Onko organisoitunut uskonto salaliitto?

 Luin käytännöllisen filosofian professori Juha Räikän kirjan Salaliittoteorioiden filosofia. Kirjalla oli raflaava, ja luultavasti myynnin edistämiseksi lisätty alaotsikko Temppeliherroista liskoihmisiin, joka antoi olettaa, että luvassa olisi myös salatieteilijää kiinnostavaa sisältöä. Odotin, että parhaimmassa tapauksessa teoksessa esiteltäisiin erilaisia salaliittoteorioita syvällisesti.

Mitään tällaista kirja ei kuitenkaan tarjonnut. Se ei keskittynyt yksittäisiin salaliittoteorioihin, vaan ilmiöön nimeltä salaliittoteoriat. Ote oli filosofinen ja kriittisen yhteiskunnallinen; kirjassa muun muassa pohditaan, miten salaliittoteorioihin pitäisi suhtautua ja millainen tiedollinen oikeutus niillä on. Käsitteiden määrittelyllä ja puntaroinnilla on siinä nykyfilosofialle tyypillisesti merkittävä osa.

Räikän teoksen pohjalta ajauduin kuitenkin pohtimaan joitain okkultismiin ja henkiseen tiehen liittyviä asioita. Kirjassa käsitellään ajatusta megasalaliitosta. Tämä tarkoittaa teoriaa siitä, että edes tiedollisten auktoriteettien, kuten median ja tutkijoiden, paljastamat salaliitot eivät ole oikeita – ne on paljastettu meille vain, jotta uskoisimme noiden auktoriteettien luotettavuuteen ja oikeellisuuteen. Megasalaliittoteorian mukaan kaiken takana on vielä suurempi vallanpitäjien ja suhmureiden salaliitto – he hallitsevat täydellisesti maailmaamme ja saavat meidät uskomaan ja pitämään totena sen, mitä he haluavat ja mikä on heille hyödyllistä.

Räikkä esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat ajatelleet, että vallanpitäjien olisi oikeutettua tai jopa suotavaa valehdella kansalaisilleen. Lista on pitkä ja sisältää huomattavia filosofeja. Jo Platon puhui ”kauniista valheesta”,  jonka valtiota hallitsevat filosofit kehittävät ja runoilijat levittävät. Platonin totalitaristisessa ihannevaltiossa tämän valheen tarkoitus oli sopeuttaa ihmisiä asemiinsa ja tehdä heistä parempia ja tottelevaisempia kansalaisia.

Myöhemmin monet merkittävät ajattelijat ovat eksplisiittisesti asettaneet tämän ”kauniin valheen” asemaan järjestäytyneen uskonnon, joka heidän tapauksessaan on useimmiten ollut kristinusko. Thomas Moren Utopia-kirjassa kuvitteellisessa saaressa sijaitsevassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee uskonnonvapaus, ihminen saa valita uskontonsa, mutta uskonnottomuutta ei kuitenkaan sallita, koska uskonto nähdään tärkeäksi yhteiskuntaa koossa pitäväksi voimaksi. Myös poliittisen filosofian edelläkävijä Rousseau näki ateismin haitallisena yhteiskunnalle.

Uskonnollisuus on ihmisille tietyllä tavalla hyvin luontaista. Jo kivikauden ihmisillä oli shamaaninsa ja palvontamenonsa. Meillä on jokin alitajuinen henkinen ulottuvuus, jonka tutkimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan mystiikkaa ja rituaaleja. Jotain tapahtui kuitenkin, kun shamaaneista tuli pappeja ja kansan kaitsijoita. Uskonnollisuudesta tuli etsinnän ja tutkimisen sijaan palvontaa ja vallankäyttöä. Mielestäni ainakin Vanhaa Testamenttia lukiessa tulee mieleen väistämättä uskonnon funktio heimokansa hallitsemisessa – jumalan tahto on myös heimon johtajien tahto ja sitä uhmaavia rangaistaan ankarasti jumalan kädellä.

Maallisen vallan ja kirkon väliset yhteydet ovat olleet läntisessä maailmassa ennen hyvinkin tiiviitä. Ei ole uskottavaa olettaa, että ennen valistusaikoja kirkon tai valtioiden päättäjissä olisi ollut juurikaan ateisteja. Varsinkin katolinen kirkko on ollut historiassa merkittävä vallankäyttäjä, ja sen päättäjät ja papisto ovat varmasti olleet tietoisia tästä roolistaan ja pelanneet valtapelejä.

