Ulos kuolemansellistä magialla

Damien Echols tuomittiin 18-vuotiaana syyttömänä kuolemaan taposta, jota hän ei ollut tehnyt. Hän oli metallimusiikkia kuunteleva, okkultismista kiinnostunut nuori, jonka Arkansasilaisen syvän etelän valamiehistö näki satanistina ja pahana ihmisenä. Hänet ja kaksi muuta nuorukaista nähtiin syyllisiksi kolmen lapsen tappamisesta osana satanistista rituaalia.

Echols vietti lähes kaksi vuosikymmentä kuolemansellissä kunnes DNA-todisteet vakuuttivat tuomariston hänen syyttömyydestään. Echols vapautui modernin rikostekniikan ja lakimiesten avulla, mutta itse hän näkee pelastumisensa tapahtuneen vankilassa harjoittamansa magian avulla. Echols vietti vuosikymmeniä eristyksissä joutuen kestämään kaikenlaista väkivaltaa ja kaltoinkohtelua. Hän harjoitti kuitenkin koko vankeusaikansa erilaisia maagisia rituaaleja ja rinzai-zeniä, johon hän sai vihkimyksen vankina.

Kirjassaan High Magick Echols esittää harjoituksensa perusteet. Ne ovat sekoitus buddhalaisuutta, kabbalaa, tarotia ja muita länsimaisen okkultismin tärkeimpiä perinteitä. Echolsin näkökulma on hyvin eklektinen, mutta mielestäni hän perustelee harjoituksensa yksinkertaisella tavalla, joka on uskottava.

Echolsin mielestä magian perusta on qi, kiinalaisten kuvaama elämänenergia. Emme tiedä kunnolla, mitä henki on. Echolsin mielestä se on qitä ja siihen voi vaikuttaa erilaisilla harjoituksilla. Hänen okkultisminsa on hieman samalla pohjalla kuin reiki-hoito, jossa elämänenergiaa käytetään parantamiseen.

Kirjassa esitellyt rituaalit ovat tuttuja useimmista käytännöllisen magian oppaista. On kabbalistisen ristin rituaalia ja pentagram-rituaaleja. Huomattavaa on kuitenkin, miten paljon buddhalaisia harjoituksia Echols neuvoo tekemään perehdyttäessä magiaan. Hengitys- ja visualisaatioharjoitukset ovat kuin suoraan tiibetinbuddhalaisuuden peruskursseilta. Joidenkin silmissä tämä saattaa vähentää kirjan uskottavuutta, mutta itse buddhalaisuutta harjoittavana näen niiden tuovan uskottavampaa otetta Echolsin lähestymistapaan.

Magia on mielen suuntaamista uudelleen ja todellisuuteen vaikuttamista sen avulla. Mielestäni tästä lähtökohdasta sitä voi harjoittaa skeptikkokin. Rituaaleilla voidaan vaikuttaa alitajuntaan niin, että persoona ja tahto suuntautuvat uudelleen syvemmällä tasolla kuin vain pintatietoisuudessa. Tässä en näe mitään ongelmaa. Jotkut Echolsin esittämistä rituaaleista ovat kuitenkin heikosti perusteltuja. Hän esimerkiksi neuvoo pentagram-rituaalin yhteydessä kutsumaan erilaisia arkkienkeleitä niiden hepreankielisillä nimillä.

Toki olen ehkä hieman jäävi tuomitsemaan Echolsin oppeja ennen kuin olen harjoittanut niitä käytännössä. Tähän kirja tuntuukin mielestäni toimivalta – se neuvoo käytännöllisestä näkökulmasta miten alkaa harjoittamaan rituaalimagiaa. Ehkä kokeilen vielä kirjan ohjeita käytännössä. Tunnen tarvetta vahvistaa itseäni. Tähän olen huomannut kuitenkin auttavan erinomaisesti myös kestävyysurheilun, missä tahtoa käytetään voittamaan lihan inertia.

En ole marraskuun zen-retriitin jälkeen juurikaan meditoinut. Alkutalven synkkyys on saanut minut jumittumaan sänkyni pohjalle. Tarvitsisin varmaan samanlaista voimakasta tahtoa ja hullua uskoa omaan kohtalooni, mitä Echols kehitti kuolemansellissä rituaaleillaan, koko maailman ollessa häntä vastaan. Tämä oli mielestäni kirjan ydinsanoma: usko itseesi ja kultivoi positiivisesti vaikuttavia voimia itsessäsi. Kirja antoi minulle jonkinlaista voimaa ja uskoa; en ole ainakaan kuolemansellissä ja voin aina pyrkiä eteenpäin.

