomalaisen runoilijan Vergiliuksen Aeneis-teoksessa. Jonathan Blackin mukaan Vergilius oli initioitu salaseuraan, jonka menoihin kuului kokelaan saattaminen paastoamista, huumeita ja sensorista deprivaatiota sisältäneiden valmisteluiden jälkeen luolaan, jossa hän todisti salaisia menoja ja koki näkyjä, jotka eivät tuntuneet olevan tästä maailmasta. 50-luvulla amatööriarkeologi Robert Paget löysi luolaston, jota pidetään Vergiliuksen initiaatiomenojen paikkana.

Dantea ohjasi hänen mystinen visionsa. Brunetto Latini oli opettanut hänelle kyvyn nähdä materiaalisen maailman verhon tuolle puolen. Siinä missä Latini palvoi viisautta, Dante lisäsi tähän visioon vielä suuremman ja tärkeämmän voiman, rakkauden, jonka ympärillä maailma pyöri. Se teki hänen näkemyksestään kuolemattoman ja ohjasi kirjoittamaan teoksen, jota vielä tänäkin päivänä luetaan.

Väärät ja oikeat ihmeet

 Varhaisessa kristityssä Euroopassa vaikuttivat vielä monet vanhemman ajan jumaluudet ja uskomukset. Kirkko joutui taistelemaan niitä vastaan ja käymään ihmisten mielistä taistelua, jossa vastassa olivat vanhat uskomukset esimerkiksi parantumisesta taikojen ja vanhojen jumaluuksien palvonnan avulla. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, miten taikakeinojen avulla saavutetut ihmeparantumiset ovat demonien työtä; hän ei kiistänyt noiden keinojen avulla saavutettuja tuloksia ja niiden takana vaikuttavien henkien olemassaoloa, vaan tuomitsi nuo keinot pahoiksi, koska ne eivät olleet peräisin kristinuskon jumalasta.

Yksi tärkeimmistä seikoista, joiden takia suhtauduin kristinuskoon epäluuloisesti jo nuorena, on sen ihmetekojen korostaminen oppinsa voiman ja uskottavuuden vakuuttamiseksi. Minulle tärkein syy jonkin opin tai filosofian kannattamiseksi on sen totuudellisuus ja moraalinen hyvyys. Kristinusko kuitenkin julistaa sanomaansa juurikaan perustelematta sanellen, ja pyrkii tarinoissaan vakuuttamaan oppinsa oikeellisuutta sillä, että sen levittäjät kykenivät ihmetekoihin, jotka olivat luonnon voimat ylittäviä. Vaikka Jeesus oli useimmiten heikkojen puolella, niin uudessa testamentissa keskeisessä osassa ovat erilaiset hänen tekemänsä ihmeteot. Jos uskonto pyrkii saamaan puolelleen sillä, että se edustaa luonnonvoimat ylittäviä taikavoimia, niin eikö se silloin tavallaan pyri vetoamaan niihin, jotka haluavat olla voittajan puolella, välittämättä onko hän moraalisesti oikeassa?

Jeesuksen kuoleman jälkeen seuranneita vuosisatoja on sanottu ihmeiden aikakaudeksi. Ihmeitä oli esiintynyt myyteissä ja tarinoissa ennenkin, mutta niitä ei käsitetty samalla tavalla, koska luonnonlakeja ei pidetty vielä samalla tavalla vakiintuneina ja ylittämättöminä ilmiöinä. Ajanlaskumme alun aikoihin ihmiset alkoivat kuitenkin kiinnostua uudella tavalla luonnosta ja kerätä ja luokitella tietoa siitä aristoteeliseen tyyliin. Ihme sai tällöin merkityksensä ilmiönä, joka ei sopinut näihin aiempiin luokituksiin ylittäen jollain tavalla kategoriat.

Jonathan Blackin kyseenalaisen hengellisen historiannäkemyksen mukaan idealismi oli kuitenkin vielä varhaiskristillisessä maailmassa vallitseva maailmankatsomus, ilmenipä se sitten uusplatonismina, juutalaisena kabbalamystiikkana tai hermetismin nimen myöhemmin saavana filosofiana.  Idealistisen maailmankuvan mukaan aine syntyy hengestä, suuresta kosmisesta mielestä. Tämän näkemyksen mukaan ihmeet ovat enemmänkin odotettavissa maailman rakenteesta kuin poikkeuksia.

Yksi ihmeiden aikakauden merkittävistä hahmoista on Simon Magus. Hän oli ensimmäisellä vuosisadalla elänyt ihmeiden tekijä, joka mainitaan apostolien teoissa ja monissa apokryfisissa teksteissä. Kristityt ovat pitäneet häntä ensimmäisenä harhaoppisena. Hänet tunnettiin Simon Pietarin vastustajana. Gnostilainen simonianismin lahko piti häntä ihmishahmoisena jumalana ja uskontonsa perustajana.

Apokryfiteksti Pietarin teoissa sanotaan, että Simon Magus sai patsaat heräämään eloon ja itsensä kohoamaan ilmaan.  Hän kävi tekstin mukaan Roomassa ihmekilpailun Simon Pietarin kanssa. Kilpailussa Pietari paransi sairaita saaden vaikkapa sokeat näkemään. Apostolien teoissa Maguksen sanotaan tehneen ihmeitä, mutta ottaneen myös kristillisen kasteen kuultuaan Filippuksen saarnan.