Uskonto on vallankäytön väline. Mieltä kiihdyttävä kysymys kuuluu, olisiko se voitu tietoisesti luoda tähän rooliin?

Pyhää Eurooppaa etsimässä

 Aki Cederbergin tänä vuonna ilmestynyt kirja Pyhä Eurooppa on saanut esoteria-aiheiseksi ja Basam Booksin kustantamaksi kirjaksi yllättävän paljon huomiota. Siitä ilmestyi Helsingin sanomissa A. W. Yrjänän kirjoittama laajahko arvostelu ja jouduin odottamaan pitkään teoksen käsiini saamista kirjaston mittavan varausjonon takia.

Kirja onkin perinteisillä mittareilla normaalia henkisyys-aiheista kirjaa varteenotettavampi kovine kansineen ja pitkine kirjallisuusluetteloineen. Teos on muodoltaan matkakertomus, jossa Cederberg kertoo erilaisiin eurooppalaisiin muinaisuskontoihin liittyvistä paikoista joissa hän on vieraillut. Kuvaillut matkat ovat ulottuneet Baltiaan, Ruotsiin, Islantiin, Saksaan, Italiaan, Portugaliin, Ranskaan ja myös suomen pyhille paikoille.

Cederberg kertoo tapaamistaan ihmisistä ja näkemistään nähtävyyksistä ja reliikeistä. Hän osallistuu matkoillaan erilaisiin rituaaleihin ja kunnioittaa esi-isien pyhiä paikkoja uhrilahjoilla ja maljojen nostelulla. Kirjan anti ei onneksi rajoitu vain selontekoon matkoista ja paikoista, vaan teoksessa taustoitetaan laajasti ja oppineesti etenkin pohjoiseurooppalaisia muinaisuskontoja kuten riimuja. Tämä onkin laajin käsiini osunut suomeksi kirjoitettu tietopaketti muinaiseurooppalaisesta uskonnollisuudesta ja esoteriasta; tallensin itselleni kirjan kirjallisuusluettelon ja tulen varmasti hyödyntämään sitä tulevissa opinnoissani.

Cederberg etsii jonkinlaista eurooppalaista kansansielua ja ihmisen ja etnisyyden ydinolemusta. Tämä on mielestäni objektiivisuuteen pyrkivä selonteko hänen agendastaan, ja kuten oppinut lukija näkee, sisältää se jo paljon poliittista latausta ja kiistanalaisia käsitteitä.

Yhteiskuntatieteitä lukeneena tiedän, että etnisyys ja käsitykset kansoista ovat aina vähintäänkin jossain määrin tietoisesti rakennettuja ja kiistojen kautta syntyneitä konstruktioita. Konservatiiviselle nationalistille on olemassa jokin tietty kansan ydinolemus, mutta todellisuudessa kansakunta on kuviteltu yhteisö ja entiteetti, joka on olemassa korkeintaan sosiaalisena konstruktiona; sillä ei voi olla sielua ja sen tarpeet ovat poliittisten määrittelyjen tulosta.

Äärioikeisto on jonkinlainen kiviriippa mytologiasta ammentavalle okkultismille. Saksassa Cederberg osallistuu rituaalijuhliin, joissa on mukana myös uusfasistisia ryhmiä. Hän paheksuu juopuneita ja oppimattomia uusnatseja. Tästä huolimatta eniten moitetta kirjassa saa nykyinen monikulttuurinen ideologia, jonka Cederberg näkee uhkana eurooppalaisuudelle. Kirjassa kuvataan aasialaisia turisteja ja afrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia halventavaan sävyyn.

Mielestäni kertoo paljon, etteivät Cederbergin matkat ulotu eurooppalaisen ja koko maailman sivistyksen ja ajattelun kehtoon Kreikkaan. Jos tavoitteena olisi ollut tehdä johdonmukainen ja kattava esitys eurooppalaisesta arkaaisesta uskonnollisesta perinteestä ja ajattelusta, olisi sikäläisen perinteen esittely ollut ehdoton valinta.  Uskon, että helleeninen perinne on Cederbergille ongelma, koska siitä sikisi moderni ja kiistatta eurooppalaisuuden ytimessä oleva rationaalinen filosofia ja poliittinen ajattelu ihmisoikeuksineen ja nostalgikkoa ärsyttävine kriittisyyksineen.