Jaakobinpainia Lammilla

"Mihin helvettiin mä nyt olen lupautunut mukaan?" mietin sunnuntaina ennen Lammin retriittikeskukseen lähtöä. Edessä olisi viikko herätyksiä klo 4.30 aamulla, kuusi tuntia zazenia päivässä ja hiljaisuutta.

Olin pakannut mukaan runsaasti vaihtovaatteita, luettavaa, lääkkeet ja läppärinikin kaiken varalta. Kotiin työpöydän laatikkoon jäi pussi White Widow-lajikkeen kannabista, mitä olin edellisen viikon aikana poltellut useampana päivänä. Olin vihdoinkin löytänyt minulle sopivaa lajiketta, jossa rauhoittavat ja piristävät vaikutukset olivat tasapainossa.

Lähtökohdat olivat siis varsin kaukana henkisestä puhtaudesta.  En ollut edes viime aikoina istunut kovin paljon zazenia, enemmän juonut kaljaa ja urheillut kun krapulat eivät estäneet sitä.  Zendoni 10-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyyn normaalia pidempään seshiniin halusin kuitenkin osallistua kokeakseni miltä tuntuu harjoittaa hieman pidempi aika luostarimaisissa olosuhteissa.

Ensimmäinen päivä oli odotetusti kaikkein rankin. Muutaman tunnin yöunien jälkeen väsymys vaivasi jatkuvasti eivätkä jalkani olleet vielä tottuneet lotusasennossa istumiseen. Minulla oli vielä keittiövuoro maanantaina, mikä tarkoitti, ettei nukkumiseen ollut vapaata aikaa avustaessani keittiötöissä.

Viikon retriitti oli kehittävää, mutta useimmiten kaukana nautinnollisesta. Olen joskus osannut ottaa tuntienkin päivittäisen meditoinnin silkkana nautintona. Lammilla istuessani minua piinasi kuitenkin melkein koko ajan ahdistus ja ikävät ajatukset istuessani zafulla.

Käytin melkein kaiken vapaa-aikani nukkumiseen ja kirjojen lukemiseen. En osallistunut saunavuoroon tai käynyt puhumassa ohjaajan kanssa dokusanissa. Zendomme toiminta on arkipäiväistä ja teeskentelemätöntä, mitä ominaisuuksia arvostan ohjaajassammekin. Hän ei kuitenkaan ole mielestäni kovin edistynyt sillä lailla, että olisin valmis luottamaan häneen henkisen kehitykseni ohjaajaksi.  Opin arvostamaan hiljaisuutta myös vapaa-aikana. Puhumisen ollessa kielletty ei tarvinnut edes miettiä sanoja, ja meditatiivinen olotila valtasi pään myös aikana, jolloin ei istuttu seinää tuijottamassa. Tunsin, kuinka egoni tavallaan liukeni osaksi ryhmää, kun sanat eivät olleet meitä erottamassa.  Joillekin ihmisille hiljaisuuden pitäminen tuntui olevan mahdotonta, mikä oli toki ymmärrettävää heidän tavatessaan retriitillä vanhoja tuttaviaan, mutta erittäin ikävää minun mielestäni.

Zazen on yhden määritelmän mukaan kärsimystä, joka vähentää kärsimystä. Lammilla harjoitin varmaan tuon määritelmän mukaista meditaatiota. Tyynyllä ahdistuneena ja väsyneenä painin omien demonieni kanssa päivästä toiseen. Demoneista voi kuitenkin saada painiotteen, ja viikon loppua kohden mieleni alkoi vallata riemullisempi olo. Viimeisenä päivänä olo oli kevyt, seesteinen ja onnellinen. Tunsin kokemukseni arvokkaaksi, vaikka meditaatio olikin paikoitellen raskasta ja herkkyyteni nousi luostariympäristössä pintaan.

Viimeisenä päivänä virallisen ohjelman jälkeen jäimme vielä syömään ja juomaan kahvia ja juttelemaan. Istuin junassa ja rautatieasemalla uusien tuttavieni kanssa, jotka tuntuivat mukavilta kavereilta.

Helsingin keskustassa oli joulukadun avajaiset ja paljon väkeä liikkeellä. Kotona otin pussin pöydän laatikosta ja väänsin sätkän.