Pietarin tekojen mukaan Simon Magus kuoli kun apostolit Pietari ja Paavali rukoilivat jumalaa keskeyttämään hänen levitointinäytöksensä; Simon kuoli myöhemmin pudotessaan saamiinsa vammoihin. Toisen version mukaan hän pyysi kannattajiaan hautaamaan hänet elävältä, sanoen nousevansa kolmantena päivänä kuolleista. Hän ei kuitenkaan pystynyt samaan kuin Jeesus ja kuoli elävältä haudattuna.

Uudessa testamentissa ei kielletä, että Simon Magus olisi tehnyt ihmetekoja. Hänen ihmeensä saivat kuitenkin voimansa vääristä jumalista. Maguksen piti kuolla, jotta osoitettaisiin kristinuskon jumalan olevan oikea ja voimakkain, jonka seuraaminen kannatti.

Jumalat ja niiden kuvat

 Luin eräästä myöhäisantiikin hermeettisestä kirjoituksesta, jossa käsiteltiin patsasmagiaa. Sen tavoitteena on tehdä patsaasta todellinen, elävä jumala suorittamalla oikeat rituaalit. Kiinnostavaa ei niinkään ollut tämä maaginen käytäntö vaan se, että tuona aikana jopa pakanat tuomitsivat sen.

Idolatria, jumalankuvat, niiden palvominen ja sen kielto ovat aihe, josta riittäisi filosofoitavaa ja tutkittavaa paljonkin. Aihe olisi helppo kytkeä nykyaikaan Charlie Hebdo-lehden pilakuvien provosoimien islamististen terrori-iskujen kautta, mutta aion tässä keskittyä aiheeseen yleisemmin ja enemmänkin oman länsimaisen ja kristityn kulttuurimme kautta.

Jumalankuvien kielto näyttää tulleen maailmaan yksijumalaisten uskontojen myötä. Antiikin kulttuurit harjoittivat monijumalaisuutta ja rakensivat ylpeinä jumalistaan patsaita joita he palvoivat. Kulttuurin ajattelumallit heijastuivat sen filosofioissa; edes Platon, joka valtiofilosofiassaan kielsi jyrkästi useita vahingollisina katsomiaan asioita, ei suhtautunut kielteisesti idolatriaan – hänen mielestään kuvat voivat toimia hyvässä mielessä välittäjänä ideoiden maailman ja jokapäiväisen todellisuuden välillä.

Vanhassa testamentissa jumala ei todellakaan innostu jumalankuvista, vaan rankaisee itselleen tyypilliseen ankaraan ja julmaan tapaan ihmisiä, jotka alkavat palvoa tekemäänsä patsasta. Vanhassa testamentissa kielletään hyvin yksiselitteisesti jumalan kuvien teko. Jumala isolla J:llä on tuossa kirjassa muodoton ja hahmoton hahmo, eikä häntä voi kuvata. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy kuvien kiellolle.

Vanhan testamentin jumala on kaikkivoipaisuudestaan huolimatta uskomattoman pikkumainen ja kateellinen. Yhden laajalle levinneen tulkinnan mukaan jumalankuvat tuomitaankin siinä petoksena. Tämä implikoisi sitä, että idoleina palvotut jumalat, joita patsaat esittivät, eivät olleet vääriä siinä mielessä, että ne olisivat olleet olemattomia, vaan ne olivat oikeita, vähäisempiä jumaluuksia. Jumala isolla J:llä ei tietenkään pitänyt asemansa keikuttamisesta ja lahtasi väärää hevosta veikanneet kylmäverisesti.

Myöhemmässä kristinuskossa ei ole ollut selvää kieltoa jumalankuville, mutta patsaiden palvontaa on kristittyjen piirissä yleisesti pidetty tuomittavana pakanuutena ja taikauskona. Augustinus tuomitsi vaikkapa astrologian kaltaiset ilmiöt, joissa planeettoja palvottiin eräänlaisina jumaluuksina, koska niissä sekoitettiin luotu luojaan.

Protestanttisissa kirkoissa on usein keskeisenä elementtinä alttaritaulu, joissa useimmiten esiintyy Jeesus. Teologiassa tehdään kuitenkin, teologeille tyypillisesti, tarkkoja, hiuksia halkoviakin erotteluja siitä, mikä kuvien käyttö on palvontaa ja missä symbolien käyttö on hyväksyttävää. Tällaisten halkaistujen hiusten takia kirkkokunnat ovat ottaneet verisesti yhteen Eurooppaa repineissä uskonsodissa uuden ajan alussa.

Monoteistinen kristinusko pitää itseään henkisen evoluution huippuna, ja kaikkea muuta jumalien palvontaa vääristyneenä ja pahana taikauskona, jota harjoittavat henkisessä pimeydessä elävät ihmiset. Jo David Hume teki huomion, että monijumalaiset uskonnot ja kulttuurit olivat perusluonteeltaan suvaitsevaisempia ja avoimempia vieraita uskontoja kohtaan kuin monoteistiset, jotka julistavat yhtä ainoaa totuutta.

Kristinuskossa tunnetusti logos tulee ensin. Johanneksen evankeliumi kuvaa maailman syntyä: ”Alussa oli sana.” Kristinuskossa merkitykset tulevat ennalta annettuina kirjoituksina, jumala ilmenee meille sanana. Tämä epistemologinen suhde merkitsijään merkityksen kiteytymänä ja jalustalle korotettuna palvonnan kohteena näkynee myös suhteessa jumalan kuviin: ikoni merkitsee paljon enemmän kuin sen instrumentaalinen rooli merkitsijänä voisi antaa odottaa.