Okkultismissa ja henkisessä kehityksessä ei ole kyse rationaalisesta ja kriittisyydestä. Ne voivat olla ainoastaan tukena ja apuvälineenä. Merkityksen ja pyhyyden etsinnässä sydän ja intuitio määräävät suunnan onnistuneella etsintämatkalla. Itse kuitenkin olen kyvytön näkemään mustaa valkoisena siellä, missä olen oppinut olevan maailmankuvien kriittinen piste – paikka, jonka suhteen väärin orientoituminen voi johtaa mustaan yöhön.

Sosiologi Emile Durkheimin mukaan uskonnossa yhteisö palvoo itseään ja pyrkii suuntaamaan yksilöiden ajattelua ja toimintaa kollektiiville mieluisaan suuntaan. Tämä lienee totta ainakin valtavirran uskonnoista. Okkultismin ja esoterian polku on kuitenkin enemmän yksilöllistä mystiikkaa ja tajunnan laajentamista. Mielestäni henkistä polkua kulkevan etsijän pitäisi kehittää kriittisyyttään ja tiedostaa, miten henkisiä avaruuksia kartoittaneiden esi-isien perintöä käytetään moderneissa poliittisissa kamppailuissa. Itse uskon solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, joka perustuu universaaliin rakkauteen ja myötätuntoon kaikkia tuntevia olentoja kohtaan. Tietysti on totta, että esi-isämme ovat olleet myös sotureita. Ehkä taistelun tie onkin lopulta kunniakkaampi ja tuottavampi kuin veljeyden. Kysymystä sopii pohtia Pyhää Eurooppaa lukiessa. Vaikka se on kriittisestä näkökulmasta kyseenalainen ja hieman liian pitkä, on teos ainakin ajattelua provosoiva ja siten henkisellä tiellä eteenpäin vievä.

Vasemman käden polun musta liekki

 Ennen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku –kirjan lukemista käsitykseni vasemman käden polun henkisistä suuntauksista pohjautuivat lähinnä tietoon suuntauksen alle luettavista buddhalaisista ja intialaisista tantrasuuntauksista. Siinä, missä länsimaisissa esoteerisissa liikkeissä vasen käsi yhdistetään satanismiin ja pahuuden palvontaan, tiesin, että itämaisissa uskonnoissa polku tarkoittaa lähinnä epäsovinnaisten metodien käyttöä valaistumisen saavuttamiseen – vasemman käden joogit saattavat esimerkiksi käyttää päihteitä henkisessä tarkoituksessa ja tehdä konventionaalisten sovinnaisuus- ja moraalisääntöjen vastaisia asioita.

Vasemman käden polkuja on monia erilaisia. Kotkavuoren kirjan luettuani jouduin korjaamaan käsityksiäni myös länsimaisista käsitteen alle luettavista liikkeistä. Kotkavuori edusti kirjaa kirjoittaessaan Setin temppeliä. Sille vasemman käden polku tarkoittaa lähinnä äärimmäistä individualismia itsensä jumalallistamisen ja kehittämisen mielessä. Setiläisyys eroaa stereotyyppisestä satanismista tiukalla eettisyyden korostamisella ja saatanan käsittämisenä lähinnä vertauskuvallisesti – Kotkavuori puhuu mustasta liekistä, joka ilmenee ihmisessä hänen yksilöllisenä järkenään ja tahtonaan.

Kotkavuori yleistää vasemman käden polun tarkoittavan suuntausta, jossa lähtökohtana on itsen ja oman minuuden äärimmäinen erillisyys muusta maailmasta ja sen kehittäminen yksilöllisen tahdon mukaiseen suuntaan. Tämä vastakohtana oikean käden polulle, jossa hän näkee tavoitteena yksilöllisyyden tukahduttamisen ja totaliteetille antautumisen.

Kotkavuori on opiskellut yliopistolla ja hänen tekstinsä on vähintäänkin näennäisesti oppinutta ja lukeneisuudesta kertovia kirjallisuusviitteitä sisältävää. Minulle kotkavuori ei kuitenkaan polkuaan saanut myytyä. Kirjassa häiritsi se, miten niin monia asioita otettiin ajattelun peruslähtökohdiksi perustelematta niitä. Tällainen lähtökohta on esimerkiksi musta liekki. Kristinuskokin perustuu filosofisesti ihmisen käsittämiseen järkenä, rationa, joka tekee hänestä yksilön ja luomakunnan kruunun; tämä järjen korostus ei vielä tee Kotkavuoren setiläisyydestä antikristillistä. Mustan liekin metaforan kautta järjen katsotaan edustavan saatanallista prinsiippiä, mutta tätä saatanallisuutta ei juurikaan perustella.