Risti - symboli ja allegoria

Kristinuskon symboli on muinainen kidutusväline. Jostain syystä jumala ei voinut noin vain antaa ihmisille anteeksi heidän syntejään, vaan hän koki tarpeelliseksi järjestää maassa ihmisten keskuudessa näytelmän, missä hän poikansa Jeesuksen kautta tulee lihaksi ja joutuu petetyksi ja tuomituksi kärsien tuskallisen kuoleman, joka kuitenkin on tarpeellinen syntien lunastamiseksi. En edes lapsena kokenut tuota kertomusta mitenkään kovin järkevänä – miksi kaikkivoivan jumalan pitää olla tuollainen draamakuningas, eikä hän voi tuosta vaan antaa syntejä anteeksi. Aikuisena narratiivissa on kuvottanut kärsimyksen ylevöittäminen ja ihailu, mikä raamatun kautta on syöpynyt länsimaiseen kulttuuriin ja varmaankin ollut historiassa monen ikävän asian takana.

Manly P Hall esittelee Secret Teachings.. –kirjassaan laajalti ristiin liittyvää symboliikkaa ja mytologiaa. Hän menee ensin raamattuakin syvemmälle raamatullisuuteen väittäen, että puu, josta tehtiin Jeesuksen roikuttamiseen tarkoitettu risti, oli peräisin aina Eedenin puutarhan elämän puusta, johon Aatamin veri ja henki yhdistyi, ja jonka siemenet kulkeutuivat Nooan arkkiin ja lopulta Jerusalemiin.

Tämän rohkean aloituksen jälkeen Hall ryhtyy kuitenkin myös purkamaan myyttejä. Hän oli tietoinen, ettei risti ollut kristinuskon yksinoikeus, vaan esiintyi laajalti muissakin uskonnoissa ja kuului jo varhaisten pakanoiden symboliikkaan. Kuten muidenkin käsittelemiensä aiheiden kanssa, hän yhdistää kaikki uskonto- ja oppikunnat ja okkultismin suunnat perimmäiseen filosofiaan, joka periytyy aina myyttisestä alkuhämärästä asti. Ristiä käsittelevään kappaleeseen Hall pystyy yhdistämään vielä palaneen Aleksandrian kirjaston; hänen mukaansa antiikin ihmiset ymmärsivät paremmin eri uskontojen ja perimmäisen filosofian yhteyden, mutta tämä tietous katosi Aleksandrian kirjaston palaessa.

Nykytiedon (varmistetun) mukaankin risti toimi symbolina jo kivikaudella. Tämä on ymmärrettävää – risti on yksinkertainen geometrinen kuvio ja kuvastanee ihmisen myötäsyntyistä tapaa hahmottaa maailmaa, sen ulottuvuuksia ja ilmansuuntia. On spekuloitu, että esihistoriallisella ajalla risti toimi astronomisena ja kosmologisena symbolina, joka kuvasi neljää elementtiä, pääilmansuuntia tai maailmanpylvästä yhdistyneenä horisontaaliseen maailmaan. Tiedetään, että pronssiajalla Euroopassa risti alkoi jo olla pyhä symboli joka yhdistyi eritoten kuolemaan ja hautaamiseen.

Hallin kirja on spekulatiivista vertailevaa mytologiaa. Hän esittelee erilaisia ristinkaltaisia symboleita, joita antiikissa käyttivät juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset. Mielenkiintoisempaa niiden sijaan on mielestäni hänen pohdintansa siitä, miten ristiinnaulitseminen esiintyy allegoriana monissa uskonnoissa. Hänen mielestään se kuvasti sitä, miten ihmisen ikuinen ja immateriaalinen henkinen olemus oli ripustettu eläimellisen olemisen ristille.

Monille on varmaan tuttu tarina Prometheuksesta, joka lahjoitti ihmisille tulen ja joutui sen takia ikuisesti vierittämään kiveä ylös vuoren rinnettä. Hall yhdistää myös Buddhan tarinan ristiinnaulitsemismyyttiin. Allegorisesti, mutta minun on vaikea nähdä edes tätä yhteyttä. Sen sijaan esimerkiksi Krishnan ja monien muiden jumalien myyttiseen tarinaan kuolema ristillä liittyy suoraviivaisemmin, ja on selkeää, että se ei ollut kristinuskon perustajien keksimä tarina tai allegoria.

Ihmisen elämään sisältyy paljon kärsimystä. Saavuttaaksemme jotain arvokasta joudumme usein kestämään asioita, jotka ovat kipeitä tai ikäviä. Emme pidä siitä ja toivomme, että joku muu kantaisi raskaan taakan puolestamme. Uskontoihin on perinteisesti käännytty etsiessä helpotusta olemassaolon tuskallisuuteen. Siksi on ymmärrettävää, että moniin niistä sisältyy myytti pelastajasta joka on kärsinyt, ettei meidän tarvitsisi enää kärsiä. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää. Mielestäni tällainen kärsimyksen ihannointi on kuitenkin vääristänyt ihmiskunnan kulttuuria ja historiaa, ja edetäksemme henkisesti meidän tulisi hylätä se.