Omista, buddhalaisuudesta ja vaikkapa mielenfilosofian ja aivotutkimuksen opiskelemisesta syntyneistä, lähtökohdistani katsoen Kotkavuoren filosofiset lähtökohdat ovat hyvin ongelmalliset. Tutkimusteni perusteella minun on hyvin vaikea uskoa vapaaseen tahtoon. Kotkavuorelaisuus taas nostaa yksilöllisen tahdon ja järjen jumalalliseksi prinsiipiksi jolle se perustaa koko maailmankäsityksensä ja näkemyksensä oikeasta harjoituksesta ja elämästä. Buddhalaisuudessa oman erillisyyden harhaa pidetään kärsimyksen perussyynä; tässä valossa voisi vasemman käden polun nähdä olevan buddhalaisuudelle täysin vastakkainen liike.

Kotkavuori nostaa jalustalle ja polkunsa ihanteeksi Nietzschen yli-ihmisihanteen. On totta, että vaikeaselkoinen ja aforistinen filosofi on usein ymmärretty väärin ja yhdistetty fasistisiin poliittisiin liikkeisiin, joita hän ei itse kannattanut. Nietzsche on innoittanut hienoja ja oppineita mannermaisia filosofeja. On kuitenkin totuus, että hän on myös teini-ikäisten, itsestään liikaa kuvittelevien finninaamaisten nuorten älyköiden suosikki. Jotain tällaista keskenkasvuista yli-ihmistä on myös Kotkavuoressa ja hänen ihanteissaan. Hänen kirjansa vaikuttaa yliopistossa muutaman vuoden opiskelleen parikymppisen älykön tutkielmalta, jonka kirjallisuusviitteet eivät riitä peittämään argumentoinnin vajavaisuutta.

Ajatuksia Ylen Noitapiirit-dokumenttisarjasta

 Timo on vaihtanut it-alalla start up-yrityksessä työskentelemisen itsensä purkamiseen noitaryhmässä, alakulttuuriseen häröilyyn ja sen valokuvaamiseen. Melissa on kasvanut yhdeksänlapsisessa jehovantodistajaperheessä, mutta työskentelee nykyisin stripparina ja tekee loitsuja parantaakseen rahatilannettaan. Sophia on kouluttautunut sosiaalialalle, mutta haaveilee näyttelijän urasta. Hän tekee työtä antirasismin puolesta ja hakee itseymmärryksen laajentamista muille ja itselleen tarot-kortteja tulkitsemalla.

Siinä ovat ylen uuden kolmiosaisen Noitapiirit – Voimia arkeen loitsuista ja korteista –dokumenttisarjan päähenkilöt. Rakenteeltaan sarja on perinteinen seurantadokumentti, missä kuvataan päähenkilöiden arkea koronapandemian alkaessa. Melissaa kuvataan strippiklubilla tankotanssimassa ja tekemässä taikoja ja siivoamassa kahden samalla klubilla työskentelevän kämppiksensä kanssa. Kun korona pakottaa sulkemaan klubit, joutuu hän etsimään uuden tulonlähteen ja perustaa liikkeen, jonka liiketoimintaidea ei dokumentissa kunnolla selviä, mutta näyttää liittyvän jotenkin noituuteen ja joogaan.

Timo pohtii suhdettaan sukupuoleen ja tekee valokuvasessioita, missä pyöritään alasti lattialla pentagrammissa. Hänelle noituus näyttää liittyvän eniten itsetiedostuksen lisäämiseen ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Muillekin dokumenttisarjan päähenkilöille seksuaalisuus ja sukupuolisuus liittyvät vahvasti noituuden harjoittamiseen. Sophia on heistä ehkä perinteisin feministi. Hänelle tarot-kortit ovat peili, jonka kautta paljastuu omia tiedostamattomia toiveita ja oletuksia. Tummaihoinen Sophia hakee töitä näyttelijänä ja pohtii intersektionaalista feminismia ja milleniaalisukupolven ongelmia peilaten niitä noituuden vanhoihin perinteisiin.

Melissa ei varmaankaan vastaa useimpien ihmisten kuvaa feminististä. Hänelle työ stripparina on seksuaalienergian voiman käyttöä, noituus tapa vahvistaa tuota voimaa ja kehittää tahdonvoimaa. Kristilliseen taustaan peilattuna seksityön tekemisen voi kuitenkin nähdä emansipaationa, ja Melissa itsekin näyttää kokevan asian tässä valossa.

Sarja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan päähenkilöidensä elämään. Liiasta informatiivisuudesta sitä ei voi kuitenkaan syyttää. Aihetta ei lähestytä ollenkaan analyyttiseltä kannalta, annetaan vain kuvattavien puhua ja tuoda esiin näkökantojaan. Tämä on toki viihdyttävää, mutta jättää paljon katsoessa herääviä kysymyksiä vastaamatta.

Kuvattavien noituusharrastusta ei taustoiteta tai avata sen historiaa. On toki totta, että okkultismi on ennenkin ollut yhteiskunnallisen edistyksellisyyden puolella oleva voima: Jo keskiajan vainotut noidat on osassa tutkimusta nähty emansipoituneina naisina, ja yleisesti nähdään, että esoterian nouseminen muoti-ilmiöksi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa tarjosi naisille areenan esiintyä täysivaltaisina toimijoina, usein jopa miehiä merkittävimpinä. Tuntuu kuitenkin, että Noitapiireissä tämä näkökulma korostuu: noituus on harjoittajilleen tapa luoda turvallisia tiloja, joissa purkaa valtarakenteita ja niiden vaikutuksia omassa elämässään. Kuvattu toiminta ei näytä eroavan paljon modernia feminismiä ja antirasismia kannattavasta poliittisesta aktivismista.

Kuvatut henkilöt ovat aitoja asian edustajia, mutta en jaksa uskoa, että dokumenttisarja tarjoaa kattavan kuvan noituuden ja okkultismin nykyharjoittajista. Okkultismi on toki aina ollut alistettujen ja syrjittyjen voimaantumista, mutta se on myös edustanut yhteiskunnan pahoiksi, jopa metafyysisiin äärimmäisyyksiin asti, näkemiä voimia. Nykypäivänä wokeismi, feminismi ja antirasismi edustavat poliittista korrektiutta ja yleisesti hyväksyttyä edistyksellisyyttä. Olisi tylsää, jos okkultismi ei enää edustaisikaan vaaraa ja jotain, mitä täytyy karttaa ja pelätä.

Pyhä vetelehtiminen - the Church of SubGenius

 Jatkan modernien, keksittyjen uskontojen käsittelyä. Nyt vuorossa on the Church of SubGenius (CoSG). Diskordianismiin ja the Church of all Worldsiin verratuna se on vähemmän aito uskonnollinen liike ja enemmän niin kutsuttu parodiauskonto ja kulttuurikriittinen liike. CoSG:n mytologia parodioi vakiintuneita ja moderneja uskonnollisia liikkeitä, mutta on myös kritiikkiä nykyajan kaupallista ja suorituskeskeistä kulttuuria ja elämänmuotoa kohtaan.

Faktuaalisesti CoSG syntyi 1970-luvun loppupuolella, mutta sen mytologinen alkuperä ulottuu kauemmas historiassa. Liikkeen messiashahmo on fiktionaalinen hahmo J. R. ”Bob” Dobbs, johon jumaluudet ottivat yhteyden 1950-luvulla ja kertoivat totuuden maailmasta.

”Bob” on kuvattu klassisena 1950-luvun kaupparatsuhahmona. Ikonisessa kuvassa, jonka liike omistaa, hän polttaa piippua leveä hymy kasvoillaan. Hän on aikansa ja kulttuurinsa valtavirran ja normien mukainen keskivertoihminen, amerikkalaisen unelman toteuttamisesta haaveileva perusmies. ”Bob” onkin hyvin epätyypillinen messiashahmo: hän ei ole yliluonnollisen älykäs, hyvä tai taitava vaan ennen kaikkea onnekas.