Mystisiä myyttejä Jeesuksesta

Mystisestä kristinuskosta minulle tulee ensimmäisenä mieleen mestari Eckhart ja hänen edustamansa Jeesuksen opin vertauskuvallinen tulkinta, joka tulee melko lähelle buddhalaisuuden näkökulmaa laajasti tulkittuna. Tässä koulukunnassa pyritään suoraan yhteyteen jumalan kanssa, ja heidän rukoilunsa voi nähdä eräänlaisena meditaationa, jota buddhalaiset käyttävät päästäkseen yhteyteen todellisuuden kanssa (monet zen-opettajat ovat sanoneet, että buddhalaisuudessa todellisuus on jumala).

Mannly P. Hallille taas kristinuskosta puhuttaessa mystisyys liittyy enemmänkin mytologioihin. Kuten melkein mistä tahansa aiheesta kirjoittaessaan, hän vetoaa ikiaikaiseen salattuun viisauteen, joka on kaikkien aikojen suurien opetusten takana, vaikkakin usein kätkettynä ja välitettynä vain vihkiytyneiden keskuudessa.

Hall esittelee Secret teachings-kirjassaan mielestään keskeisiä Jeesukseen liittyviä myyttejä. Hän pitää osan näistä paikkaansa pitävyyden todisteena apokryfisia kristillisiä tekstejä, joista suurimman osan aikamme tiede on todennut epäperäisiksi. Mielestäni on kuitenkin paikallaan esitellä tässä joitain Jeesukseen liittyviä myyttejä; vaikka ne olisivatkin keksittyjä, ovat ne kuitenkin tärkeä osa salatieteiden kertomusta.

Hall ei ota Jeesuksen historiallisuutta annettuna faktana, mistä pisteitä hänelle. Hän esittää, että Jeesus saattaa olla useasta Lähi-idässä  ajanlaskumme ajan paikkeilla vaikuttaneesta henkisestä opettajasta koostettu fiktiivinen hahmo. Evankeliumeissa Jeesuksen maalliseksi eliniäksi ilmoitettu 33 vuotta on saatettu valita sen mystisen merkityksen takia – se sopi malliin, jonka mukaan monien muidenkin messiaden elämästä tuohon aikaan kerrottiin. Hall pitää mahdollisena lähteidensä perusteella, että Jeesus eli paljon pidempään, ja toisaalta hänen aktiivinen opetuskautensa saattoi kestää vain vuoden.

Kristinusko ei ollut filosofisesti uusi oppirakennelma jonka Jeesus perusti. Se heijasti laajasti seemiläistä ja länsimaista ajattelua, kuten platonilaista idealismia. Hall myöntää tämän. Hän pitää mahdollisena, että Jeesus kävi kauempana idässä Intiassa ja Tiibetissä hakemassa oppia sikäläisiltä opettajilta ennen oman messiaan uransa aloittamista. Olen kuullut tästä teoriasta ennenkin. Buddhalaisuuteen tutustuneena pidän kuitenkin melko epätodennäköisenä, että Kristus olisi ainakaan buddhalaisluostareista saanut oppinsa, tai sitten hän oli hyvin huono oppilas. Buddhalaisuus eroaa kristinuskosta kaikissa merkittävissä filosofisissa näkemyksissä, kuten kysymyksissä sielun olemassaolosta ja todellisuuden luonteesta; yhtäläistä näille uskonnoille on korkeintaan jokin eettinen usko ihmisyyteen ja hyvän tekemiseen.

Hall katsoi tarinan Kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista ja Graalin maljasta tarpeeksi merkittäväksi sisällyttääkseen sen kirjansa kristinuskosta kertovaan lukuun. Tarinan mukaanhan pyöreän pöydän ritarit lähtivät etsimään ehtoollismaljaa – Graalin maljaa – johon oli kerätty Jeesuksen verta hänen kituessaan ristillä, ja jolla piti oleman ihmeitä tekeviä vaikutuksia – sen koskettaminen paransi sairauden ja suojasi kuolemalta. Koettuaan etsintämatkalla monia seikkailuja, ritarit lopulta löysivät maljan ja omistautuivat sen vartioimiselle.