Jumaluudet ottivat Dobbsiin yhteyden 1950-luvulla ja yrittivät saada hänet johtamaan voimakasta salaliittoa, jonka tavoitteena oli aivopestä ihmiset ja saada heidät tekemään työtä elääkseen. Dobbs kuitenkin kieltäytyi ja sen sijaan perusti salaliittoa vastaan toimivan organisaation. Työn välttelystä tulikin CoSG:n keskeinen opinkappale. Keskeinen käsite tässä opissa on Slack – käsite joka kirjoitetaan aina isolla ja voitaisiin suomentaa vaikkapa vetelehtimiseksi tai löysäilyksi.  Slack on vähän kuin tao, määrittelyjä pakeneva mutta viisaudella ja oikealla toiminnalla saavutettavissa oleva periaate. CoSG:n opissa sen saavuttamisessa auttaa seksin harrastaminen ja työn välttely. Kun yksilö on saavuttanut Slackin, hän voi elää mukavaa, vapaata elämää ilman raskasta työtä tai velvollisuuksia.

Hieman kyynisesti CoSG:n oppia voi pitää monimutkaisena, ironiaa ja parodiaa tihkuvana rakennelmana, jonka tavoitteena on oikeuttaa ”kirkon” jäsenien yhteiskunnan normeja uhmaava elämä jolle kapitalismi muodostaa uhan, joka konkretisoituu tylsiin päivätöihin joutumisena. Liike muodostaa sisäpiirin, johon kuuluvat ”viileät” tyypit elävät omien sääntöjensä mukaan. Ulkopuolelle jäävät valtavirran tylsimykset jotka ovat huolissaan tulevaisuudesta ja maksavat asuntolainojaan nöyryyttäen itseään päivätyössä.

Mielestäni on kuitenkin oikeutettua arvostella työssäkäynnin normia. Se on kulttuurimme viimeisiä pyhiä arvoja, mikä kertonee siitä kuinka kapitalismin ideologian läpitunkema ajattelumaailmamme on. Amerikkalainen 1950-luvun kulttuuri oli materiaalisesti neuvostososialismia rikkaampaa, mutta aatteellisesti se oli lähes yhtä kapeakatseista ja vain yhden totuuden sallivaa kuin vastapoolinaan pitämänsä totalitarismi. Salaliitto todellakin huijaa meitä kaikkia. Se on kapitalistien salaliitto, joka yrittää saada meidät uskomaan että materian tavoittelu ja työelämässä eteneminen on ainoa hyväksyttävä tapa elää.

CoSG:n papiksi voi ryhtyä kuka tahansa maksamalla 35 dollarin liittymismaksun. Ei kovin yllättäen, kirkon jäsenien valtaosan on sanottu olevan erilaisia hylkiöitä, yhteiskunnan ja sen normien ulkopuolella eläviä yksilöitä. Arviot kirkon jäsenmäärästä vaihtelevat 10 000:sta 40 000:teen ja suurin osa on miehiä. Tunnettuja jäseniä ovat esimerkiksi sarjakuvapiirtäjä Robert Crumb ja Talking Headsista tuttu muusikko David Byrne.

CoSG voi vaikuttaa nörttien vitsiltä jota pitäisi tutkia enemmänkin sosiologisesti nykyajan yhteisöllisyyden muotona. Liikkeen oppi on hyvin polveileva, sekava ja muotoaan muuttava. Mielestäni siinä on kuitenkin kyse myös henkisyydestä. Valaistumisen tavoitteluun on aina käytetty myös paradokseja, normien uhmaamista ja huumoria. Jos Church of the SubGenius saa kannattajansa ajattelemaan itsenäisesti ja toimimaan omatuntonsa mukaan, on se onnistunut ”guerrilla enlightenmentin” levittämisessä.

Scifiä ja moniavioisuutta - The Church of all Worlds

 Keksityt uskonnot ovat fiktiossa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, vakiintuneita elementtejä. Tarinaa varten luodut uskonnot ovat kätevä keino tiivistää kollektiivisessa alitajunnassa ja yhteisön mielikuvituksessa liikkuvia teemoja ja luoda miljöö, jossa intohimot tiivistyvät ja tapahtuu eriskummallisia asioita.

Jälkimoderneille, toisen maailmansodan jälkeen syntyneille uskonnollisille liikkeille on tyypillistä eräänlainen tietoinen keinotekoisuus. Nämä uskonnot tavallaan ilmentävät yhtä postmodernin kulttuurin piirrettä, tietoisuutta omasta keksitystä alkuperästään ja keinotekoisuudestaan.

Yksi tällainen uskonto, joka avoimesti myöntää olevansa fiktiota, mutta toisaalta ei ole parodiaa tai pilaa, vaan tehty tosissaan otettavaksi, on Yhdysvalloissa syntynyt the Church of All Worlds (CAW). Liikkeen perustivat vuonna 1962 joukko kaveruksia ja rakastavaisia, keskeisimpänä Oberon Zell-Ravenheart. He saivat inspiraationsa edellisenä vuonna ilmestyneestä Robert A. Heinleinin scifiromaanista Stranger in a Strange Land.

Heinleinin scifiklassikoksi muodostunut teos kertoo Marsilaisen sivilisaation kasvattamasta ihmisestä, joka Maahan tullessaan kokee kulttuurien törmäyksen ja nousee lopulta johdattamaan ihmiskunnan kohti henkistä kehitystä. Hän perustaa uskonnon, nimeltä the Church of All Worlds. Heinleinin kirja osui ilmestyessään liberalisoituvan 1960-luvun ajan hermoon. Se kyseenalaisti vanhempien sukupolvien vakiintuneita arvoja ja saarnasi vapaamielisyyden ja seksuaalisen vapautuksen, mukaan lukien moniavioisuuden, puolesta.  Kirja oli heti ilmestyessään valtava myyntimenestys, mutta sen mainetta haittasi yhteys Charles Mansoniin, jonka murhakultin aatteen väitettiin saaneen innoituksensa Heinleinin romaanista.

CAW:n perustajat ottivat kirjasta oppiinsa siinä esiintyneen samannimisen uskonnon monet rituaalit ja esimerkiksi moniavioisuuden, mistä tuli uskonnon yksi keskeisistä opinkappaleista. CAW on kuitenkin eklektinen ja aatteellisesti vapaamielinen organisaatio. Yhteys Heinleinin kirjaan näkyy edelleen monissa rituaaleissa ja periaatteissa, mutta monien uskonnon kannattajien mielestä kirjan vaikutus on enää nimellinen. Nykypäivänä CAW korostaa enemmänkin uuspakanallista ideologiaa, ja se on vaihtoehtoista elämäntapaa tavoittelevien yhteisö.

CAW:n aatteessa on alkanut korostua ekologisuus. He näkevät luonnossa piilevän henkisyyden palvonnan pakanallisuuden ytimenä. Tärkeää on GAIA-tietoisuus – maaemon palvonta ja sitä kautta nouseva luontoyhteys.  Liike on myös pyrkinyt kouluttamaan lapsia magiaan; sillä on ollut oma, Harry Potter-kirjoista vaikutteita saanut ”velhokoulunsa”.

Church of All Worlds syntyi historian kohdassa, jossa 1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat tulivat aikuisiksi ja halusivat elää omannäköistään elämää, kiistäen vanhat arvot ja tavat. He liberalisoivat yhteiskunnan ja monet sen instituutiot.

Uskonto on perinteisesti ollut konservatiivinen voima. CAW:n kaltaiset liikkeet ovat kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten järjestäytynyttä uskontoa voidaan käyttää legitimoimaan vapaamielinen ja vanhoja tapoja uhmaava elämäntapa.  Vaikka uskonto olisi avoimesti lähtökohdiltaan fiktiivinen, saa se voimaa yhteisöstä, joka jakaa sen tavat ja arvostukset. Ovathan toisaalta, tietystä näkökulmasta, kaikki ihmisyhteisöjen lait ja arvostukset fiktiivisiä. Miksi ei sitten keksiä omia uusia parempia?

Kaaos, Kennedy ja kultti – keksitty uskonto diskordianismi

 Diskordianismin perustivat kaksi lukiolaispoikaa, Greg Hill ja Kerry Thornley, 1950-luvun lopulla Kaliforniassa. He olivat scifistä ja vaihtoehtokulttuurista kiinnostuneita nörttejä. Alussa heidän pitkälle muita uskontoja parodioiva oppinsa kumpusi ateismista ja nuorien ihmisten halusta pilkata organisoitujen uskontojen järjettömyyttä ja normaalien ihmisten, ”jäykkisten” tylsyyttä.