Hall kertoo tarinasta hieman erilaisen version kuin pyöreän pöydän tarut. Hän vetoaa vapaamuurareiden näkemykseen asiasta, jonka mukaan Joosef Arimatialainen toi maljan jo elinaikanaan Brittein saarille. Vapaamuurarit näkivät, että kuten Paavali perusti näkyvän kirkon maan päälle, Joosef Arimatialaisen tehtävä oli pystyttää kristinuskon okkultistinen, näkymätön haara.

En ole pitkään aikaan pystynyt lukemaan Hallin kirjaa juuri millään tavalla objektiivisena lähteenä sen aiheena olevista asioista. Mutta, kuten olen jo useasti todennut, se on erinomainen lähde tutkittaessa okkultismin perusmyyttejä. Folkloristinen ote on tässä tarpeen, mutta kun sen saavuttaa, on hyvin antoisaa tutkia, miten Hall on kertonut tarinaa salaisesta opista ja yhdistänyt erilaisia taruja yhteen.

Anuirmelin matka yli ymmärryksen

New age-oppien, rajatiedon ja muun vaihtoehtoisen uskonnollisuuden kenttä näyttää ainakin minulle hyvin monenkirjavalta ja puhdasoppisuutta kaihtavalta; se on kuin värikäs buffet-pöytä, mistä henkiset etsijät poimivat itselleen sopivalta tuntuvia paloja eri kategorioista. Tämä tulee ilmi ainakin alan näkyvintä suomalaista julkaisua, Ultra-lehteä lukiessa; lehden kansikuvassa mainostetaan usein vierekkäin vaikkapa tiibetinbuddhalaisuudesta ja enkelihoidoista kertovia juttuja.

Hyvän yleiskatsauksen suomalaiseen ja vähän kansainvälisempäänkin hörhökenttään tarjoaa Heikki Sauren kirjoittama kirja Matka yli ymmärryksen. Kirja kertoo toimittaja ja suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavin tarinan. Anuirmeli koki jo lapsena outoja kokemuksia, ennenäkyjä ja viestejä näkymättömiltä tahoilta. Oudot kokemukset pelottivat häntä ja hän suhtautui niihin epäluuloisesti. Lopulta naisen tie vei kuitenkin kohtaamaan henkimaailma ja toimimaan sen tulkkina. Henkimaailmasta ja sen kanssa toimimisesta on tullut Anuirmelille tietynlainen uskonto. Hän kuuluu spiritualistiseen liikkeeseen, vaikka myöntääkin uskomusjärjestelmäänsä kuuluvan myös liikkeen oppien ulkopuolisia elementtejä.

Kirjan kirjoittaja Heikki Saure myöntää suoraan, ettei itse usko paranormaaleihin ilmiöihin. Hän suhtautuu Anuirmelin kokemuksiin kuitenkin avoimesti, ja on naisen kokemuksia kuultuaan joutunut myöntämään, että ehkä on sittenkin olemassa asioita, joiden olemassaoloon tiede suhtautuu skeptisesti. Kirjassa onkin tavoitettu hyvä kertojanote – asioita käsitellään avoimesti tuomitsematta mitään uskomuksia, mutta toisaalta vältellen minkäänlaista saarnaamista. Kirja ei ole suoraviivainen elämäkerta, vaan siinä Anurimelin elämää tuodaan esiin samalla kun käsitellään temaattisesti hänen tietään henkimaailman ilmiöiden parissa.

Anuirmelillä oli jo lapsena vilkas mielikuvitus. Hän kertoi mielellään kummitusjuttuja ystävilleen saaden heidät pelokkaiksi. Naisen kertojantaidoista näytteenä kirjaan on sisällytetty hänen kirjoittamansa novelli, mikä oli mielestäni erinomainen ja myös erinomaisen pelottava, kuin hyvä kauhuelokuva. Hänen perheensä tarinaa varjosti luuranko kaapissa, mieleltään sairastunut täti, joka kuoli mielisairaalassa tuon ajan kehittymättömän psykiatrian hoitomenetelmien uhrina. Anuirmeli kuuli tädistään vasta teininä ja hänen yliluonnollisia kokemuksiaan varjosti pelko tämän kohtalosta – jos kokemukset henkimaailmasta olivatkin merkki mielen sairaudesta ja häntä odottaisi vaietun tädin kohtalo.

Olen itse kärsinyt akuuttia psykiatrista hoitoa vaatineista mielenterveyden häiriöistä. Tuntuu, että vaihtoehtoisten henkisten liikkeiden piirissä mielenterveyden haasteet ovat hyvin yleisiä. Tämä voi johtua siitä, että psykooseihin liittyy yliluonnollisia kokemuksia, joita lääketiede ei osaa tulkita kuin aivokemioiden epätasapainosta johtuviksi häiriötiloiksi jotka vaativat lääkitystä. Omaan psykoosiini liittyi kokemuksia, jotka tulkitsin buddhalaisuuden tulkintakehyksen kautta, ja tavallaan psykoosi sai minut etsimään vastauksia buddhalaisesta filosofiasta ja meditaatiosta.

Ehkä koko maallistunut tapamme ymmärtää mielenterveyttä on väärä. Monien alkuperäiskansojen piireissä meillä psykooseiksi tulkitut tilat nähdään viesteinä henkimaailmasta ja niiden kokijat shamaaneina ja pyhinä miehinä, joilla on kykyjä nähdä asioita, jotka ovat todellisia, mutta tavalliselle ihmiselle näkymättömissä.

Oma suhteeni kysymykseen henkimaailman olemassaolosta on ambivalentti. Toisaalta olen kokenut asioita, jotka tukevat näkemystä esimerkiksi selvännäköisyyden ja jonkinlaisen maailmanhengen olemassaolosta. Olen kuitenkin myös järjestelmälliseen ajatteluun pyrkivä skeptikko, ja henkimaailman ilmiöistä on vaikea saada systemaattisesti selkoa tai edes todisteita niiden olemassaolosta. Sauren kirjan puolueeton ja objektiivinen suhde näiden asioiden kokemiseen muutti suhtautumistani kysymykseen ehkä hivenen vähemmän skeptiseksi; myös järkevät ja fiksut ihmiset ovat kokeneet asioita jotka puoltavat henkimaailman olemassaoloa.

Matka yli ymmärryksen tarjoaa varmasti uskontotieteilijöille mielenkiintoista materiaalia uususkonnollisuuden tutkimukseen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja vetävä. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut juurikaan elementtejä oman katsomusjärjestelmäni rakentamiseen. Vaadin okkultismiltani enemmän johdonmukaisuutta, eikä asenne, missä näiltä asioilta haetaan vain uusia jännittäviä kokemuksia, ole mielestäni toimiva jos pyrkimyksenä on oikeasti edetä salatieteilijänä. Kirja tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman nykypäivän vaihtoehtoisen uskonnollisuuden kenttään. Lopun kirjallisuusluettelo alan suomenkielisestä kirjallisuudesta vaikuttaa kattavalta ja hyvältä apuvälineenä tutustuessani lisää mielenkiintoisilta vaikuttaviin ilmiöihin.

Näkökulma gurujen itsemystifiointiin – tapaus Gurdjieff

Filosofi Jean-Jacques Rousseaun mielestä ihminen oli alkuperäisessä luonnontilassaan hyvä; yhteiskunta turmeli hänet. Monien ihanteenaan pitämää maailmanmies-tyyppiä hän piti esimerkkinä sivilisaation turmelemasta ihmisestä – tällainen ihminen ajatteli kaikessa sitä, miltä hän näytti muiden silmissä, eikä kyennyt enää tunnistamaan tai olemaan yhteydessä omiin sisimpiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa.

Armenialais-kreikkalainen mystikko G.I. Gurdjieff (kuoli 1949, syntyi mahdollisesti 1866, mutta asiasta ei ole varmuutta) oli monessa mielessä maailmanmies. Hän matkusteli laajasti ja oli aito kosmopoliitti, joka ainakin omien sanojensa mukaan hallitsi huomattavan määrän kieliä. Gurdjieff keräsi itselleen huomattavan määrän varallisuutta ja seurusteli aikansa huomattavimpien henkilöiden kanssa, joista monista tuli hänen oppilaitaan.

Luin Gurdjieffin suomeksi käännetyn kirjan Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa. Se on keskimmäinen osa hänen kolmiosaista kirjasarjaa, joka on nimetty vaatimattomasti All and Everything – kaikki kaikesta. Kirjaa sanotaan helpoiten lähestyttävimmäksi noista kolmesta kirjasta. Siinä hän kuvaa elämänsä aikana nuoruudessaan ja matkoillaan tapaamia merkittäviä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet hänen henkiseen kehitykseensä. Gurdjieffin elämästä ennen vuotta 1912 on hyvin vähän vahvistettua tietoa, ja tämä kirja on yksi harvoista lähteistä joissa siitä kerrotaan. Tosin kirjan on kirjoittanut Gurdjieff – mies, joka ei todellakaan kaihtanut itsensä mystifiointia ja narratiivien paisuttelua.