Vaikka diskordianismi lähti vitsistä, siihen sisältyy paljon viisautta ja uskonnolla on syvällinen ja varsin perusteellinen oppirakennelma. Sen metafysiikka on saanut vaikutteita taolaisuudesta ja buddhalaisesta tyhjyyden käsitteestä. Diskordianismin mukaan todellisuus on pohjimmiltaan pelkkää kaaosta. Tätä kaaosta jäsentävät ihmisen luomat järjestyksen ja epäjärjestyksen periaatteet. Nämä kaksi periaatetta ovat kuin taon yin ja yang, mutta erotuksena taolaisuuteen diskordianistit korostavat käsitteiden keinotekoisuutta; ne ovat vain ihmisen todellisuuden päälle liimaamia kehikkoja.

Uskonto otti vapaasti ja eklektisesti vaikutteita muista uskonnoista. Siinä oli jumaluus, kaaoksen jumalatar Eris, jota palvottiin, ja pyhä kirja Principia Discordia. Eniten niin sanotuista oikeista uskonnoista diskordianismi muistuttaa ehkä kuitenkin zen-buddhalaisuutta. Thornley olikin hyvin kiinnostunut zenistä, ja kehitti esimerkiksi 60-luvulla poliittisen opin, zenarchyn, joka hänen mukaansa perustui meditaatioon.

Thornleyn elämänvaiheet ja vaihtuvat aatteet kertovat ehkä epävakaudesta, mutta varmasti ainakin kiihkeästä etsimisestä ja uteliaisuudesta. Hän oli vuorotellen kiivas vasemmistolainen ja Ayn Randia hehkuttava libertaarioikeistolainen. Hän oli hieman hippiaatteista innostuneita suuria ikäluokkia vanhempi, mutta innostui liikkeen mahdollisuuksista ja käytti liberalisoituvan 60-luvun vuodet huumekokemuksia jahdaten ja vapaasta seksistä nauttien.

Ollessaan 50- ja 60-lukujen vaihteessa armeijan palveluksessa Thornley tutustui Lee Harvey Oswaldiin. Jotkut pitivät heitä hyvinkin läheisinä kaveruksina. Kun Oswaldia myöhemmin pidettiin Kennedyn murhaajana, myös Thornley joutui epäilysten ja tutkinnan kohteeksi. Salamurhasta tuli hänen elämänsä tärkein yksittäinen tapahtuma ja hän käytti runsaasti aikaa ja energiaa erilaisten siihen liittyvien teorioiden tutkimiseen. Kaaoksen jumalat ohjasivat pappinsa tien historian teennäisen järjestyksen tarinan lehdille.

Diskordianismin toinen perustaja, Greg Hill, etääntyi 70-luvulla avioeronsa myötä vaihtoehtokulttuurista ja siihen liittyvästä elämäntavasta. Hän antoi kulttuurimme teennäisyyden ja valheellisuuden osoittamiseen ja pilkkaamiseen käyttämät kykynsä pääoman palvelukseen pankkialalla. Hill nousi Bank of American palveluksessa johtoasemaan, mutta kuoli kuitenkin erakkona syöpään 59-vuotiaana.

Kerry Thornleykin kuoli kutakuinkin saman ikäisenä, 60 vuotta täyttäneenä, sydänkohtaukseen. Hänen hautajaisensa järjestettiin buddhalaisten perinteiden mukaan. Kaaoksen palveleminen vaati veronsa, ja vuosien myötä Thornleyn käytös oli muuttunut yhä epävakaammaksi hänen mielenterveytensä heikentyessä.

Thornley ja Hill sanoivat, että vaikka heidän perustamansa oppi lähti vitsistä ja oli korostetun keinotekoinen, muuttui se vuosien myötä heille yhä todellisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Diskordianismi onkin uskontoja modernin uskontotieteen näkökulmasta tutkivalle mielenkiintoinen kohde. Vaikkapa kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta uskontojen todellisuus on ihmisten mielissä, jaetuissa arvostuksissa ja uskomuksissa. Tästä kulmasta katsottuna diskordianismi voidaan nähdä yhtä todellisena kuin niin sanotut todelliset uskonnotkin.

Diskordianismi on ollut esillä monella tavalla populaarikulttuurissa. Sen leviämistä auttoi Robert Shean ja Robert Wilsonin 70-luvulla julkaisema Illuminatus!-kirjatrilogia, josta myöhemmin ammensi miljoonia levyjä myynyt KLF-kulttibändi. Diskordianismi ja sen perustajat ilmensivät toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurin murrosta ja oppi hengitti länsimaiden nuorison etsinnän ja kapinoinnin syvemmissä ja henkisemmissä pohjavirroissa.