Kohtaamisia – kirjan takakannen kuvassa Gurdjieff tuijottaa intensiivisesti kameraan katseella, jonka olemme tottuneet yhdistämään hypnotisoijiin ja maagikoihin – ihmisiin, jotka pyrkivät huokumaan stereotyyppistä mystisyyden auraa. En tiedä, onko tuollainen esiintyminen koskaan vedonnut järkeviin massoihin, mutta nykyisin ns. hypnoottis-magneettisesta katseesta on tullut niin korni vitsi, että tuskin löytyy enää edes guruiksi havittelevia ihmisiä, jotka siihen turvautuisivat.

Kirja ei juurikaan tuo esiin Gurdjieffin opetuksia muutamia fragmentteja lukuun ottamatta, vaikka sen on tarkoitettu esittelemään hänen ajatteluunsa vaikuttaneita ihmisiä. Enemmänkin kirja on kokoelmamatkakertomuksia ja anekdootteja Gurdjieffin kykyjen erinomaisuudesta kaikilla elämän aloilla. Tarinoissa Gurdjieff tekee kaivauksia arkeologisissa kohteissa, tienaa leipäänsä sukeltajana, seuraa vierestä huomattavien henkilöiden romanttisia seikkailuja ja tekee merkittäviä keksintöjä. Heti kirjan johdannossa tuomitaan kaikki nykyaikainen kirjallisuus turhanpäiväiseksi roskaksi, mitä Gurdjieffin oma teos ei tietenkään ole.

Aikan, josta kirja kertoo, maapallolla oli vielä kartoittamattomia aukkoja – valloittamattomia vuorenhuippuja, löytämättömiä muinaisjäänteitä ja kartoittamattomia erämaita. Ajan malli viisaalle ja pätevälle miehelle oli eräänlainen Indiana Jones. Gurdjieffin kirjassa esiintyykin malli, jota monet mystikot ja okkultistit noudattavat. Korkeampi tieto on salaista tai kätköksissä, ja sen saavuttaakseen on ponnisteltava fyysisesti. Gurdjieff kertoo esimerkiksi yhdessä tarinassa, miten hän löysi Lähi-Idästä Kuolleen meren läheltä kääröjä, jotka vahvistivat hänen oppiaan, kertomatta kuitenkaan, mitä kääröt tarkalleen sisälsivät.

Kirjan viimeisessä luvussa Resurssikysymys Gurdjieff kertoo amerikkalaiselle seurueelle lahjoittajiaan, miten hän on elämänsä aikana kerännyt rahaa itselleen. Peittelemättä ja ylpeillen G kertoo, kuinka on huijannut ja harhaanjohtanut ihmisiä kaupankäynnissä ja vakuuttanut lahjoittajat avaamaan säkkinsä. Kenties Gurdjieff oli vain herkkä aistimaan yleisönsä sentimentit ja kertoi tarinoista sen puolen, millä sai amerikkalaisen yleisön vakuuttumaan hänen kyvykkyydestään ainoalla alalla, mitä he arvostivat. Kokonaisuudessaan Kohtaamisia –kirja ei kuitenkaan anna Ihmisen sopusointuisen kehittämisen instituutin perustajasta kovin henkistä tai sopusointuista kuvaa. En kuitenkaan tässä lähde tuomitsemaan Gurdjieffin opetuksia tutustumatta niihin. Monet hänen ajatuksistaan tuntuvat jännittäviltä ja mielenkiintoisia, ja tulevaisuudessa lukulistalleni varmaankin kuuluu lisää tästä mystikosta ja hänen opetuksistaan kertovia kirjoja.

Harhaan johtajat ja johdatetut – kristillisistä kulteista Suomessa

Kultit ovat varmasti melkein kenen tahansa mielestä hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Uutisiin asti meillä yltävät tiedot joukkoitsemurhista ja kaasuiskuista, joita niiden nimissä on tehty. Suomi, toisin kuin Yhdysvallat, ei tunnu olevan kulteille kovin otollinen maa. Henkistä ilmapiiriämme hallitsee laimea evankelis-luterilaisuus, joka – kaltaiseni henkisen etsijän kummastukseksi – tuntuu riittävän populaatioltaan ja ilmapiiriltään pääosin keskiluokkaiselle väestöllemme.

Etsiessäni tietoa suomalaisista kulteista törmäsin Terho Miettisen ja Raija Pellin vuonna 2017 ilmestyneeseen kirjaan Harhaajohtajat – vahvassa uskossa. Terho Miettinen on helluntailaistaustainen, mutta petyttyään liikkeen väärinkäytöksiin onnistui vaivalloisesti irtaantumaan noista ympyröistä. Tämä teos keskittyykin lähinnä kristillisiin lahkoihin ja niiden väärinkäytöksiin ja okkultismia muistuttaviin ilmiöihin, kuten ihmeparantumisiin, kuolleista herättämisiin ja kielillä puhumiseen. Aiheen valinta lienee kummunnut kirjoittajien omasta kristillisestä taustasta ja halusta puuttua oman uskonnon nimissä tehtyihin väärinkäytöksiin, mutta toisaalta suurin osa Suomessa toimivista tai toimineista kulteista on varmaankin kristillisyydestä kummunneita; maassamme ei ole esiintynyt juurikaan amerikkalaistyyppisiä eristäytyneitä lahkoja jotka uskoisivat ufoihin ja suunnittelisivat joukkoitsemurhaa.

Kirjassa suomalaisten lahkojen esittely aloitetaan kartanolaisuudesta, joka oli lähinnä Satakunnassa ja Savossa 1920-luvulta alkaen noin kolme vuosikymmentä vaikuttanut lahko. Sen karismaattisia lavatähtiä olivat horros- ja lapsisaarnaajat. Lahko tuomitsi kaiken seksin, mutta sen johtajat käyttivät alaikäisiä jäseniään seksuaalisesti hyväksi. Myös lihan syönti oli kielletty tavallisilta jäseniltä mutta sallittu ryhmää johtavilla. Tunnetuksi lahkon on viime vuosina tehnyt kauppaneuvos Leevi K. Laitinen, joka oli nuorena lahkon valovoimainen lapsisaarnaaja mutta pakeni eristäytyneestä joukosta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Karusta lapsuudestaan huolimatta Laitisesta tuli myöhemmällä iällä kuljetusalan yrityksen toimitusjohtaja ja miljonääri.

Johtajansa ja perustajansa mukaan Åkerblomilaisuudeksi nimetyn lahkon johtaja Maria Åkerblom (1898-1981) taas vaurastui suostuttelemalla kannattajansa antamaan omaisuutensa hänelle. Hän oli ajan muodin mukaan horros- ja unisaarnaaja. Myöhemmällä iällä hän asui kannattajiensa rahoilla ostetussa suuressa huvilassa Töölössä alkoholisoituneena, mutta Miettisen ja Pellin mukaan ”loppuun asti sydämettömänä ja kylmänä.”

Lähimmäksi amerikkalaista ufokulttia tulivat Korpelalaiset, jotka odottivat jumalan lähettämää hopeista arkkia, joka kuljettaisi heidät kutistettuina Israelin luvatulle maalle. Uudemmista lahkoista kirjoittajat ovat valinneet lähinnä sellaisia, jotka ovat uskon varjolla koonneet itselleen huomattavia rahasummia: Tapani Koivuniemen, jonka yrityksen työntekijät ovat hänen henkisiä oppilaitaan ja työskentelevät huomattavan pienellä palkalla pitkiä päiviä; Leo Mellerin, joka toi Suomeen amerikkalaistyyliset hengellisyyden myyntikeinot ja lähetystyön nimissä keräsi itselleen miljoonia. Pirkko Jalovaara keräsi Rukousystävät ry:n nimissä rahaa vähäosaisille, mutta suurin osa varoista päätyi hänelle itselleen.

Suomessa on myös paljastunut viime vuosina kaksi uuskarismaattista kaappihomoa. Markku Koivisto saarnasi Nokia Mission nimissä homoseksuaalisuutta vastaan kunnes hänen omat seksisuhteensa miesten kanssa tulivat julki. Patrick Tiaisen homoseksuaalisuus tuli julki vasta kirjan julkaisemisen jälkeen, ja hänet mainitaankin siinä vain uskonnollisen toimintansa räikeyden, kuten profetioiden ja ennusmerkkien julistamisen takia.

Kristityt ovat usein hyvin omahyväisiä ja saarnaavat muille mielellään miten heidän tulisi elää. Siksi onkin raflaavaa lukea kristittyjen tekemistä rikoksista ja väärinkäytöksistä. Kirjan asetelmassa tulee kuitenkin ilmi sen kirjoittajien oma jeesustelu: he puolustavat omaa laimeaa luterilaisuuttaan osoitellen sormella pahoja karismaattisia lahkoja. Ehkä kuitenkin vielä myöhemmin palaan kirjan tieteellisempiin osiin, missä käsitellään yleisemmin lahkojen psykologiaa ja yliluonnollisilta vaikuttavia ilmiöitä.